Hylätty rakkauden vuoksi
Äiti palasi töistä kotiin tavanomaista innostuneempana, posket hehkuvina ja kasvoilla uudenlainen, lähes arvoituksellinen hymy sellainen, jonka Näkki ei ollut nähnyt äidillään vuosiin. Pienen tytön sydän hypähti kuin itsestään äiti näytti melkein onnelliselta!
Näkki, minä tapasin tänään aivan mahtavan ihmisen! hän ripusti takin naulakkoon, kyykistyi lattialle tyttärensä eteen ja otti tämän pienet kädet omiinsa. Hänen nimensä on Antti. Hän työskentelee rakennusalalla, vakaa ja luotettava mies.
Näkki nyökkäsi tietämättä tarkkaan, miksi asia oli niin merkittävä. Mutta äidin silmät loistivat, hymy oli lempeä ja lämmin, melkein taianomainen. Eikä siihen tarvittu muuta siinä hetkessä läikähti lämmin kipinä myös Näkin sisällä, pieni toivon liekki, joka sai kaiken tuntumaan hetken verran kevyemmältä.
Seuraavien viikkojen aikana äiti puhui Antista tuon tuostakin: kuinka tämä oli kantanut ostoskasseja vanhalle rouvalle, järjestänyt keräyksen lastenkodille ja osasi korjata kaiken kotona. Näkki kuunteli, nyökkäili, mutta pienessä sydämessään hän tunsi hiipivän pelon kuin jokin olisi muuttumassa, eikä välttämättä parempaan suuntaan. Jokin varoitteli häntä, ettei kaikki olisi enää ennallaan…
Ensimmäinen tapaaminen Antin kanssa oli pienessä kahvilassa aivan heidän kerrostalonsa lähistöllä. Mies oli pitkä, ryhdikäs, tukka lyhyenä, suun viiva tiukka. Hän hymyili harvakseltaan, ja silloin hymy jäi huulille se ei ulottunut silmiin asti, jotka pysyivät kylminä ja etäisinä.
Tässä on minun Näkkini, äiti silitti tytön päätä ja tuttu kosketus toi hetkeksi rauhan. Hän on kahdeksan, toisella luokalla koulussa.
Antti nyökkäsi, vilkaisi Näkkiä nopeasti päästä varpaisiin miltei kuin olisi tarkastellut huonekalua ja siirsi sitten katseensa äitiin:
Ihan söpö. Kuinka vanha?
Kahdeksan, kuten jo sanoin, äiti hymyili, huomaamatta miehen etäisyyttä ja välinpitämätöntä sävyä.
Koko illan Antti puhui pääasiassa äidin kanssa. Näkin suuntaan saattoi tulla lyhyt lause silloin tällöin, kuiva ja lyhytsanainen, kuin tyttö olisi ollut lähinnä häiriö. Kun Näkki pyysi lupaa mennä katsomaan akvaariota sisäänkäynnin luona, mies kurtisti hädin tuskin näkyvästi kulmiaan:
Älä vain metelöi.
Äiti ei huomannut mitään uusi tunne, uuden rakkauden kirkkaus, sokaisee. Ja silloin Näkki ensimmäisen kerran ymmärsi, ettei tämä mies olisi ehkä se kiltti isä, josta hän oli joskus salaa haaveillut. Hän ei lukisi iltasatuja, ei halaisi lämpimästi, ei opettaisi pyöräilemään. Ei mitään sellaista…
Ajan myötä Antti kävi heillä yhä useammin. Hän ei koskaan tullut tyhjin käsin, mutta kummallisesti kaikki lahjat olivat vain Marjatalle tyttö ei koskaan saanut edes karamellia. Puhekin suuntautui vain aikuisille. Jos Näkki yritti kertoa jotakin, mies nyökkäsi kuuntelematta, ja jos tyttö oli liian lähellä, tämä siirtyi kauemmaksi, kuin lapsen läsnäolo olisi vaivannut.
Kerran, kun Näkki vahingossa osui hänen kahvikuppiinsa ja muutama pisara roiskui paidanhihan päälle, mies vetäisi käden nopeasti pois:
Katso nyt vähän, et kai sinä noin kömpelö voi olla!
Äiti kiirehti heti pahoittelemaan:
Anteeksi, Antti! Näkki, mene hakemaan lautasliina.
Näkki juoksi keittiöön, ja olohuoneesta kuului Antin kylmä, terävä ääni, kuin jäätä:
Marjatta, hän on aivan liian meluisa ja kömpelö. Jatkuvasti jaloissa! Alkaa kyllästyttää pahemman kerran.
No älä nyt, hän on lapsi, äiti yritti rauhoitella, mutta Näkki kuuli äänessä huolestuneen värinän, pienen pelon. Hän kaipaa miehen läsnäoloa, isää!
Kuka on sanonut, että minusta olisi hänelle isäksi? mies tokaisi. En aio kasvattaa toisen lasta.
Marjatta olisi ehkä pysähtynyt miettimään sanoja enemmän, mutta… hän oli rakastunut ja piti Anttia maailman parhaana miehenä. Turhaan.
Puolen vuoden kuluttua pidetyt pienet häät eivät helpottaneet. Antti muutti heidän asuntoonsa ja se koti, jossa aiemmin oli kuulunut äidin nauru ja iltasadut, muuttui kolkoksi ja etäiseksi.
Antti ei koskaan huutanut Näkille eikä rankaissut, mutta paheksunta leijui ilmassa jokaisessa katseessa ja liikkeessä. Jos tyttö nauroi liian kovaa, mies kohotti kulmakarvan ja katsoi, kunnes nauru tukehtui kurkkuun. Jos Näkki yritti kysyä jotakin, vastaus oli lyhyt, kuin tämä olisi vain häiriö pelkkää taustakohinaa, josta olisi mieluusti erossa.
Eräänä iltana Näkki makasi sängyssä ja esitti nukkuvaa, kun kuuli naapurihuoneesta äidin ja Antin keskustelun. Mies oli selvästi kiukkuinen, ei edes yrittänyt peittää sitä. Tyttö nousi hiljaa ja hiipi oven taakse kuunnellen.
Marjatta, en jaksa enää, hän melkein sihisi. Joka kerta kun näen tytön, kiukku nousee pintaan! Hän on ihan isänsä näköinen. Sinusta ei ole mitään perittyä.
Mutta hän on lapsi! äidin äänessä kaikui surua ja epätoivoa. Ei hän ole syyllinen mihinkään.
Tiedän, mutta en voi tuntea muuta kuin ärtymystä. Se vie meidänkin suhteen kohti umpikujaa. Mieti tarkkaan.
Näkki seisoi liikkumatta, kurkkuun nousi pala ja rinnassa puristi kummallisesti. Hän oli siis ongelma. Kaikki alkoi tuntua synkemmältä, pieni toivo, joka oli pidellyt kiinni, sammui.
Mitä siis haluat? äiti kuiskasi, epätoivo äänessään.
Sinulla on vaihtoehdot, Antti sanoi pysähtyen. Joko hän muuttaa äitisi luo, tai minä lähden. En kykene asumaan hänen kanssaan.
Näkki pidätti hengitystään, ettei kevyinkään ääni kertoisi hänen olevan oven takana.
Selvä, äiti sanoi lopulta. Puhun äidin kanssa. Hän asuu lähellä, Näkki on turvassa…
Oikein hyvä, Antti vastasi jo tyytyväisenä. Tiesin, että ymmärrät. Ei meidän tarvitse pitää täällä toisen lasta. Saat vielä pojan, eikö niin?
Näkki puristi silmänsä kiinni, yritti olla itkemättä, mutta kyyneleet valuivat kuumina pitkin poskia. Hän ei ymmärtänyt miten äiti saattoi suostua noin helposti, mutta Antti oli hänelle tärkeämpi kuin oma lapsi tärkeämpi kuin pieni tyttö, joka niin häneen uskoi.
Seuraavana päivänä äiti, vältellen katsomasta silmiin, sanoi:
Kulta, mummo ikävöi sinua kovasti. Menisitkö hänen luokseen pariksi viikoksi? Nähdään joka päivä.
Näkki nyökkäsi, nieli kyyneleet. Hän ymmärsi kaiken ilman sanoja. Sisällä oli tyhjää ja kylmää, kuin sieltä olisi revitty jotain hyvin tärkeää.
Kolme päivää myöhemmin Näkki muutti mummon luo. Mummo otti hänet syleillen ja lämpimän mustikkapiirakan tuoksu toivottaisi hänet tervetulleeksi muttei mikään saanut sielua lämpenemään. Tyttö tunsi olevansa hylätty heitetty pois kuin tarpeeton esine. Äiti kyllä kävi, kuten lupasi, mutta yhä harvemmin. Koko ajan vähän vähemmän, kunnes tuntui ettei tytärtä olisi olemassakaan…
Vain mummo silitti öisin hiuksiaan ja kuiskasi:
Kaikki järjestyy, rakas. Aivan varmasti.
Mutta Näkki ymmärsi jo silloin hänen elämänsä oli muuttunut. Syntyi halkeama, joka jäi pysyväksi.
***
Ensimmäisinä päivinä äiti tuli usein melkein joka ilta. Hän toi suklaata, yritti vitsailla, halasi, mutta hymyn taakse jäi surua ja silmiin tyhjyys. Näkki huomasi, että äiti vaikutti vähän kuin nukelta kauniilta ja hiljaiselta, mutta sisältä ontolta.
No miten täällä sujuu, kulta? mummo ei vain kiusaa?
Ei tietenkään, Näkki vakuutteli. Mummo on ihana, leipoo omenapiirakkaa…
Sepä hyvä, äiti nyökkäsi mietteliäästi. Kaipaan sinua niin kovin, mutta en vain voi vielä ottaa sinua kotiin. Ole vielä vähän aikaa mummolla.
Näkki nyökkäsi, yritti hymyillä. Sisällä puristi. Hän näki, ettei äiti ollut ihan vilpitön tämä kaipasi, mutta samalla helpottui, kun ei tarvinnut nähdä Antin paheksuntaa, hänen kääntymistään pois kun Näkki puhui, hänen kylmää katsettaan. Vähitellen käynnit lyhenivät ja harvenivat. Välillä äiti tuli vain viikonlopuksi. Lauantaina äiti soitti:
Näkki, rakas, meillä on Antin kanssa illaksi teatteriin menoa. Huomenna nähdään, tuon jäätelöä.
Näkki nieli itkunsa ja vastasi:
Ei se mitään. Hyvää iltaa.
Hän istui ikkunalaudalle katsomaan, kuinka sadepisarat tanssivat pihlajan lehdillä. Sinä iltana Näkki ensimmäisen kerran ymmärsi: äiti oli valinnut Antin. Kipua, joka levisi rintaan, ei voinut enää estää.
Mummo huomasi murheen ja yritti piristää.
Mennäänkö puistoon? Otetaan kuumaa kaakaota ja käydään karusellissa.
Mennään, Näkki vastasi, mutta tiesi, ettei mikään karuselli tai valot sytytä samanlaista iloa kuin äidin syli.
Koulussa oli vaikeaa. Ennen Näkki oli vilkas ja kavereita täynnä, mutta nyt hän sulkeutui, katseli muiden leikkejä ulkopuolelta. Kun luokkatoveri Eevi kysyi: Miksi asut nyt mummon luona? Näkki vain kohautti olkapäitään ja nieli kyyneleet takaisin.
Kerran koulun jälkeen hän törmäsi äitiin kadulla.
Näkki! Äiti näytti hämmentyneeltä. Olin juuri tulossa yllättämään teidät.
He kävelivät yhdessä, äiti kertoi Antin ostavan uuden takin, mutta Näkki vain imi jokaista ääntä, jokaista vilkausta, äidin hymyn. Näissä hetkissä tuntui, että ehkä kaikki voisi muuttua.
Äiti, miksi et käy enää usein?
Äiti pysähtyi, polvistui kuiskaamaan silmiin, joista Näkki löysi saman kivun kuin itseltään.
Rakas, se on tosi vaikeaa. Haluaisin olla kanssasi, mutta rakastan Anttia. Tuntuu kuin revittäisiin kahtia.
Mutta miksi lähetit minut mummolle? Miksi kuuntelit häntä?
Äiti painoi pään alas, kyyneleet silmissään.
Luulin sen olevan parasta. Nyt tiedän kuinka väärässä olin…
Näkki vaikeni. Hän olisi halunnut halata äitiä ja sanoa ettei ollut vihainen, mutta sisällä kirveli.
Yritän käydä nyt useammin, äiti lupasi.
Seuraavat viikot äiti todella tuli käymään lähes päivittäin. He leipoivat, kävivät elokuvissa, kuljeksivat kaupungilla. Näkissä syttyi pieni toivo, että kaikki palautuisi ennalleen. Mutta pian äiti tuli taas, syyllinen ilme kasvoillaan:
Rakas, Antti kokee, että vietän liikaa aikaa täällä ja laiminlyön meidän yhteistä arkea.
Jää levisi Näkin sisällä.
Entä nyt?
Hän ehdotti sovintoa, että olisit viikonloput meillä, mutta arjet mummolla. Niin kaikilla olisi hyvä olla.
Hyvä on, hän sanoi, mutta tiesi, ettei mikään ollut hyvin. Nyt hänellä oli perheviikot ja mummoviikot. Viikonloppuisin hän oli kunnon tytär Olegin kotona, arkena mummon apu.
Antin suhtautuminen ei muuttunut koskaan ei ollut hymyä, vain satunnaisia kysymyksiä koulusta, katse täynnä paheksuntaa. Äiti juoksi kahden suunnan välillä, yrittäen miellyttää kaikkia.
Ajat kuluivat. Näkki kasvoi, oppi piilottamaan tunteensa. Hän opiskeli, auttoi mummoa, yritti etsiä ystäviä mutta sydämessä oli haava siitä päivästä, kun äiti sanoi: Olisitko vähän aikaa mummolla?
Ainoastaan mummo halasi tiukasti ennen nukkumaanmenoa ja kuiskasi, ettei tyttö ollut syyllinen mihinkään.
***
Vuodet vierivät. Näkki täytti kymmenen, yksitoista, kaksitoista. Hän ei enää haaveillut paluusta kotiin, vaan oppi olemaan toivomatta liikoja. Koulussa hän seurusteli muutaman kaverin kanssa, mutta ei uskaltanut päästää ketään liian lähelle.
Sen sijaan mummon kanssa heistä tuli entistä läheisempiä. Yhdessä he leipoivat pullaa, mummo opetti virkkaamaan ja hoiti kukkia ikkunalaudalla joissa aina kukki pelargonia ja orvokit. Pienet asiat tuoksuivat turvallisuudelta.
Kerran Näkki kysyi:
Miksi et koskaan suutu minulle, vaikka mokaan?
Mummo hymyili ja silitti tukkaa:
Miksi suuttuisin? Sinä teet parhaasi. Sinä olet minun silmäteräni.
Näkki tunsi, kuinka kyyneleet kiersivät silmiin mummo ei koskaan luvannut liikoja, mutta hänen lähellään sattui vähemmän.
Yksi lauantai-aamu, äiti tuli aikaisin.
Herätys, unikeko! Lähdetään puistoon, Antti osti laiteliput!
Näkki nousi unenpöpperössä. Oliko totta? Tavallisesti Antti ei juuri noteerannut hänen olemassaoloaan.
Ihanko oikeasti?
Kyllä vain, hän haluaa viedä perhettä ulos.
Puistossa Antti oli asiallinen, osti hattaraa, otti kuvan tytöstä ja Marjatasta. Näkki alkoi uskoa, voisiko kaikki muuttua, hyväksyisikö Antti sittenkin?
Mutta illalla, kun he palasivat, Antti veti äidin syrjään. Tyttö kuuli sanat selvästi:
Marjatta, tein parhaani, mutta ei tämä ole minun juttuni. En jaksa olla isä. Sovitaan, että Näkki käy vain juhlapäivinä.
Äiti nosti katseensa:
Niin kai sitten.
Seuraavana päivänä äiti tuli mummolle yksin. Hän ei keksinyt, mihin katsoa.
Antti haluaa, että tapaamme harvemmin. Hänen mielestään on parempi näin.
Mutta kenen mielestä parempi? Minunko?
Perheen, äiti silitti kättä. Olet jo iso, kyllä tässä selvitään.
Näkki nyökkäsi sisällä vain tyhjyyttä. Hän ei enää odottanut mitään. Tapaamiset harvenivat; joskus kävi, jos Antti oli hyvällä tuulella. Näkki vietti kaiken ajan mummon kanssa, auttoi mökillä, kasvatti uusia ystäviä naapurustossa. Vähitellen hän oppi: maailma on enemmän kuin yksi perhe.
Kolmentoista ikäisenä hän sanoi mummolle:
Olen ehkä antanut anteeksi äidille. Nyt on helpompi hengittää. Hän elää omaa elämäänsä, minä omaani.
Mummo halasi:
Sinä olet kiltti. Ei kannata kantaa kaunaa, äitisi on vain pelokas nainen. Elämä opettaa.
***
Viidentoista kohdalla Näkillä oli omat tavoitteensa. Hän menestyi koulussa, erityisesti suomen kielessä ja kuvataiteessa. Äidinkielenopettaja Leena sanoi kerran:
Sulla on lahjoja. Mieti toimittajan tai kirjailijan uraa.
Se oli lämmin palaute. Näkki alkoi pitää päiväkirjaa ei tapahtumista vaan tunnelmista, tarinan tapaan. Kirjoittaminen oli helppoa ja sanat tulivat kuin itsestään.
Yhtenä päivänä mummo löysi hänen päiväkirjansa ei lukenut, mutta hymyili:
Saatan säästää tämän sinulle. Vielä joskus sinusta tulee kirjailija!
Näkki nauroi ensi kertaa aidosti:
Niinkö luulet?
Uskon. Sinä näet sydämellä, se on harvinaista.
Täysi-ikäisenä Näkki haki journalistiikan opintoihin Helsingin yliopistoon pääsi sisään omilla ansioillaan. Kun äiti kuuli uutiset, hän ilahtui:
Olet niin fiksu, kullannuppuni.
He istuivat mummon keittiössä teekuppeineen, Antti jäi kotiin.
Äiti, jos kaikki pitäisi kokea uudestaan, lähettäisitkö minut taas mummolle?
Äiti oli hetken hiljaa, hänen kasvoillaan näkyi tuska:
En. Nyt tekisin kaiken toisin. Olin nuori ja pelkäsin jääväni yksin. Nyt ymmärrän, että tärkeintä olet sinä.
Näkki nyökkäsi. Hän ei sanonut, ettei menneisyys muuttuisi, mutta sanat helpottivat. Rinta tuntui kevyemmältä kuin iso taakka olisi pudonnut pois.
Opintojen jälkeen Näkki sai työpaikan paikallislehdestä. Hän haastatteli ihmisiä, kirjoitti pienistä hetkistä suuria tarinoita. Kerran häntä pyydettiin tekemään juttu orpolasten tapahtumasta. Hän vietti koko päivän lasten seurassa, kuunteli heidän tarinoitaan ja tunsi samaa vanhaa kipua, joka oli joskus ollut osa hänen arkeaan ja huomasi voivansa auttaa sanoin.
Matkalla kotiin hän ymmärsi: kaikki kokemukset, surut, yksinäisyys ja pettymykset olivat muovanneet hänestä sen, kuka hän oli. Rakkauden ja hyväksynnän arvon hän oppi juuri haavoistaan.
***
Muutamaa vuotta myöhemmin Näkki avioitui Eeron kanssa lempeän, rehdin miehen, joka tuli heti toimeen mummon kanssa. Eerossa ei ollut mitään teeskentelyä vain aitoa läsnäoloa. Kun hän ensi kertaa tuli mummon asuntoon, hän riisui takin, kääräisi hihat ja ryhtyi auttamaan remontissa. Silloin Näkki tunsi jälleen kotona olon todellisen, turvaisan kodin.
Kun heidän tyttärensä Tiera syntyi, Näkki päätti: oma lapsi saisi aina tuntea olevansa rakastettu vain olemalla olemassa. Joka ilta Näkki kertoi Tieralle satuja, halasi vähän vahvemmin kuin oli tarpeen, suuteli päänahkaa ja kuiskasi: Sinä olet arvokkainta mitä minulla on.
Eräänä päivänä, kun Tiera oli viisi, he menivät mummolle kylään. Kun he böngäsivät valokuvia, Tiera kysyi:
Mummo, oliko sinä noin nuori?
Olin, rakas, mummo hymyili.
Tiera kääntyi Näkin puoleen:
Oliko äiti lapsi?
Olin, ja asuin täällä mummon kanssa.
Ja olitko rakastettu?
Olin, yhtä paljon kuin minä rakastan sinua.
Tiera mietti hetken ja totesi:
Minä olen sitten onnekkain, koska minulla on äiti, mummo ja isi.
Näkki tunsi liikutuksen nousevan tällä kertaa onnesta, ei kivusta.
Kyllä, rakkaus tekee kaikista onnellisia.
Kun mummo ja Marjatta astuivat huoneeseen,
Mistä täällä jutellaan? Marjatta kysyi, katseessaan anteeksiantava, lämmin ylpeys.
Puhutaan rakkaudesta, Tiera hymyili.
Niin, rakkaudesta, Marjatta sanoi hiljaa. Me kaikki rakastamme toisiamme.
Näkki tarttui äitiään kädestä. Tällä kertaa hän uskoi siihen, koko sydämestään.
Kun Tiera oli nukahtanut ja muut keittiössä, Marjatta istui Näkin viereen.
Olen tehnyt paljon virheitä, äiti kuiskasi. Pelkäsin menettäväni yhden, menetin melkein kaksi. Anna anteeksi.
Näkki mietti. Ei enää vihaa, pelkkää kypsää surua menneestä.
Ymmärrän, äiti. Nyt voimme tehdä uudesta jotain aitoa.
***
Vuosien myötä Tiera kasvoi, nauroi, oppi mokaaman ja nousemaan aina tietäen, että läheiset tukevat. Mummo leipoi, äiti kertoi tarinoita, isi vitsaili ja Näkki kirjoitti tarinoita lehtiin ja sitten kirjan, jolle hän antoi oman elämänsä surun, sovinnon ja kasvun.
Tiera huusi yhtenä iltana:
Äiti! Mummo sanoo, että tuo kirja on sinun oikea kirja!
Näkki hymyili, halasi tytärtään:
Se on kirja siitä, kuinka tärkeää on uskoa itseensä ja rakastaa.
Saanhan minäkin kirjoittaa omaa kirjan, kun kasvan?
Totta kai. Kirjoita sinun totuutesi ja muista: sinua rakastetaan aina.
Tiera nyökkäsi vakavana. Näkki katseli tytärtään ja ajatteli: siinä onni on että vierellä on niitä, jotka rakastavat sua oikeasti. Ja että itse voit rakastaa paljaalla sydämellä.
Hän meni ikkunan ääreen, katseli tähdistä täynnä olevaa iltaa ja tunsi kiitollisuutta mummosta, Marjatasta, Eerosta, Tierasta… kaikista askelista, jotka olivat tuoneet hänen tähän pisteeseen, tähän omaan, täyteen, siunattuun elämään.
