Myöhäinen kapina
Ymmärrätkö, mitä olet tekemässä? Annikan ääni oli tasainen, melkein sävytön, ja juuri se rauhallisuus tuntui pahemmalta kuin minkäänlainen huuto. Ymmärrätkö, mitä tämä tarkoittaa meille kaikille?
Helmi seisoi ikkunan ääressä ja katsoi ulos. Siellä tihutti syksyistä, kylmää sadetta, ihmiset kiirehtivät kadulla sateenvarjojensa alla, katsomatta toisiaan.
Ymmärrän, mitä se tarkoittaa minulle, hän sanoi lopulta.
Sinulle, Annika toisti sanan kuin olisi punninnut sen kämmenellään. Aina sinulle. Entä me?
Olette aikuisia ihmisiä.
Äiti, sinä olet kuusikymmentäyksi.
Tiedän ikäni.
Annika valahti sohvalle, joka oli jo vuosikymmeniä vanha, perua vielä edellisestä kodista, entisestä elämästä. Helmi katsoi sohvaa ja ajatteli, kuinka monta kertaa oli aikonut heittää sen pois, mutta jätti kuitenkin. Totutusta. Säälistä. Ehkä siksi, että tuntui kuin vanhan sohvan pois heittäminen olisi eläimen hylkäämistä.
Oletko ajatellut, mitä ihmiset puhuvat? tytär kysyi.
En, Helmi vastasi. En ole ajatellut.
Se oli totta.
***
Kaikki alkoi maaliskuussa, kun Helmi Siltanen, entinen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, nykyinen eläkeläinen ja osa-aikainen kirjaston lastenkerhon vetäjä, matkusti viikonlopuksi ystävänsä luo Naantaliin.
Ystävä, Maija Pietilä, oli muuttanut sinne kahdeksan vuotta sitten jäätyään leskeksi. Oli ostanut pienen talon kaupungin laitamalta, perustanut kasvimaan ja, kuten sanoi, vihdoin saanut hengittää rauhassa. Helmi vieraili yleensä kerran vuodessa, kesällä, mutta nyt jokin oli toisin. Jokin sisällä sanoi: lähde nyt. Älä odota kesää.
Maaliskuun Naantali oli kolea ja hiljainen. Lumilaikut notkoissa, mäkien rinteillä jo paljas maa. Kirkontornit heijastelivat kalpeaa taivasta. Helmi käveli kapeaa kujaa niin hiljaista ei ollut tullut koettua pitkään aikaan. Ei tyhjä, vaan hiljainen. Eron hän tajusi vasta täällä.
Maija seisoi portailla huopikkaissa ja vanhassa toppatakissa.
No vihdoinkin, hän totesi. Paistoin juuri karjalanpiirakoita.
He istuivat keittiössä, joivat teetä, Maija jutteli naapureistaan, kasvimaasta, siitä, että aikoo hankkia vuohen.
Vuohen? Helmi kohotti kulmiaan.
Niinpä! Oma maito, voi tehdä juustoja. Kirjoitin jostain, ei se kovin vaikeaa ole.
Maija, et ole ikinä nähnyt vuohta läheltä.
Siksi se onkin jännää, Maija nauroi ja kaatoi lisää teetä. Entä sinä? Tuntuu, että olet viime aikoina kovin harmaa. Anteeksi, mutta se on totta.
Helmi katsoi käsiinsä. Tavalliset, ikääntyneet kädet, suonet näkyvissä.
Ihan hyvin.
“Ihan hyvin” ei ole mikään vastaus. Onko tapahtunut jotain?
Ei mitään uutta. Kaikki kuin ennen.
Sehän se onkin pahinta, Maija sanoi. Kun kaikki on niin kuin ennen, se on juuri se ongelma.
Helmi oli hiljaa. Ulkona sinersi varhainen ilta, jossain syttyi ensimmäinen katuvalo.
Seuraavana aamuna Maija raahasi hänet torille. Eikä kauppakeskukseen, vaan oikealle torille; siellä mummot myivät puolukkamehua ja villasukat. Sienikojun kohdalla Helmi näki Eeron.
Ei heti tunnistanut. Oli kulunut ehkä 35 vuotta. Mutta jokin pään asennossa, tapa pitää käsiä taskuissa, oli juuri sama. Hän pysähtyi.
Eerokin pysähtyi.
Helmi? hän sanoi epävarmasti.
Eero.
Siihen he hetken jäivät. Sitten Maija siirtyi hienotunteisesti villasukille, ja Helmi sekä Eero seisoivat keskellä torin tuoksua kuivattuja sieniä, multaa.
Asutko täällä? Helmi kysyi.
Toista vuotta jo. Entä sinä?
Olen Maijan luona kylässä.
Selvä.
Jälleen hiljaista. Mutta ei kiusallista, jotenkin odottavaa. Kumpikaan ei kiirehtinyt.
Et ole muuttunut, Eero sanoi.
Eipä ole, Helmi hymähti.
No, ehkä vähän. Vain hiukan.
Helmi nauroi. Ei ollut odottanut nauravansa.
***
Eero Virtanen oli ollut opiskelukaveri opettajaseminaarista. Ei ystävä, ei rakastettu, vaan kaveri viiden vuoden ajalta. Sitten tiet erkanivat niin kuin elämässä usein. Eero muutti muualle, Helmi jäi Turkuun, meni naimisiin, sai lapset. Kuuli joskus tuttujen kautta, että Eero meni naimisiin, sai tyttären. Siihen tiedot jäivät.
Nyt Eero seisoi sieniä notkuvan kojun edessä ja katsoi takaisin.
Sopivat, että käyvät illalla kahvilla pienessä ruokapaikassa Vanhalla Raumalla. Maija suhtautui asiaan rauhallisesti.
Mene vain, hän sanoi. Minä kumminkin katson sarjaa. Älä huoli, en järjestä sinulle mitään yllätyksiä.
En sitä pelkääkään.
Kyllä pelkäät, Maija nauroi. Mene jo.
Kahvilassa oli miltei tyhjää. Pienet puupöydät, kellertävät valot, seinillä vanhoja valokuvia Naantalista. He tilasivat teet, omenapiirakkaa, ja juttelivat kauan, opiskelijoiden toilailuista, vanhoista tutuista, asioista, jotka silloin tuntuivat mittaamattoman tärkeiltä.
Jossain vaiheessa Eero sanoi:
Vaimo kuoli kolme vuotta sitten.
Olen pahoillani, Helmi vastasi.
Ei se enää niin. Jotenkin vaan, sitä tottuu no, tottua on huono sana. Pikemminkin vain elää toisin.
Ymmärrän.
Entä sinä?
Mitä Helmi vastaisi? Aviomies, Timo, oli lähtenyt yhdeksän vuotta sitten toisen naisen matkaan, sanomatta juuri mitään. Yhtenä päivänä vain. Helmi syyllisti itseään, mietti vuosiaan kuin helminauhaa. Sitten väsähti ja oppi hengittämään sellaisena kuin oli. Lapset, lastenlapset, työkerho, Maija. Siinä elämä.
Vähän kaikenlaista, hän sanoi.
Eero nyökkäsi, ei kysynyt enempää. Sekin tuntui hyvältä.
***
Kotiin palattuaan, Turkuun, Helmi ajatteli, että kyse oli sattumanvaraisesta tapaamisesta. Entiset opiskelijat, jutellaan, elämä jatkuu.
Mutta viikossa Eero laittoi viestiä: “Hei! Hyvin pääsit kotiin?”
Helmi vastasi. He jatkoivat viestittelyä, ensin harvakseltaan, pian päivittäin. Helmi huomasi odottavansa noita viestejä, mitä ei ollut ennen käynyt.
Eero kirjoitti mutkattomasti. Kertoi Naantalin elämästään, kuinka työskentelee restauroinnin parissa, kunnostaa ikoneita. Kyseli Helmin kerhosta, lapsista. Välillä lähetti valokuvia: luminen kirkko, kissa ikkunalla, teekuppi.
Annika huomasi kuukauden kuluttua.
Äiti, roikut jatkuvasti puhelimella.
Luen vain.
Sinä aina sanot, että puhelin pilaa silmät.
Olin väärässä.
Annika katsoi pitkään, mutta ei kysynyt.
Huhtikuussa Eero ehdotti tapaamista Turussa.
Restaurointikeikka täällä, hän viestitti. Jos ehdit, käydäänkö kahvilla?
“Haluaisin nähdä” Helmi hymyili. Vakava, varovainen mies.
Tule vain, hän vastasi.
Tapaaminen Aurajoen rannalla. Huhtikuun viima ja valo jo keväinen. Helmi puki harmaan takin, jonka oli hankkinut pari vuotta sitten mutta harvoin käyttänyt.
Eero seisoi kaiteen vieressä, katseli Aurajokea. Rento, rukkaset taskussa, kuin siellä torilla.
Hei, hän sanoi.
Hei.
He kävelivät pitkin jokirantaa. Juttelivat. Restauroinnista, kerhosta. Helmi kertoi, kuinka kerhossa yksi kahdeksanvuotias poika oli kirjoittanut aineen siitä, miten kirjat ovat ikkunoita, joista ei katsota ulos, vaan sisään. Eero pysähtyi.
Erittäin osuva ajatus, hän sanoi. Kahdeksanvuotias?
Kahdeksan. Lapsissa on lahjakkuutta.
Olet hyvä lasten kanssa. Se näkyy.
Mistä tiedät? Et ole nähnyt.
Kuulostaa siltä, että kerrot tärkeästä asiasta.
Helmi katsoi Eeroa. Tämä katseli jokea.
Sitten he joivat kahvit rantakahvilassa. Helmi huomasi, ettei ollut vuosikausiin istunut näin kenenkään kanssa kiireettä, ilman kysymysten painoa.
Lähteissään Eero sanoi:
Haluaisin tulla taas.
Tervetuloa, Helmi vastasi.
***
Toukokuussa Annika sai selville kaiken. Ei siksi, että Helmi kertoi, vaan koska tuli yllättäen käymään, Helmi ei ollut kotona, ei heti vastannut. Kun soitti takaisin, oli hajamielinen Annika aisti heti jotain.
Missä olit?
Kävelyllä.
Yksin?
Pieni tauko.
En.
Sitten tuli keskustelu. Ensin varovasti, sitten tiukemmin.
Kuka hän on?
Opiskelukaveri. Kerroin sinulle Naantalista.
Sanoit, että tapasit jonkun tutun!
Niin.
Äiti, sinä
Tiedän ikäni, Annika.
Hiljaisuus.
Mitä tämä edes on? Kaveeraatteko vain?
Tällä hetkellä kyllä.
“Tällä hetkellä”, Annika toisti.
Helmi ei selitellyt. Kaikkeen ei vain löydy sanoja, eikä kaikki kuulu selittää.
Poika, Eemil, suhtautui eri tavalla. Hän asui Helsingissä kahden lapsen ja vaimon kanssa, soitti pari kertaa kuukaudessa, ja kun Helmi vihjaisi rauhallisesti uudesta tuttavasta, Eemil mietti hetken:
Onko hän järkevä tyyppi?
On.
Hyvä sitten.
Siihen jäi. Helmi mietti myöhemmin, kumpi suhtautuminen oli parempi Annikan vai Eemilin. Ei päässyt lopputulokseen.
***
Kesä kului omalla rytmillään. Eero tuli Turkuun, Helmi matkusti Naantaliin. He kulkivat toreilla, museoissa, kahviloissa. Kerran Eero näytti työhuoneensa: korkeat ikkunat, öljyn ja puun tuoksu. Ikkunoiden alla ikoneita, osa täysin tummana, osa jo puhdistettu, värit esillä.
Etkö pelkää käsitellä näin vanhaa? Helmi kysyi.
En. On rauhoittavaa tietää, että tämä oli ennen minua ja on jälkeeni.
Uskotko sinä johonkin?
Eero mietti.
En tiedä. Mutta tunnen, että tällä kaikella on merkitystä. Ei siksi, että joku sanoi niin.
Helmi katsoi hänen työtään. Rauhaisa, valmiiksi kirkastettu kasvokuva ikonissa.
Mieheni on sanonut, että puuhailen turhanpäiväisä, Helmi sanoi äkisti. Kun vedin kerhoa. Että siitä saatavilla palkoilla ei kannata.
Ja sinä?
Kai uskoin häntä. Melkein eläkkeelle asti.
Eero ei vastannut mitään. Katsoi vain. Se riitti.
Illalla he joivat teetä Eeron keittiössä, ja Helmi ajatteli, etteivät huolet olleet kadonneet Lähinnä vähentyneet. Annika ei juuri soittanut silloin, kun Helmi oli Naantalissa; demonstratiivinen hiljaisuus. Pikkulapsenlapsi, Veera, kahdeksan vuotta, oli kerran puhelimessa kysynyt: “Mummi, tuletko pian kotiin?” Äänensävyssä oli jotain, mikä viilsi syyllisyyteen asti.
Mutta tällä keittiössä syyllisyys pysyi hiljaisempana.
Oletko harkinnut muuttamista? Eero yllättäen kysyi.
Helmi nosti katseensa.
Mihin?
Tänne. Tai muuten vain johonkin. Saitko ajatella sellaista?
Puhe oli varovaista.
Mietitkö, että muuttaisin luoksesi?
En ehdota, kysyn vain, oletko ylipäätään ajatellut.
Helmi oli hetken vaiti.
En ole. Kerran ehkä. Mutta se tuntui mahdottomalta.
Miksi mahdottomalta?
Lapset. Lapsenlapset. Oma koti. Työ. Kaikki täällä.
Lapset ovat aikuisia.
Se ei muuta tunnetta.
Eero nyökkäsi.
Olet oikeassa. Kysyin vaan.
Tuollaiset kysymykset jäävät pyörimään sisälle.
***
Elokuussa Annika tuli käymään. Ei juhlan vuoksi, vaan vain, lujat ohuet huulet, matkakassi mukanaan.
He joivat teetä ja Annika katsoi ulos ikkunasta.
Oletko tosissasi?
Mistä?
Tästä. Kaikesta.
En tiedä, Helmi vastasi suoraan.
Äiti, eikö tämä ole vähän outoa? Tässä iässä?
Sinun iässäsi vai minun?
Meidän kaikkien. Onhan isäkin vielä elossa…
Isä asuu toisen kanssa jo yhdeksän vuotta, Annika.
Mutta olitte naimisissa kolmekymmentä.
Juuri se muuttaakin kaiken, Helmi sanoi.
Annika siirsi kupin tiskipöydälle.
Mietitkö, mitä Veera tästä ajattelee? Ymmärtääkö hän?
Veera on kahdeksan.
Siksi juuri.
Veera ymmärtää, mitä selitämme.
Mitä me sitten selitämme?
Helmi katsoi tytärtään. Annika muistutti isäänsä suora suunviiva, tummat kulmakarvat. Pienenä se oli hellyttävää. Nyt Helmi näki siinä muutakin, jotain vierasta.
Kerromme, että mummi tutustui mukavaan ihmiseen. Se riittää.
Entä sitten?
Sitten katsotaan.
“Katsotaan”, Annika nousi, meni ikkunaan. Sanot aina niin, kun et halua puhua.
En. Sanon, kun oikeasti en tiedä mitä tapahtuu. Se on rehellistä.
Annika oli kauan hiljaa.
Pelkään, että petyt.
Voin pettyä myös, jos jätän kokeilematta.
Annika kääntyi.
Filosofiaa. Se ei auta.
Ei minullakaan ole aina helppoa, Helmi sanoi. Mutta tällaista se on.
Annika lähti junalla. Halasivat tiukasti, ja Helmi tunsi yhtä aikaa lämpöä ja jännittyneisyyttä kuin pelkäisi molemmat, että jokin särkyy.
***
Syyskuu tuli koleana ja äkillisenä. Eläke alkoi kuusi vuotta sitten, mutta kirjaston kerho oli pitänyt Helmillä pientä rytmiä. Lapset tulivat tiistaisin ja perjantaisin, lukivat, piirsivät, esittivät satuja. Kerhon pieni huone, matalilla kirjahyllyillä, pehmeillä sohvapatjoilla lattialla.
Kirjastonhoitaja Sirpa, 65, oli huomannut jotain muutosta. Ei siksi, että Helmi olisi kertonut, vaan koska tämä oli jotenkin erilainen sisäänpäin kääntyvä, muttei väärällä tavalla. Oikeastaan hän ajatteli enemmän itseään kuin aiemmin.
Sinulla tapahtuu jotain, Sirpa totesi kerran.
Niin, Helmi myönsi.
Hyvää vai pahaa?
En vielä tiedä.
Samapa tuo, Sirpa sanoi. Pääasia, että jotain tapahtuu. Me ollaan kuin joet; kuljetaan, vaikkei tiedetä minne.
Helmi nauroi.
Syyskuussa Eero kysyi lähtemään yhdessä Porvooseen. Siellä oli vanhojen käsikirjoitusten näyttely, joka kiinnosti häntä. Helmi suostui. Ottivat molemmat omat huoneet hotellista, kiersivät museoissa, iltaisin kävelivät kaupungilla. Rantaravintolassa Eero yhtäkkiä sanoi:
Haluan sinun tietävän yhden asian.
No?
En kiirehdi enkä vaadi. Jos tunnet painetta, se ei tule minulta.
Helmi katsoi.
Tiedän.
Haluan, että tiedät, etten sano sitä vain kohteliaisuudesta. Olen 63, en ole poika, joka pettyy, jos toiveet eivät täyty. Olen vain iloinen, että olet olemassa.
Helmi vaikeni, ikkunoiden takana joki ja valot.
Sitä on vaikea ottaa vastaan, hän lopulta sanoi.
Miksi?
Koska olen tottunut, että sanojen takana on aina jotakin. Joku ehto.
Nyt ei ole.
Tiedän. Mutta on vaikea oppia toisin.
He joivat viininsä ja kulkivat sitten pitkin Porvoon rantaa, hiljaisessa syysillassa. Eero ei ottanut Helmiä käsivarresta, kulki vain vierellä ja se oli oikein.
***
Lokakuussa tuli puhelu, jota Helmi oli odottanut ja pelännyt.
Hän soitti itse. Naputteli Annikan numeron ja ennen kuin tämä ehti sanoa mitään, Helmi ilmoitti:
Minulla on kerrottavaa. Eero pyysi minua muuttamaan Naantaliin. Mietin sitä tosissani.
Hiljaisuus.
Siis ihan oikeasti?
Kyllä.
Olette tunteneet seitsemän kuukautta?
Kahdeksan.
Äiti! Kahdeksan kuukautta! Ymmärrätkö mitä se on?
Ymmärrän. Kahdeksan kuukautta.
Se on mitään! Et tiedä hänestä mitään!
Tiedän tarpeeksi.
Mitä oikein tiedät? Että on kivaa yhdessä? Ihmiset muuttuvat, äiti! Kaikki muuttuu!
Annika.
No?
Isäsikin muuttui. Kolmenkymmenen vuoden jälkeen.
Tauko.
Tuo ei ole reilua, Annika lopulta sanoi hiljaa.
En halua olla epäreilu. Haluaisin vain olla rehellinen sinulle, itselleni.
Myöhemmin Eemil soitti.
Äiti, haluatko oikeasti muuttaa?
Mietin sitä vakavasti.
Onko siellä kaikki hyvin? Hän ok?
Kyllä, kunnon mies. Työteliäs, huolellinen. Pieni talo, mutta hyvä.
Myytkö asunnon?
En, laitan vuokralle.
Entä jos tulee hätä palata?
Eemil.
No mitä? Kysyn vaan.
Jos jotain sattuu, palaan. Mutta en halua elää varalta. Haluan kokeilla.
Hiljaisuus.
Kokeile, poika sanoi. Mutta soita usein.
Lupaan.
Helmi istui pitkään ikkunassa. Ulkona syyssade, lyhty heilahti tuulessa. Hän mietti, että nyt, 61-vuotiaana, teki ensimmäisen päätöksen, joka oli kokonaan hänen omansa. Ei siksi, että joku jätti, tai olosuhteet veivät, vaan koska halusi.
Tuntui oudolta melkein vieraalta.
Hän avasi viestin Eerolle: “Mietin vielä. Anna aikaa.”
Eero vastasi: “Ota sen verran kuin tarvitset.”
***
Maija soitteli viikoittain pysyi puolueettomana. Ei painostanut, ei varoitellut. Kyseli kuulumisia, kertoi, että oli sittenkin hankkinut sen vuohen.
Mikä nimi sillä on? Helmi kysyi.
Kyllikki.
Ihanko oikeasti?
No totta kai. Tyylikäs nimi, ja vuohella on tärkeä asenne.
Maija, olet aivan omituinen.
Onko se hyvä vai huono?
Hyvä, Helmi nauroi. Ehdottomasti hyvä.
Mieti muuten sitä jos olisit kolmekymppinen, miettisitkö näin pitkään?
Mitä ikä siihen vaikuttaa?
Ei kai mitään tai juuri kaiken. Huomaan vain, että iän myötä pohtii hitaammin, puntaroi enemmän. Joskus se on viisautta, joskus pelkoa viisauden takana.
Olet filosofi kuin Sirpa.
Onko se kohteliaisuus?
On.
Maijan puhelun jälkeen Helmi ajatteli, että ystävä taisi olla oikeassa. Elämän varrella oli pelännyt päättää pelännyt epäonnistua, sitten pelännyt olla päättämättä mitään. Mutta tämä pelko oli toinen. Ei Eeron vaan itsensä vuoksi.
Elämänsä oli aina ollut: jonkun puoliso, jonkun äiti, jonkun opettaja. Kun niistä tuli toissijaisia, ei tiennyt, kuka enää on.
Kerhossa hän oli valinnut jotain itse pitkään aikaan ensi kertaa.
Nyt tuli mahdollisuus toiseen.
***
Lokakuun lopulla odottamaton puhelu tuli entiseltä anopilta, Timon äidiltä, Bertta Salolta, 82, asui yksin Turussa, Helmi kävi satunnaisesti tervehtimässä, lähinnä tottumuksesta ja ihmisyydestä.
Annika kertoi Bertta aloitti suoraan.
Mitä kertoi?
Sinun uudesta tuttavuudesta. Että voisit lähteä.
Hetki hiljaista.
Mitä ajattelet?
Sitä, että sinä olet ansainnut sen, vanha nainen sanoi rauhallisesti. Poikani ei osannut arvostaa sinua. Tiesin sen jo kauan sitten, mutta en uskaltanut sanoa. Nyt sanon.
Bertta
Älä keskeytä. Tässä iässä saa olla suora. Lähde, jos haluat. Lapsenlapset pärjäävät, lapset ovat hyviä vanhempia. Annika suuttuu, koska pelkää menettävänsä sinut, mutta se ei ole sinun vastuusi.
Huomaavat kyllä minutkin.
Näkevät äitinä, mummona, ikuisesti läsnä olevana. Mutta henkilönä?
Helmi ei osannut vastata.
No niin, Bertta päätti. Lähde vain. Soita minulle joskus.
Helmi jäi pitkäksi aikaa keittiöikkunaan, paljaita puita pihalla, lehdet menneet, talven hiljaisuus.
Erilainen näkyminen ihmisille Annika näki äidin, Eemil kaipasi käytännöllistä turvallisuutta, Sirpa työtoverin. Bertta melkein ainoa katsoi Helmiä ihmisenä.
Mutta mitä Eero näki?
Hän ei tiennyt. Mutta tunsi, että Eero katsoi juuri häntä, ei roolia.
***
Marraskuussa tuli ensimmäinen lumi ja Veeran puhelu.
Lapsenlapsi soitti yllättäen, yleensä Annika antoi puhelimen vasta lopussa. Nyt oma soitto, äidin tabletista.
Mummi, oletko muuttamassa pois?
Helmi istahti.
Oletko kuullut aikuisten puhuvan?
Vähän. Äiti puhui Eemilille. Oletko muuttamassa?
En tiedä vielä, Veera.
Tuletko silti vierailulle meille?
Ilman muuta.
Lupaatko?
Lupaan.
Hetken hiljaista.
Onko siellä kivaa?
Missä?
Missä ehkä muuttaisit.
Kaunista on. Siellä on kirkkoja, talvella lunta ja joki.
Niin kuin meilläkin?
Aika lailla, vähän omaansa.
Selvä. Tauko. Mummi?
Niin?
Äiti pelkää, että sairastut etkä jaksa. Että me ei ehditä ajoissa luokse.
Helmin sisällä kiristi.
Sano äidille, että olen terve, ja aion pysyä.
Kyllä hän tietää. Mutta pelkää.
Niin minäkin. Jokainen pelkää vähän.
Sanoit, että rohkeakin pelkää ja tekee silti.
Sanoin muistat sen.
Totta kai muistan, Veera siihen ylpeästi. Nyt pitää mennä, ettei äiti huomaa.
Veera.
Mitä?
Rakastan sinua.
Ja minä sinua. Hei hei.
***
Marraskuun puolivälissä Helmi matkusti Naantaliin pidemmäksi aikaa. Otti viikon kamat, Sirpalle ilmoitti, pyysi ystävää kastelemaan kukat.
Eero haki asemalta. Matkalla kertoi jonkin kirkontornin restauroinnista, Helmi tuijotti lumista peltoa ja mietti, miten sama tie tuntui erilaiselta kuin maaliskuussa; ympyrä sulkeutui.
Viikko arkea Eeron puutalossa; Helmi laittoi ruokaa, Eero siivosi. Aamuilla kahvia keittiön ikkunasta. Lunta leijui hiljaa.
Kerran Helmi kysyi:
Onko sinulle ahdasta kaksin?
Ahdasta?
Kun olet tottunut yksin elämään kahdeksan vuotta.
Eero mietti.
Oli ahdasta ennen, kun ei saanut elää kuten halusi. Nyt ei.
Miten sinä et elänyt niin kuin halusit?
Olin pitkään rakennuksilla töissä perheen takia, rahaa tarvittiin. Kun sitten päätin opiskella restaurointia, kaikki sanoivat, ettei kannata enää. Mutta minä menin opiskelemaan. Hän hymyili. Vaimo kannusti. Oli sellainen ihminen joka kannusti.
Kerro minulle hänestä, Helmi pyysi.
Eero oli hiljaa.
Anna. Hiljainen, muttei puhumaton, vaan rauhallinen. Kun hän astui huoneeseen, tuli hyvä olla.
Kaipaat.
Kaipaan. Mutta se ei estä minua näkemästä tulevaa. Ymmärrätkö?
Ymmärrän.
Entä sinä?
Helmi mietti Timoa. Hänen kanssaan oli harvoin rauhallista. Kaipasi kuvaa, joka ehkä ei ollut totta.
Eri tavalla, mutta ymmärrän kyllä.
He istuivat, ja hiljaisuus tuntui hyvältä.
***
Torstaina, viidentenä päivänä, Annika soitti.
Helmi meni portaille, pakkanen kirveli.
Oletko siellä?
Olen.
Kuinka kauan?
Sunnuntaihin.
Hiljaista.
Äiti, kysyn nyt suoraan: tapatko jotain todistaa, kenelle?
En. En todista mitään.
Sitten miksi?
Haluan vain elää uudella tavalla, kuin ennen.
Oletko ennen elänyt huonosti?
En huonosti. Mutta en juuri niin kuin itse olisin halunnut.
Mitä sinulta puuttui?
Helmi mietti. Oli paljon mitä hänellä oli. Ei ollut suurta onnettomuutta.
Mutta oli tunne, että eli hieman sivussa omasta elämästään. Että toteutti siistiä suunnitelmaa, josta puuttui oma ydin.
Minulta puuttui itseni.
Itse? Mitä se tarkoittaa?
Sitä, että kaikki ei ollut vain muiden ehdoilla.
Annika oli kauan hiljaa.
Tuletko onnelliseksi? hän lopulta kysyi ilman ironiaa.
En tiedä. Haluan yrittää.
Hyvä on, Annika sanoi. Hyvä on.
Ei hyväksyntää, mutta ei enää sotaa.
***
Sunnuntaina Helmi pakasi tavarat eteisessä. Eero kysyi:
Oletko päättänyt?
Lähes.
Onko se hyvä vai huono?
Tarvitsen vielä vähän aikaa.
Eero nyökkäsi.
Pelkäät epäonnistua.
Niin.
Sanoinko sinulle? Jotkut virheet tehdään ja huomataan pian, jotkut ovat niitä, joita ei tee, eikä koskaan tiedä, millainen olisi ollut.
Helmi katsoi Eeroa.
Sanot juuri, mitä ajattelen, mutten uskalla sanoa.
Eero naurahti hänellä oli hyvä hymy.
Ei tahallaan, niin vaan tulee.
Helmi palasi Turkuun myöhään. Koti tuntui jälleen hiljaiselta, tutulta. Hän purki kassin, laittoi veden kiehumaan, istui pöytään.
Pöydällä kirja, kesken jäänyt, välilehti keskellä. Hän avasi sen ja luki lauseen: ihminen kantaa yksinäisyyttä mukanaan se ei ole tuomio, vaan tosiasia, jonka kanssa opitaan elämään.
Hän sulki kirjan.
Avasin puhelimen ja kirjoitin Eerolle: “Tulen tammikuussa. Katson, kuinka pitkään.”
Eero vastasi lyhyesti: “Odotan.”
***
Joulukuu meni oudon rauhallisessa tunnelmassa. Helmi kävi vielä kirjastolla, vieraili Bertan luona. Kaikki samaa, mutta sisällä toisin.
Et ole vielä muuttanut mieltäsi? Annika soitti.
En.
Aiotko vuokrata asuntosi?
Kyllä, välittäjä katsoo jo vaihtoehtoja.
Selvä. Tauko. Äiti, kai tiedät, että joskus uusi ei ole parempaa, vaan vain uutta, ja sitten
Annika.
Mitä?
Olen 61. En ole ensi kertaa pettyvä nuori. Olen kokenut paljon, en elä haavemielessä.
Ei se estä erehdyksiä.
Ei, mutta niitä on vähemmän.
Entä jos hän ei olekaan mitä luulet?
Joskus käy niin. Koko elämä on yllätyksiä, Annika. Et sinäkään naimisiin mennessäsi tiennyt kaikkea.
Olin kaksikymmentäseitsemän.
Ja?
Tauko.
Autan sinua muuttokuormassa?
Pitkä hiljaisuus.
Autan tietenkin, Annika sanoi lopulta pehmeästi.
***
Uuden vuoden Helmi vietti Annikalla, Veeran ja vävynsä Akin kanssa. Eemil tuli Helsingistä perheineen. Pöydässä oli ahdasta, lapset juoksivat, aikuiset puhuivat päällekkäin.
Veera istui Helmin vieressä supattamassa salaisuuksia:
Tämän salaatin teki äiti. Tämän ostettiin kaupasta, mutta äiti sanoi, että teki itse.
Ei tarvitse kaikkea kertoa.
En kerro, vaan sanon vain, Veera korjasi tärkeänä.
Kun juhlat hiljenivät ja lapset nukkuivat, Annika sanoi:
Äiti lähtee Naantaliin tammikuussa.
Lausui neutraalisti.
Aki nyökkäsi. Eemil katsoi Helmiä:
Kauanko aiot olla?
Katsotaan, Helmi vastasi.
Eemil hymyili vähän.
Veera haukotteli:
Mummi, lähdetkö oikeasti?
Lähden, Veera.
Lupasit tulla joskus takaisin.
Lupasin.
Hyvä, Veera sanoi ja nukahti.
Helmi katsoi lastaan, mietti: tämä on elämää. Nukkuva lapsi, aikuiset lasillisineen, vanha sohva, joka jäi roskiin viemättä, ja jossain muualla ihminen, joka kirjoitti: odotan.
***
Tammikuun 15. Helmi soitti Sirpalle.
Lähden pois kerhosta.
Sirpa oli hetken vaiti.
Milloin?
Helmikuussa. Ehtii löytää seuraajan.
Muutatko pois?
Kyllä.
Minne, jos saa kysyä?
Naantaliin.
Aivan. Tauko. Eeronko luo?
Hänen, ja omaksikin.
Hyvä vastaus, Sirpa sanoi. Kyllä me pärjätään. Haikeaa on, mutta pärjätään.
Kiitos.
Onnea oikeasti, Helmi.
Viimeisellä kerhokerralla lapset tekivät yhteisen kortin. Iso viho, jokainen piirsi jotain. Poika, joka kirjoitti kirjasta ja ikkunasta, piirsi verhot ikkunaan ja alle: “Että katsoisi sisään.”
Helmi taittoi kortin laukkuun.
***
Tammikuun 23. Helmi saapui Naantaliin. Eero auttoi laukkujen kanssa. Pieni huone, johon Eero oli järjestänyt tilaa. Ikkunalla punainen pelargonia.
Mistä tämä on?
Ostin. Ajattelin, että tarvitaan kukka.
Hyvin ajateltu.
Helmi meni ikkunalle. Puutarha kinoksessa, hiljainen, valkoinen, aidan takana naapuripihan katot.
Miltä tuntuu? Eero kysyi.
En tiedä vielä. Kysy kuukauden päästä.
Kysyn.
Eero.
No?
Kiitos ettet kiirehtinyt.
Eero oli hetken hiljaa.
Kiitos että tulit.
***
Kolme kuukautta kului hitaasti totutellen. Naantali oli pieni, mikä oli hyvä ja toisaalta vaikea: kaikki tunsivat toisensa, ja Helmi oli uusi, arasteltu.
Maija tutustutti muutamaan paikalliseen, joista yksi, Sirkka, pyysi kirjallisuuskerhoon. Vain kymmenkunta, luettiin ja keskusteltiin kirjoista.
En tiedä osaanko, Helmi arveli.
Mikäs siinä osaamista vaatii. Tule katsomaan. Jos tykkäät, jäät.
Helmi meni. Tykkäsi.
Annikan kanssa puhuivat viikoittain. Pikkuhiljaa keskustelut koskivat muutakin kuin “mitä kuuluu”. Myös “mitä Eerolle kuuluu”, “mitä luet”, “miten uusi kerho”? Hitaasti, kuin silmät tottuivat uuteen valaistukseen.
Veera lähetti kirjeen oikean, käsin kirjoitetun. Kuvassa kaksi kirkkoa, joki ja teksti: Mummi, minä tulen pian käymään. Äiti lupasi pääsiäislomalla. Onko Kyllikki vuohi? Maija kertoi.
Helmi kirjoitti pidemmän kirjeen vastaukseksi.
***
Huhtikuussa Annika tuli itse, yksin. Yhden päivän vierailu.
Hän astui tupaan, vilkaisi puisia lattioita, pelargoniaa ikkunalla, pöytää.
Eero tarjosi teetä ja lähti työhuoneeseensa.
Onhan täällä hyvä, Annika sanoi yllättyneenä.
On.
Pientä tosin.
Hiljaista kuitenkin.
Ikävöitkö Turkua?
Kaipaan. Teitä, Sirpaa, jokirantaa.
Silti?
Silti.
Annika pyöritteli kuppia.
Onko hän hyvä? Hän kysyi nyt ilman puolustusta, tavallisesti.
On.
Oletko onnellinen?
Helmi mietti.
En tiedä, olenko onnellinen. Se on iso sana. Mutta minulla on hyvä olo.
Annika nyökkäsi.
Hyvä.
“Hyvä” tarkoittaa mitä?
Että hyväksyn. Vaikken ymmärrä kokonaan.
Riittää sekin, Helmi sanoi.
He joivat teet rauhassa. Annika kertoi Veerasta, töistä, siitä että Aki aikoo vaihtaa autoa. Tavallista arkea.
Lähtö valmistui. Kevät tuoksui kostea, maa paljastumassa hangesta.
Äiti, Annika sanoi portilla.
Niin?
En varmasti koskaan täysin ymmärrä tätä.
Tiedän.
Mutta haluan että tiedät yhden asian.
No?
Hetki hiljaista. Sitten Annika katsoi suoraan, ne samat silmät kuin isällä:
Olet ollut aina siinä. Aina. Olen tottunut että voit aina soittaa ja sinä vastaat.
Vastaan edelleen.
Tiedän. Mutta matka on uusi. Opettelen vielä.
Opit kyllä.
Luuletko?
Helmi katsoi tytärtään. Samaa katsetta oli pitänyt sylissä ensi kertaa, synnytyssalissa.
Luulen. Olet vahva, Annika.
En niin vahva kuin sinä.
Olet. Täsmälleen yhtä vahva.
Annika hymyili vienosti, halasi. Halauksessa oli nyt rauhaa.
Lähtö. Annika heilutti, sumppi olalla.
Soitan, kun pääsen kotiin.
Jään odottamaan.
Hän kääntyi, lähti. Helmi katsoi selkää, asennossa paljon isää.
Annika huusi kadun päästä:
Äiti, pelargoniasi kukkii!
Kukkui joo!
Sepä hyvä, Annika sanoi.
Ja jatkoi matkaansa.
***
Helmi palasi sisään. Eero oli jo keittiössä, laittoi keittoa. Helmi jäi ikkunaan katsomaan kadun suuntaan. Annika oli kadonnut kulman taakse. Vanhus talutti ostoskassia hiljalleen.
Pelargonia loisti ikkunalla vaaleanpunaisin kukin.
Kaikki ok? Eero kysyi kääntymättä.
Kaikki ok, Helmi vastasi.
Hetken hiljaista.
On hyvä tytär, Helmi jatkoi. Ihan vain pelkää.
Voihan sen ymmärtää. Ei heillekään helppoa.
Ei.
Helmi nosti lautaset pöytään, kaikki tuttuja arjen askareita, joihin ehti kolmessa kuukaudessa.
Eero, hän sanoi.
No?
Onko tämä oikein? Mitä olen tehnyt?
Eero katsoi hetken.
Mitä itse ajattelet?
Helmi mietti.
Ajattelen, että tämä on minun omani. Ensimmäistä kertaa.
Sanoit vastauksen sillä.
He istuivat syömään. Ulkona huhtikuinen Naantali oli valkoinen viimeisestä hangesta, mutta jo vihersi.
Helmi katsoi näkymää ja ajatteli: tässä tämä on. Ei onni sanana, ei vastaus. Vain keitto. Ikkuna. Tämä ihminen pöydän toisella puolella.
Riittääkö se? Hän ei tiennyt.
Mutta keitto höyrysi, pelargonia kukki ja laukussa oli avoin kortti kahdeksanvuotiaalta pojalta, joka keksi ikkunan, josta katsoa sisään.
***
Illalla Veera soitti.
Mummi, äiti kävi sulla.
Kävi.
Miten meni?
Hyvin. Juteltiin paljon.
Äiti ei itkenyt?
Ei. Miksi kysyt?
Joskus itkee, kun luulee etten kuule. Sinun vuoksesi.
Helmi sulki silmänsä hetkeksi.
Veera.
Mitä?
Kerro äidille, että tulen pian käymään, oikeasti pian.
Hyvä. Onko siellä jo kevät?
Melkein. Hiukan lunta, mutta jo vähän vihreääkin.
Meillä ihan lämmintä. Hassua, sama maa, eri sää.
Niin se menee.
Mummi, ikävöitkö meitä?
Helmi katsoi ulos hämärtyi, tähdet syttyivät.
Hyvin paljon, hän sanoi. Aina.
Hyvä, Veera rauhoittui. Jos ikävöi, niin rakastaa.
Helmi ei osannut sanoa mitään.
Hei sitten, mummi.
Hei Veera.
Helmi laski puhelimen. Keittiössä Eero tiskasi, hyräili jotain. Pelargonia hämärässä ikkunalla, naapurissa joku koira haukkui. Kaikki oli osa tämän paikan hiljaista rytmiä.
Helmi istui ja ajatteli, että Veera oli oikeassa. Ikävöidessä rakastaa. Ja kun rakastaa, ikävöi. Näin elämä vain on etäinen, läheinen, täynnä oikeita ja vääriä ratkaisuja, jotka ajan kanssa ovat vain ratkaisuja. Omia.
Nousin ja menin auttamaan Eeroa tiskaamaan.
