Tyhjä elämä Aili
Lumi ei enää polttanut paljaita jalkapohjia Aili ei tuntenut niitä enää. Tuuli viuhtoi kasvoja, käsivarsia ja kaulaa kuin ruoskalla, meni läpi ytimeen, vaikka päällä oli vain ohuen ohut yöpaita. Harmaat hiukset säikähtivät lumesta ja painoivat kuin jääpuikot. Paksu pyry ulvoi ja hakkaisi, eikä Aili enää tiennyt, minne kulki oli eksynyt omalle pihalleen. Nojasi selkää jäisiin lankkuihin, sulki kädet rintansa päälle ja valitti:
Jospa jo kuolisi… Vie minut pois, Jumala… Olis jo hyvä…
Hän olisi kuollutkin, jäätynyt siihen yöhön, ellei naapuri, Raili, olisi tullut katsomaan lehmäänsä, oliko vasikka jo syntymässä. Näki Ailin oven olevan auki, valo karkasi ulos raosta.
Aili! Oletko siellä kinoksessa kompuroimassa?
Aili seisoi pihan nurkassa, puiden suojassa, silmät tiukasti puristettuina kiinni, toisteli kuin jumissa: kuolla, kuolla…
Raili ryntäsi pihalta, juoksi Ailin portista:
Missä sinä olet! Aili, voi elämäsi tomppeli!… Aili!
Vaikka olisi halunnut, Aili ei saanut ääntä. Vain rojahti alas aitaa pitkin, mutisi, painoi harmaan pään polviensa päälle ja käpertyi. Vanhat, harmaat posket valuivat kyyneliä. Joku nosti häntä, yritti raahata sisään jäykkä vanhus, jäässä koko ihminen.
Voi pöljä akka! Odota, haen mieheni! Raili huusi, harppasi kotiinsa ja toi avuksi miehen. Kaksin he raahasivat Ailin tuvan lämpöön.
Siitä päivästä Aili jäi sänkyyn. Aamulla tuli nuori terveydenhoitaja, ei meinannut uskoa yhdeksänkymmenen yhden vuoden ikäinen, ei flunssaa, vain jalat paleltuneet mustiksi. Kumartui Ailin ylle:
Sairaalaan sinun pitäisi… Soitetaanko ambulanssi?
Aili katseli hiljaa tytön mustia hiuksia ja pakkasen punaiset poskia, pudisti päätä uhmakkaasti.
En minä minnekään lähde. Annahan olla, ammattilainen, älä minua tuhlaa. Anna olla.
Näin Aili makasi kaksi viikkoa. Kukaan ei tiennyt, miksi hän sinä yönä meni ulos paljain jaloin, ohuessa paidassa. Kaikki ajattelivat, että meni höperyyttään, mutta Aili tunsi siinä jotakin ihmeellistä, melkein kohtaloa. Iltaa ennen hän istui vuoteellaan ja purki harmaata sukkaa. Kongkoilevat kädet tekivät työnsä itsestään. Ajatus lensi sukasta pois, katse tuijotti johonkin pimeään seinällä. Hän hymyili oudosti, jonnekin kauas, muistoihin.
Ei mitään hyvää ollut ollut Ailin elämässä lapsesta asti. Työtä, niukkuutta alati, ja vain yksi kirkas valonsäde pienen pieni rakkauden leimahdus.
Nimi oli Tapio.
Tapio… Tapsa… mutisi Aili hampaattomasti ja hymyili vieläkin kummallisemmin.
Oliko se unta vai harhaa, että hän meni pellon taakse metsikölle, sinne missä kartanon maille tuli loppu. Tähyili Aili kauas, suojasi kämmenellä silmiä, odotti, odotti. Hän oli luvannut tulla. Sisällä tykytti pelko ja toivo. Näki ruista laineilevan, näki miehen hahmon. Juoksi sitä kohti, huudahti onnesta: Tapio! Tapio!
Näihin uniin Aili nukahti. Yön puolella heräsi taas, liikahteli hermostuneena vuoteessa. Kurkisti ikkunasta pyry ulvoi, lasit tärisivät. Heitti peiton sivuun, ojensi kädet, haroi pimeässä kohti ovea.
Kyllä minä pian palaan…
Astui ulos, potkaisi oven auki, paljain jaloin, ei muistanut itseään. Tuijotti höperönä valkoista pyörrettä kylän yllä. Ojensi kätensä suoraan eteen, kuin prositen:
Tapio…
Kylmä löi läpi, sisukset vavahtivat. Paljaat jalat tapasivat jäiset rappuset, asteli polkua pitkin. Katsoi vain, eteenpäin, aidan yli meni hänen luokseen, myrskyä vastaan.
Tapio! Olen täällä! Tapio!
Meni aidan luo, kurkisti sen yli, juoksi sinne tänne… Vasta nyt huomasi, etteivät jalat enää toimineet, pian täysin tunnottomat. Yritti kiirehtiä takaisin, hapuili portille, vieläkin hymyillen:
Kyllä minä pian… Kiertelen vähän toiselta puolelta…
Mutta porttia ei enää löytänyt. Pyöri pihalla, eksyi, mihin meni aina puu, tai aita, tai jalat lumeen uponneina… Niin hukkui. Niin löysi Raili ja hänen miehensä.
Raili kävi, toi ruokaa, lämmitti uunia, puhui jotakin. Terveydenhoitaja tuli, rasvasi Ailin mustuneet jalat, käski vaihtaa siteitä, mittasi kuumeen. Kaiken Aili teki tyynesti. Yksin jäätyään hän tuijotti kattoa, silmät tyhjät. Kuunteli ulkoa: koirat haukkuivat, kelkka narisi, koululapset kipittivät ohi.
Yhä useammin Ailin valtasi uneliaisuus. Hän avasi silmät oliko päivä, oliko yö? Uunissa rätisi puut. Katolta tippui vettä. Herra, milloin vihdoin kuolen? Kuolla olisi hyvä Aili mietti yhä uudestaan.
Pikkutytöstä asti hän oli oppinut tämän ankaran totuuden: hänen kohtalonsa oli liukas rinne, jonka päällä kasvoi piikkisiä pensaita, savinen reuna, jota ei voinut kivuta ylös. Alaspäin vain saattoi vieriä, iskien itseään juuriin ja kiviin. Kukaan ei ottanut kiinni, ei nostanut takaisin valoon, vaan jokainen ympärillä teki samoin. Hän hyväksyi sen elämä oli matelevaa, kivuliasta putoamista, ja ainoa mitä jäi, oli sietää, pitää suu supussa, ettei alkaisi huutaa.
Sinä keväänä kevät myöhästyi ja oli armoton. Ei tullut lämmin, vaan kylmää tuulta ja loputonta sadetta; tiet muuttuivat saveksi. Lumi suli vasta toukokuulla, paljasti harmaan, märän maan, kuin kuluneen porontaljan. Koivut eivät avanneet silmuja viikkoihin, eikä puutarhassakaan ollut muuta kuin mustaa risukkoa. Aili, tukka kiinni kosteassa huivissa, kulki mutaista tietä kaivolta kotiin. Vesi roiskui pahkakantimelta paljaille, halkeilleille jaloille. Tie toisella puolen seisoi miehiä käpristeltyinä sateessa, sätkä paloi suupielessä. He vilkaisivat Ailia, mutta tämä kulki silmiä nostamatta; oli ollut jo vuosia osa maiseman harmautta.
Aili! huusi Väinö-muori, entinen kartanotyöläinen, kenen kanssa Aili oli piikonut emännän talossa. Ääni leikkasi tuulen, käski: Äkkiä kauppaan! Sano Ilkalle, että antaa parasta kukkakangasta neidille! Köyhyys pois, meillä tulee vieraita Helsingistä, pitää kattaakin pian! Ja sitten nouki kukkia!
Aili laski ämpärit rappusille, kuivasi kätensä essuun ja lähti kylänrajaa kohti. Kaksikymmentäkaksivuotias, mutten siltä tuntunut elämä oli kulkenut ohitse, ei edes hipaissut. Kaksitoista vuotta sitten äidin ja isän kuoltua, kitupiikki kartanonrouva oli ottanut Ailin palveliakseen ruoan edestä. Silloin Aili oli ollut laiha, pelokas lapsi, jota jokainen ääni säikäytti. Nyt hän oli kasvanut pitkänä, voimakkaana, kädet raskaat, selkä kumara, silmissä ei enää mitään loistetta.
Työ alkoi ennen päivänvaloa, jatkui pimeään. Sahasi halkoja syyssateessa, lypsi vuohta kylmässä ladossa, vaivasi savea uuniin, pesi vaatteita avannolla kunnes sormet olivat puutuneet. Kitki kasvimaata heinäkuun auringossa, missä viinimarjat ja vadelmat roikkuivat nenän edessä niin, että huimasi mutta marjaa ei saanut ottaa, emäntä laski jokaisen, ja jos yksi puuttui, syyllistä piiskattiin nokkosilla: Ei sulle kasva, laiskimus! Aili oppi olemaan katsomatta ympärilleen, repi rikkaruohoja vain puuskittaen.
Lauantaisin hän lämmitti saunan. Raahasi raskaita vesiastioita järveltä, lämmitti kiuasta niin että hengitys hukkui höyryyn ja päässä pyöri kuin karuselli. Piti pestä emännän pehmennyt selkä karkealla pesurätillä polvet lattiassa, sitten kuivata, pukea puhtaaseen ja taluttaa taloon. Päässä jyskytti, vatsaa kouraisi. Emäntä nurisi, näyppäsi kyljestä; jos oli hyvällä tuulella, taputteli Ailia poskelle ja kutsui juhtahepaksi. Ailille se oli arkea; mitään muuta hän ei tuntenut, eikä muuta odottanut. Tyttöjen iltahöpöttely ei kiinnostanut, ei poikien viittaukset. Hän ei istunut minuuttiakaan toimettomana, eikä emäntäkään enää selvinnyt ilman häntä.
Kerran, kun Aili seisoi jakkaralla ja kiillotti korkeaa peiliä, emäntä tuumasi:
Kuule, pitäisiköhän naittaa sut pois? Haluaisitko?
Aili laskeutui alas ilman ilmettä, väänsi rättiä.
Ihan sama.
Taitaa jäädä vanhaksipiiaksi?
Minulle yhdentekevää.
Nii-in! paukutti emäntä olkapäätä. Eiköhän ole parempi vanhanpiikana. Saisi vaan lasten huutoa muuten. Kattos tuota takalistoa, sillä kantaisit puoli tusinaa! Eipä se Poljalla oo noin reipas.
Emäntä meinasi tehdä ristinmerkin, mutta unohti, sillä huudettiin toiselta puolen taloa. Hän päätti lykätä asian mielessään.
Koko keskustelu ei herättänyt Ailin mielessä mitään. Hän oli, mitä oli iso, jykevä, eikä halunnut mitään. Jonkinlainen näkymätön seinä piti hänet erillään. Siellä, sen seinän takana, Aililla oli rauhallista. Miehet olivat oppineet tuijottamaan hänen karua kauneuttansa kuin kiveä. Vanha tallimies sanokin kerran: Ailin kauneus ei ole ihmisten, se kuuluu Jumalalle. Näin olisi jatkunut, ellei kohtalo olisi repinyt häntä hetkeksi muurinsa yli, kurkistamaan ihmisyyteen.
Se tapahtui kesäkuun alussa, kun ilma viimein lämpeni ja niityt hohtivat vihreänä. Kartanossa odotettiin vieraita. Kartanon neiti, kalpea, hauras, ottaisi vastaan nuoren herran Helsingistä, huhu kertoi kihloista. Aili lähetettiin poimimaan päivänkakkaroita. Hän asteli niityllä, kun polulle osui vastaan outo poika. Tällä oli sileäksi kammattu tukka, liivi, kiiltävät saappaat. Ruskeat, vikkelät silmät. Tämä oli Tapio, naapurikartanon renki, tullut kaupungista herransa kanssa. Hän seisoi jalat harallaan ja silmäili Ailia läpi kuin ostaisi hevosen.
Päivää, kaunokainen, irvisti poika, tuijotti nauravia silmiä, ruskeaa ihoa.
Aili ei vilkaissutkaan. Astui sivuun. Tapio siirtyi myös, pysäytti.
Miksi siihen jäit? Aili tuhahti matalasti, katse maassa.
Mikäs sinun nimi?
Kuka nimessä kutsuu, se tuntee, livahti Aili ohi, kuin ohittaisi tolpan.
Tapio ei jättänyt rauhaan. Hän tuli joka viikko. Aili kuuli pihalta hänen rehentelevän äänensä, tunsi katseen vahtiessaan, kun kalkkasi seiniä tai pesi astioita. Tämä osui hänen tielleen kaivolla, vajalla, portailla. Jutteli rivoja ja koetti koskea, mutta Aili aina väisti. Kerran, kun Aili haki jauhoja ladossa, Tapio yllättäen tarttui häneen ja painoi säkkeihin. Aili ei huutanut. Jokin villieläimen voima hereillä hän riuhtaisi pojan nurkkaan niin, että Tapio iskeytyi seinään. Ylhäältä Aili katsoi häntä, aivan rauhana ja sanoi:
Hups, varo vähän.
Kohensi huivia ja lähti, jätti Tapsan makaamaan olkivuoteelle. Tapio jäi miettimään, poltteli päätä kipu silmissä, mutta mukana uusi kiihkeä uteliaisuus. Hän oli tottunut alistuviin tyttöihin, mutta tämä kivi oli jotain toista.
Aili? Ei tuntenut kummempaa ei iloa, ei uteliaisuutta. Jotain uuttaa, mitä hän ei ymmärtänyt. Tapio oli hänelle vain sytyke heräävään, outoon kaipaukseen.
Ailin hymy tuli esiin. Hän halusi tuntea sen kumman särkyneen tunteen, jonka poika oli herättänyt. Heräsi ennen muita kokemaan aamunkajon, lypsi lehmän, pysähtyi ihailemaan sumua pellolla, valon leikkiä kastetipoissa. Halusi painua niityn vihreyteen ja nauraa, nuori ja voimakas. Ei tiennyt mitä halusi elää vain, tuo riitti. Kun huomasi olevansa joutilaana, juoksi töihin. Näin meni kuukausi.
Tapsan lähentely ei tuottanut muuta kuin suudelman, jonka tämä väkisin varasti kellarissa Aili antoi korvapuustin. Tämä luopui. Sinnikkyys kuitenkin teki tehtävänsä: kerran Aili kantoi vettä, Tapio tuli auttamaan ja Aili vilkaisi tätä silmäkulmasta, virnisti. Toinen kerta Aili katsoi pitkään ikkunasta pojan touhutessa hevosten kanssa. Silti mitään selvää ei tapauunut. Tapio ei menettänyt toivoa. Mutta heidän tarinansa jäi lyhyeksi.
Kerran Tapio puolusti poikaa, jonka kartanonemäntä tahtoi piestä varkaudesta. Aili juoksi pihaan, kasvot kyyneleissä, yritti suojata lasta piiskalta, mutta renki tyrkkäsi hänet syrjään. Silloin Aili tarttui halkoon mutta Tapio ehti ensin, tempaisi ruoskan, iski sillä toista.
Pois siitä! Kerron emännälle, painu!
Emännät juoksivat lohduttamaan itkevää lasta. Tämä nyyhkäisi:
Äiti kuoli eilen… kuoli…
Aili tunsi, miten muistot lapsuudesta iskivät naamaan kuin tiiliskivi. Hän puri rikki paidan pääntien, risti katkesi, ja juoksi kamariin vuoteelle, lyyhistyi. Itki, suri, raivosi. Hän itki itselleen, katkeruudelle, kaipuulle, jota ei nimeltä tuntenut.
Tapio löysi hänet, hiipi kamariin ja istui viereen. Ei puhunut turhia, vain halasi Ailin täriseviä hartioita. Ja Aili, ensi kerran, ei hylännyt syleilyä. Painautui häntä vasten, tunsi nuoruuden lämmön, jäi aivan hiljaa. Kyyneleet valuivat, mutta uikuttaminen lakkasi. Hiljaisuus. Kuiskasi:
Mitä siellä metsän takana on? Mitä sitten?
Kaupunki, Tapio sanoi, vähän kummissaan. Tavaroita, kirkkoja, liikkeitä.
Ja sitten?
Sitten toinen kaupunki. Juna menee sinne. Sitten meri, jossain kaukana.
Aili oli hiljaa. Ei ollut koskaan nähnyt merta. Ei edes jokea uinut yli. Nyt halusi nähdä meren. Halusi poistaa kaiken, missä häntä oli hakattu, missä raatoi kämmenet verillä, missä nimitettiin hevoseksi. Halusi olla ihminen. Hän tarttui Tapion kasvoihin karheilla kämmenillään, katsoi ensimmäisen kerran suoraan silmiin, kysyi:
Vietkö minut? Otatko vaimoksi?
Tapio hermostui. Hän oli kerskailija, muttei osannut päättää isommin. Pyöritteli, että pitää säästää rahaa, ei ole helppoa. Mutta Aili ei enää kuunnellut. Hänestä murtui pato, hän oli yhtäkkiä rohkea ja levoton, melkein hurja päätöksessään. Hän veti Tapion luokseen, suuteli, kuiskasi, ettei mikään muu merkitse, kunhan vain tämä vie pois. Sinä yönä hän menetti ristin, joka oli lapsesta asti kaulalla nauha katkesi, risti katosi. Hän ei etsinyt sitä. Ehkä näin piti olla, sanoi oudon rauhallisesti, kuin vääjäämättömästi.
Tapio kävi vielä pari kertaa. Tavattiin salaa ladossa, kellarissa, koivupensaissa. Aili alkoi loistaa: käveli pää pystyssä, poskilla puna, silmissä ujo pilkahdus. Koetti hymyillä.
Kaikki päättyi kuitenkin pian. Neidin häät olivat äänekkäät ja puistattavat. Tapio lähti kaupunkiin herraan mukana. Ailille ei kukaan sanonut mitään. Sai tietää vasta keittäjältä, joka sanoi myötätuntoisesti: Se sinun Tapiosi lähti. Turha enää odottaa.
Aili jäi odottamaan. Käveli iltaisin tielle, tuijotti metsän tummaa rajaa. Seisoi tuntikausia, kädet rinnalla ristissä, kunnes hämärä sulki syliinsä. Lakkasi nukkumasta, lakkasi syömästä. Kauniit, luisevat kasvot kelmeät; mutta silmät paloivat oudolla valolla. Väinö-muori torui, heitteli astioilla, haukkui hulluksi, mutta Aili hymyili autuaana. Hän oli varma: Tapio palaa. Ei voi olla tulematta. Hän tunsi sen luitaan myöten.
Kesä meni. Syksyllä Aili rakasti katsella sinistä metsän reunaa. Ajatteli, että odottamalla tarpeeksi, kaikki korjautuu. Mitä ihmiset kertoivat Tapsasta, Aili ei ymmärtänyt vain hymyili. Uskoi, että pahantahtoiset voimat pidättivät Tapion. Ja ymmärsi, että jos elämässä oli ollut kerran valon hetki, myös Tapio tahtoisi sen takaisin. Siksi piti vain odottaa. Hän puhui vähän, ajatteli paljon, teki työtä kuin vimmattu. Vapaa-ajalla hän vain istui ja katsoi yli kaiken. Päivät, kuukaudet, vuodet valuivat toisiinsa. Aili odotti.
Lokakuussa, kun pellot olivat mustia ja puut alastomia, Aili huomasi miehen hahmon metsänrajassa. Sydän pysähtyi; varma, se oli Tapio! Jätti lapion, juoksi kohti, kiljui käheästi:
Odota! Odota!
Mies ei kääntynyt. Aili juoksi joelle; pelkäsi uida, Tapio kaukana vastarannalla. Kiipeili tukkia pitkin, tähyili kaikin voimin. Näki, miten ruskea pää ja paita sulautuivat pieneksi pisteeksi. Koetti kurkottaa, katsella lisää. Piste sammui; enää oli loputtoman vihreä niitty.
Naapuri, vanha Eila, tuli kääntämään vadelmapensaita. Näki Ailin, pudisti päätään.
Miksi tollotat siinä?
Se oli Tapio, Aili ei katsonutkaan.
Mikä Tapio?
Naapurin renki, ennen kävi neidin vieraana.
Se? Ihme, että muistat. Mitä hyötyä siitä?
Odotan häntä.
Mitä hyötyä? Eila huokaisi. Se meni naimisiin jo ennen sotia, elää jossain Kainuussa. Lapsia sillä on liuta. Vaimo ruokkii, mies makaa halvaantuneena. Kurjaa elämää… Ehkä jo kuollut, huonossa kunnossa viimeksi.
Älä valehtele, Aili sanoi, ja äänessä oli outoa, kylmää mielettömyyttä, että Eila perääntyi.
Miksi valehtelisin? Siunaa, Herra, Eila ajatteli, perääntyi ja risti itsensä.
Sen jälkeen koko kylä piti Ailia hulluna. Aili ei enää itkenyt tai odottanut. Hän teki töitä pienellä maapläntillään, kiivaammin kuin ennen, kuin tukehduttaakseen kivun. Vapaalla istui portaalla, katsoi metsään, jonka takana hänen mielestään oli meri. Silmissä hiljainen, syvä tyhjyys, jota kaikki pelkäsivät, kiersivät kaukaa.
Ennen aivan vanhaksi käymistään, keskikesän päivinä, kun ilma tulvi pioni- ja lehmuksen tuoksua, Aili puki puhtaan paidan, kampasi pitkän, harmahtavan tukkansa, meni niitylle. Katsoi kauas, sinne missä metsä ja taivas yhtyivät. Seisoi paikallaan; sirona, mutta kauneutensa kadottaneena, hänen asennossaan oli jotakin ikiaikaista, juurtunutta kuin olisi odottanut vuosituhansia. Jos joku kysyi, mitä odottaa, Aili vastasi hiljaa, aurinkoisesti:
Onniani. Se on siellä, metsän takana. Tapio lupasi tulla tänään.
Parasta jättää rauhaan tuo nainen!
Vain tuuli humisi puiden latvoissa, joki virtasi vaitonaisin vedoin ja jossain hyvin kaukana, metsien ja kaupunkien takana, kohisi tuntematon meri, josta Aili ei koskaan saanut tietää muuta kuin sen kaipausta herättävän nimen.
Hänen tuvan ovensa narisi. Raili tuli hakemaan pesään tulta. Aili kääntäytyi, silmissä enää varjo.
No, miten jalat? kysyi Raili.
Vanhus mumisi hajanaisesti. Raili kumartui:
Häh? En kuule.
… olispa jo aika lähteä… Ei se enää tuu… Vain lähtö enää jäljellä…
