Oletko koskaan huomannut, miten jotkin hetket jäävät mieleen kuin eilinen? Koko tämä päivä tuntui juuri siltä. Heräsin jo viideltä, kun Veikko hipsi mun huoneeseen ja tökki olkapäähän:
Äiti, mun kurkkuun sattuu!
Puoliunessa painoin huulia pojan otsalle ja hups, siinä meni viimeisetkin unet. Kuumetta oli selvästi. Nostin Veikon syliin, kannoin hänet olohuoneeseen ja suljin makkarin oven, ettei Lauri taas murise, ettei saa nukuttua.
Lääkitsin pojan ja kunnes hän simahti, päätin, ettei kannata enää yrittää itse torkkua. Parempi keittää kahvit ja hetki odottaa, milloin terveyskeskus avaa, että saisi lääkärin tilattua kotiin. Katsoin ikkunasta ulos, ja täytyy sanoa, että tänä vuonna Helsingissä on ollut aika luminen talvi! Piha oli täynnä kinoksia, mutta naapurin täti Annan kissa Justus loikki siellä käpälät huurussa aina yhtä päättäväinen veijari, joka ulkoilee kelissä kuin kelissä. Justus ei suostu koskaan käymään tarpeillaan hiekkalaatikkoon, vaan ulkoilua on saatava, muuten kuuluu koko rappuun mekkalaa. Anna nauraa, että hänellä on kohtalo kasvattaa vain vahvoja miehiä ensin oman poikansa kanssa ja nyt vielä Justuksen kanssa.
Muistot Matista tulvahtivat mieleen. Matin kanssa ollaan tunnettu siitä asti, kun osattiin kävellä. Hänen isänsä kuoli, kun olin kymmenenja pian äitini, Irina, jäi viimeiseksi matkallaan, kun auto ajoi päälle suojatiellä. Minua lohduteltiin paljon, mutta mitään en halunnut kuulla. Matti jotenkin vain ymmärsi hänen omat surunsa olivat vielä tuoreessa muistissa. Hän tuli meille joka päivä, vei ulos, auttoi läksyissä, ja kannusti tanssitunneilla, minne äiti oli minut ilmoittanut. Yhdessä löydettiin myös pieni kissanpentu, jonka jätettiin Matin luo asumaan minun isällä, Paavolla, kun oli allergia.
Matti oli aina tukena. Monesti ei edes tarvinnut sanoa mitään toinen vain tiesi. Perheissä oltiin ainuita lapsia molemmat, ja siitä syntyi outo, mutta tärkeä liitto.
Kaikki muuttui vasta lukion loppupuolella. Minä kasvoin kuulemma kauniiksi Laurista tuli suosittu, mutta hiljainen ja kiltti Matin olemassaolo unohtui monelta. Mutta Matille kelpasin kaverina, vaikka tajusin vasta myöhemmin, miten tärkeitä ne yhteiset hetket oli.
Sitten tuli Lauri. Tutustuttiin, kun kompastuin jäisillä portailla Töölön urheilutalolla, missä kävin voimistelussa. Lauri oli pitkä, hyväntahtoinen ja auttoi minut ylös. “Oletteko kunnossa? Ei ne portaat koskaan pysy sulana tähän aikaan!” Sanoi ja hymyili leveästi. Minä yleensä pilkkasin rakkautta ensisilmäyksellä, mutta tällä kertaa kaikki muuttui.
Matti oli vähän vakava, kun kerroin Laurista. Ehkä hän aavisti jotain. Minä vaan hehkutin uutta ihastusta kolme vuotta suhdetta ja sitten mentiin naimisiin. Sovitin hääpukua, Matti istui sohvalla, ja ompelija sanoi, ettei sulhanen saisi nähdä morsiamen pukeutuneena. “Ei hän ole sulhanen vaan ystävä”, nauroin.
Ensimmäiset vuodet sujuivat, mutta jälkikäteen ajateltuna voi että olin naiivi. Laurin ritarin rooli ei ollut ihan sitä, mitä olin kuvitellut. Kun sairastuin pahasti tulehduksen takia, lääkärilaskut yllätti. Lauri marisi, että rahat oli säästetty lomaa varten ja että minulle vain turhaan tehdään teatteria. Oliko tärkeämpää mennä Kanarialle vai parantua sydänvaivoista miten tämäkin tuli puheeksi? Isä maksoi tutkimukset, Lauri ei sanonut sanaakaan.
Poika syntyi Veikko, pieni ihme. Lauri näytti välillä isältä, välillä taas esti mua pyytämästä apua, koska “hänellä oli kiire bisneksissä”. Kun Veikko sairasteli, en tiennyt millainen Lauri sain joka kerralla. Lopulta opin pärjäämään: isä opetti ajamaan autoa, että sain Veikon liikkeelle ilman kenenkään suostumusta.
Rahasta oli aina niukkaa. Lauri sanoi laittavansa kaiken firmansa nousuun, minun palkka meni arkeen. Onneksi asuttiin isän vanhassa kämpässä, muuten olisi tullut tiukkaa. Isä muutti mökilleen Sipoon rauhaan. Veikon sairastellessa Matti tuli ja meni, toi lääkkeitä, korjasi autoa, kävi kaupassa. Hänestä oli tullut perhettä semmoinen ihminen, ketä et koskaan kyseenalaista.
Juuri tänään, Veikolla oli taas flunssa. Runnoin itseni pitämään kaiken kasassa. Soitin terveyskeskukseen, onneksi Anneli-lääkäri oli palannut lomalta töihin ja saatiin käynti saman tien.
Keittelin puuroa ja paistoin lettuja Veikko tykkää, etenkin kun laitan puolukkahilloa kylkeen. Lauri heräsi ja mutisi:
Mitä taas nyt metelöitte yöllä?
Veikko on kipeä.
Ja siksi pitää rampata koko yö? Tarvitsetko mut valittamaan vai pärjäättekö?
Hän istahti aamupalalle. “Onko muuten isältä mitään kuulunut? Oletko jo puhunut, että kirjotetaan asunto meille?”
Ei.
Miksi sinä jarruttelet aina? Kaikki menee päin honkia, ja aina tarvitaan rahaa! Minä painan töitä yöt läpeensä ja mitään ei koskaan riitä!
En enää jaksanut. Paletti hajosi. Luulin selviäväni, mutta kyyneleet nousi silmiin. Laskin pannun hellalle ja käännyin Laurin puoleen.
Kuuntele. Tänään pakkaat tavarasi ja muutat pois. Me pannaan homma poikki, Lauri. En halua jatkaa näin ja tiedän, ettet sinäkään ole onnellinen. Ei puhuta euroista eikä siitä, mitä kumpikin on maksanut. Meillä on Veikko hänen vuokseen meidän tarvitsee yrittää sopia, että kummallakin on paikka lapsen elämässä, vaikka ei yhdessä.
Lauri tuijotti, heilautti haarukan pöytään ja tokaisi, että hän miettii asiaa illalla. “Ehkä tulet järkiisi.” Mutta minä tiesin, etten peru. Olin päättänyt. Hän paiskasi oven ja lähti. Itkin niin paljon, että sormenpäitä pakotti.
Kohta Veikon askeleet tulivat keittiöön.
Äiti, en ole kovin nälkäinen, pääkin on kipeä.
Jos vaikka letut auttaa, puolukkahillolla?
Joo! Ihan varmasti auttaa.
Syötiin aamupalaa, kun lääkäri kävi ohjeistamassa, mitä lääkettä annetaan ja piti lähteä apteekkiin. Olin jo ottamassa isään yhteyttä kyytiä varten, kun eteisessä koputettiin. Tiesin heti, se oli Matti. Hän käyttää aina koputusta eikä koskaan ovikelloa meidän oma merkki.
Moikka!
No hei! Kuinka täällä jaksetaan? Matti toi Veikolle uuden autolelun. En edes muista, milloin Lauri olisi viimeksi tuonut pojalle itse ostetun lahjan.
Veikko on taas kipeänä. Voisitko olla hetken hänen kanssa, että käväisen apteekissa?
Ilman muuta. Tai anna mulle lista, niin käyn itse.
Ojensin ostoslistan. Matti lähti ulos, ja silloin puhelin soi.
Onko Aino Paavontytär? kuului naisen ääni.
Kyllä on.
Soitamme Meilahden sairaalasta. Isänne on tuotu tänne sydänkohtauksen vuoksi. Tilanne on vakava, mutta hän on nyt hoidossa.
Olen heti tulossa.
Hypin pitkin asuntoa, epätietoinen mihin tarttua. Soitin Laurille automaattisesti.
Mitä nyt? Kadutko jo päätöstä?
Isä on sairaalassa, sydäninfarkti.
No, mitä minä voin? Sähän se halusit eroa. Hyvää päivänjatkoa.
Puhelu katkesi. Tuntui kuin maailma olisi kadonnut jalkojen alta.
Matti palasi apteekista, näin, että olin kyynelissä takki päällä.
Minne menet?
Isä on sairaalassa.
Matin äiti, täti Anna, tuli meille siksi ajaksi, että Veikko sai olla jonkun hoivissa. Me lähdettiin Meilahteen. Odotettiin koko ilta tietoa. Matti istui vieressä, piti kiinni kädestä. Lopulta minä hiljaa sanoin:
Kiitos, kun olet olemassa.
Tiedäthän, että en ikinä jätä sua yksin.
Tiedän, Matti. Nyt minä oikeasti tiedän.
Viimein lääkäri tuli. “Isäsi on nyt vakaassa tilassa. Edessä on pitkä toipuminen, mutta pahin on ohi. Huomenna voitte tulla tapaamaan tänään menkää kotiin lepäämään.”
Halauduin Matin syliin ja annoin kyynelten tulla. Edes hetken aikaa sai vain olla ja tietää, että joku on siinä, eikä ikinä jätä yksin.
