Siitä päivästä lähtien, kun Onni menetti kaikkein rakkaimman, se ei enää astunut koppiinsa. Nyt se makasi paljaan maan päällä, tuskin söi mitään, eikä huomioinut enää edes ainoaa ystäväänsä, Samulia
Marraskuu tuli taas. Joka päivä oli kylmempää, taivaan peitti yhä useammin lyijynharmaa usva, ja ihmiset kietoivat kaulaan villahuiveja ja vetivät paksuja villakangastakkeja tiukemmin ylleen. Ilmassa oli jo talven tuntu, ja Onni tiesi pian sataisi lunta.
“Milloinhan ne taas tuo lämmintä olkia mun koppiin? Karvaa kyllä riittää, mut öisin vilu kyllä puree jo luihin asti” mietti Onni, venytellen kostealla nurmella.
Se laiskasti tarkkaili varastomiehiä: ne kuljettivat laatikoita pihan halki ja nostelivat niitä isoihin autoihin, jotka haisivat pahalle ja savulle. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota tähän vanhaan vahtikoiraan.
Mitä siinä makaat? murahti ääni vierestä. Vartija, joka oli tullut taukohuoneestaan tupakalle, seisahtui Onnin viereen. Eihän sua palkattu loikoilemaan, vaan vahtimaan tätä varastoa. Turha rötväilet siinä kuin joku sohvapossu. Prrr!
Hän sylkäisi vihaisesti maahan ja katosi portille. Häntä kutsuttiin Jari-Matti. Hän ei koskaan ollut pitänyt Onnista, ei pentuna eikä myöhemmin ei mitään syytä, se vain oli niin.
Pian pihalle kurvasi vanha, tummanvihreä Toyota. Onni pomppasi jaloilleen heti.
No terve, kaveri, hymyili kuljettaja, parrakas mies pipossaan ja flanellissaan. Tulin vähän lämmittämään sun yösijaa.
Tämä oli Samuli Onnin ystävä, ainoa jonka hyvä sana ja herkkupala ei koskaan puuttunut. Samuli oli tullut vapaa-aamunaan varastolle tuomaan koiralle olkia ja lämpimän annoksen puuroa lihalla.
Samuli tunki kopin täyteen tuoretta, tuoksuvaa olkea, nosti sitten autosta kulhollisen kuumaa kaurapuuroa ja lihapaloja. Hän jäi siihen, kunnes Onni söi kaiken, vei tyhjän kupin tiskille ja ajoi vasta sitten pois.
Onni jäi taas yksin. Ehkä se oli vain hyvä yöllä uni vei pois ajatukset, eikä yksinäisyys tuntunut niin pistävältä.
Kun pimeys peitti pihan, Onni asteli kopilleen. Se oli juuri aikeissa sukeltaa sisään, kun pysähtyi kuin naulattuna.
Olkien suojissa välkkyi kaksi vihreää smaragdi-silmää. Kuului varoittavaa sihinää.
Onni katsoi rauhallisesti, vailla pahaa tahtoa, kutsumatonta vierasta. Sen edessä istui laiha, musta kissa, jonka silmät olivat valtavat ja pelottavat. Niissä oli selkeä viesti: “Älä yritä. Minun kanssani ei leikitä!”
Onnin sisin kuitenkin ilahtui yllättävästä seurasta. “Tämähän on aika pieni koppi, mutta kyllä me tähän mahdutaan,” se päätti ja astui varovasti lähemmäs.
Ilma viilsi, kun kissan pieni käpälä iski Onnia kohti, terävät kynnet ojossa.
“Shhhh!” sähisi kissa.
“Selvä sitten. Mä voin myös nukkua ulkona,” tuumi Onni tyynesti ja kävi maate kopin oven suuhun.
Aamulla Onni heräsi aikaisin, vatsassaan hiljainen odotus aamupalasta. Se käänsi katseensa koppia kohti ja näki kissan nukkuvan tyytyväisenä kerällä.
“Onpa se soma,” ajatteli Onni.
Jari-Matti ilmestyi taukohuoneesta, pyyhki silmiään ja viskasi Onnille jotain kuivan leivän ja vanhan makkaran kimpaleita ei juuri ruokaa, vain jämiä. Jari-Matti ei koskaan vaivautunut laittamaan koiralle kunnollista safkaa, vaikka sen kuului saada. Usein Onnin maha meni näistä ruoista sekaisin, mutta sitä ei ollut kenellekään valittaa.
Onni haistoi jäänyttä leipää ja yhtäkkiä huomasi uuden hajun.
Kissa! Se istui, ohuena ja huolettomana, Onnin vieressä, ja söi makkarankuorta aivan kuin olisi kuulunut siihen aina.
Onni ilahtui, että sai tarjota nälkäiselle jotakin. Kissa käänsi varautuneen katseen koiraan, aivan kuin aikoi vielä jotain. Onni vain pureskeli hiljaa leipäänsä ja mietti: “Ehkä sekin haluais leivänpalan?” ja työnsi palan varovasti sivuun.
Koko päivän ne mittailivat toisiaan. Kissa epäluuloisena ja varautuneena. Onni ystävällisellä uteliaisuudella.
Illalla, kun Jari-Matin vuoro päättyi ja hän taas nakkasi ruoantähteet Onnille, kissa syöksyi heti niitä kohti.
Huh, mikä ilmestys! Jari-Matti säikähti. Mikä noita muka! Mene hiiteen siitä! Hyi!
Kissa pinkaisi piiloon suoraan Onnin taakse. Koira hämmentyi hetken, mutta asettui sitten päättävästi kissan suojaksi: paljasti hampaansa ja kohotti karvansa.
Jari-Matti sylkäisi ja mulkaisi halveksuvasti: ei jaksanut tapella, astui autoon ja ajoi pois. Uudelle vartijalle eläimet eivät olleet olemassakaan.
Kissa loi koiraan varovaisen kiitollisen katseen. Onni mietti: “Noita, sanoi se Voiko se olla nimi? Ehkä kissaa voisi kutsua Noidaksi”
Siitä lähtien kissasta tuli Noita.
Pakkaset kiristyivät pian. Noita kömpi yhä syvemmälle olkiin iltaisin. Onni ei olisi halunnut häiritä, mutta kurkkasi kuitenkin sisään.
Kissa katsoi siihen takaisin, epäluuloa silmissä mutta hiukan siirtyi silti syrjään laittaakseen tilaa.
Koira asettui viereen, ja yön he nukkuivat yhdessä, lämpöä toisilleen jakaen, nukkuen paremmin kuin koskaan ennen.
Sen jälkeen Onni ja Noita olivat erottamattomat. He söivät yhdessä, nukkuivat yhdessä ja “juttelivat” omalla eläinkielellään.
Kun Samuli näki ensimmäistä kertaa kissan Onnin vierellä, hän hieraisi silmiään pieni, hoikka kissa eikä silti pelkää vahtikoiraa! Mutta pian hän ymmärsi: eläimilläkin on oma rakkautensa, ja rakkaus ei kysele kokoa.
Samuli ryhtyi pitämään huolta myös Noidasta: vei eläinlääkärille, harjasi turkkia ja ruokki säännöllisesti. Pian kissa piristyi silmin nähden.
Ainoastaan Jari-Matti rikkoi heidän rauhansa. Hän sai päähänsä, että musta kissa tuo huonoa onnea ja päätti hankkiutua siitä eroon.
Kerran hän yritti jopa myrkyttämistä, mutta Onni aisti heti ruoan outouden ja esti tempun se ei koskaan ollut vaiti, jos vaara oli lähellä.
Eräänä erityisen kylmänä yönä Onni ja Noita makasivat kopissa Onni nuoli kissan uutta jälkeä poskessa, tämä kun aina eksyi jonnekin ja löysi itsensä pulasta.
Yhtäkkiä molemmat nytkähtivät: ilma haisi oudolle.
Onni syöksyi ulos ja haukahti kovaa. Tuli! Varasto roihahti liekkeihin!
Jari-Matti juoksi ulos taukohuoneesta, huusi ja etsi taskuistaan kännykkää. Sitä ei löytynyt.
Noita maukui pitkään ja kimeästi kännykkä lojui maassa hänen vieressään.
Hiton noita! Jari-Matti ärähti, tempaisi puhelimen maasta ja soitti hätänumeroon.
Onni juoksi Noidan perään. Kissa linkutti pensaikkoon, pois savusta; Onni seurasi. He pysyttelivät piilossa, kunnes tulipalosta selvittiin.
Kun kaikki oli ohi, Jari-Matti sinkosi kissaan vihaisimpansa mahdollisen katseen.
Seuraavana iltana Onni kuuli varaston ulkopuolella miesten keskustelun:
Mitä mä sanoin, se kissa tuo pelkkää epäonnea. Katso nyt sen silmiä ihan oikea noita, Jari-Matti painotti.
Niin mitä sitten? kuului välinpitämätön vastaus.
Viedään se metsään. Sinne vaan.
Onni pysähtyi. Sen sydän muljahti kipeästi, se painautui Noidan viereen.
Oletko sä ihan hullu, sinne metsään? Sinne se kuolee! Samuli puuttui kiivaasti keskusteluun.
Ihan sama mulle. Riittää jo, eikö tuo tulipalo ollut tarpeeksi?
Onhan se totta, ettei mustat kissat ole hyvä juttu joku säesti.
Kukaan ei vie sitä mihinkään. Loppu lässytys, päätti Samuli ja katosi ovesta.
Aamulla Onni heräsi ja haukotteli. Yritti nuuhkaista Noitaa, mutta tyhjää ei jälkeäkään.
Kopista kaikki oljet ympäriinsä, mutta kissa kateissa. Pihalla pyörähti musta muovipussi tuulessa Onnin sydän pomppasi, mutta turhaan.
Taukokopin ovi aukesi.
Etsitkö kaveriasi? Jari-Matti virnisti ivallisesti. Ei täällä enää sun kamuja ole. Metsään vietiin siellä saa sekoilla rauhassa.
Onni tuijotti miestä toivottomana.
Tai ehkä se on jo kuollut päivä-pari korkeintaan.
Onni ei vastannut, ei edes ulvonut. Jokin tukahdettiin sisälle.
Ensimmäiset lumihiutaleet alkoivat sataa, peittäen koiran liikkumattoman selän.
Siitä päivästä, kun Onnilta vietiin kaikkein rakkainta, se ei enää astunut koppiin, makasi paljaan maan päällä, melkein lakaten syömästä ja reagoimasta enää edes Samulin ystävälliseen ääneen.
Onni, nyt se on tosi hyvässä paikassa, usko pois. Siellä on lämmin ja hyvä olla. Uskoithan säkin muhun? Samuli kuiskasi hellästi, silittäen koiraa korvan takaa.
“Minäkin haluan sinne. Haluan Noidan luo Voinko mennä?”
Aamulla Onni oli kuullut, kun tuntemattomat miehet keskustelivat siitä, miten koira on jo vanha, ettei varastolla enää ole sille käyttöä. Että uusi, nuorempi vahti tarvittaisiin ja että tämä pitäisi ‘poistaa käytöstä’
Miten puheet päättyivät, Onni ei muistanut, eikä välittänyt. Mikään muu ei ollut enää tärkeää.
Lumi jatkoi leijailemista. Kylmät kiteet painoivat Onnin turkkia, nenää, tassuja. Se vajosi valkoisen lumikinoksen suojaan, silmät painuivat kiinni.
“Jospa tällä kertaa en enää jaksaisi avata silmiäni En halua enää avata niitä” käväisi viimeisenä ajatuksena väsyneessä mielessä.
Kaikki hiljeni. Keho ei enää totellut, hajut eivät tuntuneet mutta yhtäkkiä, pimeyden keskeltä, tuttu ääni rikkoi hiljaisuuden:
Ylös kaveri, ylös nyt! Sä lähdet mun kanssa.
Kaikki siitä eteenpäin on muistikuvaa: auton lämmin penkki, radiosta kuuluva haalea musiikki, uusi matka pimenevää maantietä pitkin, Samulin tuoksu ja kättä hyväilemässä niskaa.
Väsymys ja suru veivät unille, ja Onni nukkui syvässä tunteessa.
Tunteja myöhemmin ne pysähtyivät. Samuli auttoi ulos, tsemppasi koiraa askel askeleelta kohti uutta kotia.
Täällä sä asut jatkossa mun kanssa, ystävä.
Onnille kaikki oli yhdentekevää. Mutta se ei halunnut pahoittaa Samulin mieltä, joten räpisteli reippaana. Samuli vain hymähti lämpimästi.
Kohta kun mennään sisään, niin kaikki helpottaa, huomaat kyllä, hän vilkutti silmää ja avasi oven.
Heti kynnyksellä tuttu tuoksu iski sitä ei voinut erehtyä, Onni tunnisti sen heti.
Ikkunalta hyppäsi alas musta tuhnu ja tassutteli nopeasti koiraa vastaan. Jo ennen kuin kissa ehti viereen, Onni tiesi tässä on Noita. Hänen Noitansa!
Samuli hymyili: Sanoinhan, että se on hyvässä paikassa. Ethän sä luullut, että minä antaisin joidenkin kusipäiden viedä sun kaverin metsään?
Mutta koiralla ja kissalla ei juuri nyt ollut aikaa Samulille heillä oli toisilleen paljon kerrottavaa.
Kun molemmat olivat höpöttäneet aikansa ja käpertyneet vierekkäin, Onni mietti: mitähän se “Noita” oikeastaan tarkoittaa?
Se melkein kysyi kissalta, mutta nukahti mietteliäästi. Mitä väliä sillä on? Noita oli hänen ystävänsä ja se riitti.
