Äiti, muuta meidän luokse! Miksi sinun pitäisi olla koko ajan yksin? Meillä olisi parempi, mukavampi, ja joku pitäisi huolta sinusta toisti tyttäreni Aila joka ilta, soittaessaan kysyäkseen, onko minulla kaikki hyvin.
Pitkään kieltäydyin. Olenhan jo seitsemänkymmentäviisi, omat rutiinit, omat tavat, omat pienet iloni.
Pidän siitä, että saan nousta aikaisin, keittää kahvin siinä samassa, hieman kolhiintuneessa kupissa ja istua hetken ikkunan ääressä, katsellen koivikoita, jotka kasvavat rivitalon pihan laidalla. Se ei ehkä ole ylellisyyttä, mutta se on minun koti. Minun rauha. Minun maailma.
Silti tunsin oloni yhä useammin yksinäiseksi. Varsinkin sen jälkeen, kun rakas koirani Helmi nukkui pois kaksi vuotta sitten. Asunnon hiljaisuus oli toisinaan kuin pauhu. Televisio kyllästytti, kirjat jäivät kesken, ja naapuritkin kävivät nykyään enemmän lapsenlapsia tapaamassa kuin minun kanssani kahvilla. Aloin miettiä, olisiko Ailalla kuitenkin oikeasti pointtinsa.
Ja kun eräänä iltapäivänä Aila taas soitti ja sanoi:
Äiti, tule meille. Me järjestetään sinulle oma huone, kaikki on helpompaa sinulle
Hyvä on vastasin yllättäen itsenikin. Jos te oikeasti haluatte, muutan.
En tiennyt silloin, että tuo päätös muuttaisi kaiken. Aluksi hyväksi. Sitten no, ei enää aivan.
Aila oli haltioissaan.
Äiti, et arvaa miten iloinen olen! hän toisteli, kuin peläten että vielä peruisin. Ilkka hakee sinut viikonloppuna. Olemme jo ostaneet uudet lakanat, verhot ja yölampun. Sinulla tulee olemaan ihanaa!
Halusin uskoa, että tässä alkaisi rauhaisa uusi vaihe elämässä. Että viimein olisin lähempänä perhettä, etten enää nukahtaisi yksin katsellen kellon viisareita. Sinä iltana pakkasin osan vaatteista, valokuvia, muutamia lempikirjojani. Loput saisivat odottaa “ihan vaan kokeeksi”, vakuuttelin itselleni.
Lauantaiaamuna Ilkka ilmestyi ovelle täsmällisenä, hyväntuulisena, ehkä vähän liian energisenä minun makuuni, mutta sydämellisena. Kun vedimme oven kiinni perässäni, vilunväreet menivät selkää pitkin. Kuin olisin jättänyt taakseni jonkin osan itseäni.
Ailan asunto oli väljä, valoisa ja elämänmakuinen. Leluja lattialla, vesivärin jälkiä pöydässä, silittämättömiä vaatteita tuolilla. Minun huoneeni oli oikeasti kaunis. Uudet lakanat, lämmin lampunvalo, kukka ikkunalaudalla. Ajattelin, että ehkä tämä tosiaan on hyvä.
Ensimmäiset päivät olivat ihania. Aila keitti minulle erinomaista kahvia, Elias pojanpoikani kertoi päiväkotijuttuja, ja Ilkka nauroi illallisella. Kuljin Ailan kanssa kävelyllä puistossa, keitin lohisopan, ja Elias söi letut hillolla kuin pikkupoika konsanaan. Tunsin itseni tärkeäksi. Tunsin, että joku oikeasti iloitsi minusta.
Mutta neljäntenä päivänä jokin alkoi kitistä.
Ensin meteli. Ilkka tepsutteli asunnossa kengät jalassa, Aila paiskasi töitä etänä luurit päässä ja puhelin kädessä, Elias päristeli leluautolla, jossa oli moottorin, torven ja hälytyksen äänet. Korvissani jyskytti.
Kun mainitsin Ailalle, että on aika kovaäänistä, hän vain hymyili lempeästi.
Äiti, tällaista tämä arki lapsen kanssa on. Siihen pitää vain totutella.
Yritin, toden totta yritin. Mutta iltaisin, kun talo hiljeni, sydän pamppaili kuin moukari. Viidentoista vuoden yksinäisyyden jälkeen äkkinäinen hälinä tuntui myrskyltä, joka ei rauhoitu.
Sitten tuli toinen huoli. Illallisella Ilkka otti lasin punaviiniä, sitten toisen. Ei siinä mitään, mutta kun kolmanteen ja neljänteen päästiin, alkoi tulla ääntä ja energiaa, joka herätti vanhat pelot. Isäni äänekkyys siitä olen kantanut arpea koko elämäni…
Elias kiukkusi, Aila näytti väsyneeltä, Ilkka turhautui ja tokaisi: “Tässä talossa kukaan ei osaa rentoutua.” Minä istuin pöydän päässä ja mietin, mihin katosi se kodin lämpö, jota olin toivonut.
Pienet asiat kasaantuivat päivä päivältä.
Aila, kun oli huonolla tuulella, saattoi tokaista:
Äiti, voisit edes yrittää olla haittaamatta. Työt painavat päälle.
Ilkka jätti astiat tiskialtaaseen ja naureskeli:
Äiti aina osasi siivota, eikös vain?
Elias kävi yhä harvemmin huoneessani. Minäkin pysyin päivä päivältä enemmän neljän seinän sisälläni.
Huomasin, että kun sanoin voivani tehdä ruokaa, Aila vastasi:
Ei tarvitse, äiti. Lepää sinä.
Ehdotinpa mitä tahansa ulkoilua, yhteistä kahvia vastaus oli: “Ei juuri nyt. Ehkä huomenna.”
Huomista ei koskaan tullut.
Yhtenä lauantaina, puolen yön aikaan, heräsin huutoon. Ilkka ja Aila riitelivät keittiössä niin, että koko taloyhtiö varmaan kuuli. Yritin mennä väliin, sanoa “Olette nuoria vielä, älkää kuluttako energiaa turhaan”, mutta Ailan katse oli niin kylmä, että sanat takertuivat kurkkuun.
Äiti, tämä ei kuulu sinulle. Mene nukkumaan.
Menin. Kun suljin oven, tunsin jotakin särkyvän itsessäni.
Myöhään illalla verenpaine nousi. Paikalle haettiin päivystävä lääkäri. Hän kysyi lääkitykseni enhän minä mitään käytä, vaikka ikätovereilla yleensä pillereitä riittää. “Ehkä nyt on korkea aika aloittaa”, lääkäri sanoi.
Silloin ajattelin ensi kertaa omaa koti-koloa. Pientä keittiötäni, kahvikuppia, nojatuolia ikkunan vieressä. Kirjoja. Hiljaisuutta. Omaa vapautta.
Ajatus palautui yhä uudelleen. Kunnes eräänä iltapäivänä näin Eliaksen istuvan huoneessaan syventyneenä tablettiin. Hän ei huomannut minua lainkaan.
Tämä ei ole minun paikkani.
Olen vieras ja nimenomaan sellainen vieras, jota siedetään.
Illalla sanoin Ailalle:
Menen takaisin omaan kotiini.
Aila katsoi minua yllättyneenä, ehkä ärsyyntyneenä.
Äiti, täällä sinulla on kaikki. Miksi palata yksinäisyyteen?
Rakas, yksinäisyys ei ole sama asia kuin rauhattomuus. Ymmärrät ehkä sitten, kun tulet minun ikääni.
Aila koetti vielä toppuutella, mutta päätökseni oli tehty.
Seuraavana päivänä pakkasin kimpsut. Pyysin Ilkkaa viemään minut omaan asuntooni.
Kun astuin takaisin yksiööni, tuntui kuin olisin saanut luvan hengittää pitkästä aikaa. Pyyhin lattian, vaikka se oli jo puhdas. Asettelin kukat uudelleen. Keitin teet omassa kupissani. Istahdin ikkunan ääreen.
Hiljaisuus oli taas minun. Ei pelottava, vaan rauhoittava. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hymyilin sydämestäni.
Ajattelin kissanpentua. Pientä, punaista, vihreäsilmäistä. Sellainen täyttäisi taas kotini kehräyksellä.
Kyllä. Huomenna kävelen löytöeläintalolle. Elämä voi alkaa uudestaan missä iässä tahansa. Kunhan paikka on oikeasti oma.
