Äiti, avaa. Se olen minä. Ja en ole yksin.
Topiasen ääni oven takana kuulosti poikkeuksellisen jäykältä, melkein viralliselta. Siirsin kirjan syrjään ja suuntasin eteiseen, oikoen samalla hiuksiani peilin ohi kävellessäni.
Jännitys kasvoi vatsanpohjassa kuin kylmä kivi.
Eteisessä odotti poikani, ja hänen takaansa kurkisti pitkä mies, jonka tumma villakangastakki ja kallis nahkasalkku kielivät statuksesta. Vieras tuijotti minua arvioiden, silmissään mittaava katse vähän kuin arvioisi, ostaako nyt tuon esineen vai heittääkö menemään.
Voidaanko tulla sisään? Topias kysäisi, edes yrittämättä hymyillä.
Hän asteli asuntoon kuin omistaja konsanaan. Mies seurasi perässä.
Tässä on Jari Virtanen, Topias heitti riisuessaan takkia. Hän on lääkäri. Puhutaan vain hetki. Olen huolissani sinusta.
Sana “huolissani” kuulosti lopulliselta tuomiolta. Katsoin tätä Jari Virtasta tarkemmin.
Harmaata ohimoilla, puristuneet huulet, väsynyt katse modernien silmälasien takana. Silti jokin tavassa, jolla hän kallisti päätään tutkiessaan minua, sykähdytti. Kuin sähköiskusta tunnistin vanhan tunnetilan.
Jari.
Neljäkymmentä vuotta olivat hioneet häntä, antaneet kasvoille uusia uurteita ja värittäneet ihoa vieraalla elämällä, mutta se oli hän. Mies, jota rakastin niin hurjasti silloin nuorena ja jonka raivolla sysäsin pois elämästäni. Topiaksen isä, joka ei tiennyt pojastaan mitään.
Hyvää päivää, Aino Lehtinen, hän sanoi neutraalilla, rauhallisella psykiatrin äänellä. Eikä hänen kasvoissaan värähtänyt mitään. Hän ei tunnistanut minua. Tai sitten ei halunnut tunnistaa.
Nyökkäsin hiljaisesti. Jalat tuntuivat lyijyisiltä. Koko maailma kutistui siihen pieneen hetkeen, hänen tyynille kasvoilleen.
Poikani oli tuonut kotiin miehen, jonka tarkoitus oli laitattaa minut hoitoon ja napata asuntoni – eikä hän tiennyt, että tämä oli hänen oma isänsä.
Mennään olohuoneeseen, sain sanotuksi yllättävän tasaisella äänellä tuskin tunnistin itseäni.
Topias alkoi heti selostaa huoliaan, sillä aikaa kun lääkäri kurkisti arvostelevasti ympäri huonetta.
Poikani puhui kuinka olin “liian kiintynyt tavaroihin”, “en suostu hyväksymään todellisuutta”, ja miten isossa asunnossa minulla on muka mahdotonta asua yksin.
Me autetaan, minä ja Kaisa, hän vakuutti innokkaasti. Ostetaan sinulle mukava yksiö meidän läheltä. Saat seuraa ja hoitoa tarpeen mukaan. Lopulla rahoilla tulet hyvin toimeen.
Hän puhui minusta kuin olisin vanha kaappi, joka pitäisi siirtää syrjään tieltä.
Jari Virtanen kuunteli, nyökyttäen silloin tällöin. Lopulta hän kääntyi minua kohti.
Aino Lehtinen, käytkö usein keskusteluja edesmenneen miehesi kanssa? hänen kysymyksensä iski melkein fyysisesti.
Topias vältti katseeni. Tiesin heti, että hän oli kertonut. Se satunnainen tapa, jolla joskus puhun ääneen vanhalle valokuvalle, oli nyt muuttunut poikani suussa “oireeksi”.
Katsoin vuoroin pojan pelokasta ilmettä, vuoroin psykiatrin ilmeetöntä naamaria. Jähmeän järkytyksen tilalle nousi jääkylmä viha.
He molemmat seurasivat minua, toinen innolla ja toinen ammattimaisella kiinnostuksella, odottaen vastaustani.
No niin. Halusivat leikkiä leikkejä? Leikitään sitten.
Kyllä, puhun, vastasin tuijottaen suoraan Jaria silmiin. Joskus saan vastauksetkin, varsinkin kun puheeksi tulee petturuus.
Jarin kasvoilla ei värähtänyt mikään. Napsautus muistivihkon sivulla liikkeessä oli kaikki se, minkä hän halusi minun näkevän.
Näin jo silmissäni rivin: Potilas reagoi puolustuksenomaisesti. Syvä syyllisyyden projektio.
Äiti, mitä sinä nyt puhut? Topias hermostui. Jari Virtanen haluaa auttaa. Ja sinä vain piikittelet.
Auttaa mistä, poika? Auttaa tyhjentämään asunnon? katsoin Topiakseen – mielessä samaan aikaan sekä palava loukkaantuminen että halu ravistaa häntä: Herää! Katso ketä toit!
En sanonut mitään enempää. Jos nyt paljastaisin pelin, häviäisin.
Ei se ole niin, Topias änkytti, kasvoilla nolon punainen läikkä mikä todisti, että hänessä oli vielä jotain haurasta ja inhimillistä. Me Kaisan kanssa vaan ollaan huolissamme. Olet ihan yksin täällä muistojesi kanssa.
Jari nosti kättään rauhoittavasti.
Anna Topiasen olla. Aino Lehtinen, kertokaa, millaisena te näette petturuuden? Puhutaan siitä yhdessä.
Hänen katseensa pysyi tutkivana. Päätin laittaa kaikki peliin. Kokeilla.
Petturuutta on monenlaista, tohtori. Joskus joku lähtee hakemaan maitoa eikä enää palaa. Jättää vain. Toisinaan hän palaa vuosien jälkeen ja haluaa viedä lopunkin.
Seurasin tarkkaan hänen reaktiotaan. Ei mitään. Väin lievä, etäinen mielenkiinto.
Joko hänellä oli teräksenluja pokerinaama, tai sitten hän _oikeasti_ ei muistanut. Jälkimmäinen vaihtoehto oli suorastaan hirvittävä.
Mielenkiintoinen vertaus… Eli koetko, että huolenpito on yritys viedä sinulta jotakin? Onko tämä tunne pitkäaikainen?
Hän kuulusteli minua hellästi mutta määrätietoisesti, yrittäen ajaa nurkkaan diagnoosinsa varmistamiseksi. Joka sana, ilme tai ele kaikki kääntyisi pian minua vastaan.
Topias, käännyin poikani puoleen. Saatko kyydin lääkärille? Minulla olisi sinulle asiaa kahden kesken.
En, hän vastasi kylmästi. Kaikki asiat käydään nyt yhdessä. En halua, että alat taas manipuloida. Jari Virtanen on täällä puolueettomana asiantuntijana.
Puolueeton asiantuntija. Oma entinen mieheni, joka ei koskaan maksanut elatusapua koska ei edes tiennyt pojasta.
Isä, jota poika ei ollut koskaan tavannut. Ironia oli niin kova, että huvitti melkein ääneen mutta pidättelin. Sekin olisi varmaan kirjattu oireeksi.
Hyvä, myötäilin yllättävän lempeästi, vaikka sisältäni jäätyi jotain teräväksi jääksi. Jos kerran haluatte auttaa… kerrohan, mikä on suunnitelmasi.
Topiaksen hartiat rentoutuivat. Hän alkoi innostuneena kuvailla uuden, pienen yksiön ihanuuksia Keravan uudella asuinalueella. Puhui naapurimummoista penkillä, turvallisesta rappukäytävästä, kaiken mukavuudesta.
Kuuntelin ja silmäilin Jaria. Lopulta tajusin hän ei tunnistanut minua. Mutta hänen tapa katsoa minua, se samainen halveksunta hehkui yhä katseessaan. Sama arvostelu, jolla hän suhtautui kaikkeen mitättömäksi kokemaan: rakkauteni vanhoihin kirjoihin, halpaan puuvillaan, kaikkeen liian maalaismaiseen.
Hän oli karannut tältä vuosikymmeniä sitten, ja palannut nyt vain leimatakseen minut lopullisesti hulluksi ja siirtääkseen syrjään.
Mietin ehdotustanne, sanoin nousten. Ja nyt, olkaa hyvä, jättäkää minut rauhaan. Tarvitsen lepoa.
Topiaksella syttyi helpottunut hymy hän oli saanut tahtonsa läpi. Minä suostuin pohtimaan.
Tietysti äiti. Lepää. Soitan huomenna.
He lähtivät. Jari vilkaisi minuun viimeisen kerran, kasvoillaan vain ammatillisen kylmä tyytyväisyys.
Laitoin oven lukkoon ja kävelin ikkunaan. Näin heidän siirtyvän pihalle. Topias selitti jotain innokkaasti, Jari laski kätensä pojan olalle. Isä ja poika. Kaunista.
He istuivat kalliiseen autoon ja ajoivat pois. Minä jäin asuntooni, jonka he olivat jo ajatuksissaan jakaneet.
Mutta yhtä he eivät arvanneet en ollut vain vanha, tunteellinen nainen. Olin nainen, joka oli kerran jätetty. Enkä toista kertaa antaisi sen toistua.
Seuraavana aamuna, klo 10, puhelin soi. Topias kuulosti reippaalta ja järkyttävän asialta.
Äiti hei! Nukuitko hyvin? Jari-Virtanen tarvitsee vielä toisen tapaamisen kanssasi, sellaisen virallisen, testien kanssa. Hänelle kävisi huominen lounasaikaan.
Pyörittelin kädessäni mummoni vanhaa hopealusikkaa ainoaa perintöäni.
Äiti kuulitko? Poika painosti. Tämä on ihan muodollisuus, että kaikki menee laillisesti. Kaisakin on jo katsellut verhoja sun uuteen asuntoon. Oikein nätit, oliivinvihreät.
Naps.
Se ei ollut ääni, vaan tunne. Kuin sisällä olisi katkennut viimeinenkin lanka. Verhot.
He valitsivat jo verhoja minun asuntooni. Mun kotiin. Eivät olleet vielä edes pyyhkineet minua elämästä, jo jakoivat huonekalut ja muistin.
Hyvä on, sanoin jäätävällä sävyllä. Tulkoon vaan. Jään odottamaan.
Laitoin luurin alas kuuntelematta hänen iloisia höpötyksiään. Nyt riittää. Riittää olla ymmärtäväinen, kiltti, joustava. Riittää esittää uhria heidän näytelmässään. Alkakoon minun pelini.
Avasin heti tietokoneen. Psykiatri Jari Virtanen.
Google tiesi kaiken. Siinä hän oli menestynyt lääkäri, oman pienklinikka “Mielen rauha” omistaja, TV-asiantuntija, artikkeleiden kirjoittaja.
Valokuvassa hän naurahti itsevarmana, luotettavana.
Löysin klinikan numeron ja varasin ajan tyttönimelläni. Aino Koskinen.
Ajanvaraaja toivotti minut tervetulleeksi heti seuraavalle aamulle. Sattumalta häntä oli juuri silloin tyhjää.
Illan lajitoin vanhoja laatikoita. En etsinyt todisteita, vaan etsin itseäni.
Sitä kaksikymppistä, jonka hän jätti raskaana, koska en vastannut hänen tavoitteitaan. Sitä, joka selviytyi ja kasvatti pojan, antoi elämän.
Ja nyt poika toi isänsä menestyjän auttamaan häntä pääsemään eroon vaikeasta äidistä.
Aamulla pukeuduin toisin kuin tavallisesti. Siisti housupuku, jota en ollut vuosikausiin käyttänyt. Laitoin tukan, hillityn meikin. Katsoin peilistä päättäväistä naista, joka ei enää ollut pelokas. Olin kenraali, lähdössä viimeiseen taistoon.
“Mielen rauha” -klinikalla tuoksui kalliilta parfyymilta ja uudenkarhealta puhtaalta pinnalta. Sihteeri johdatti minut suureen, panoraamaikkunalliseen huoneeseen.
Jari istui valtavan tammapöydän ääressä. Hasteli, kun astuin sisään, eikä edes osannut peittää hämmennystään.
Eihän hän arvannut, että asiakas Aino Lehtinen oli minä.
Tervehdys, hän heilautti kättään kohteliaasti. Aino… Koskinen? Miten voin auttaa?
Istuin alas laukku sylissä. Ei tarvetta huutaa tai syyttää aseeni oli toista lajia.
Lääkäri, tulin kysymään ammattilaisen neuvoa. Tahtoisin keskustella eräästä kliinisestä tapauksesta. Kuvitelkaapa poika.
Hänen isänsä jätti äidin, kun tämä oli raskaana, ja kiiruhti uran ja menestyksen perään. Ikinä ei saanut tietää, että hänellä oli poika.
Poika kasvoi. Sattumalta vuosikymmenien jälkeen törmäsi isäänsä menestyvään, rikkaaseen mieheen. Siitä syntyi suunnitelma…
Puhuin, ja Jari kuunteli. Ensin ammatillisesti, sitten huolestuneempana, kasvot kalpenivat.
Kertokaa, tohtori mikä arvelette: kumpi on suurempi trauma? Hylätyn pojan kokema, vai isän, kun hän saa tietää auttaneensa omaa poikaansa tekemään äidistään vajaakykyisen tuomion. Ex-vaimo, Ainon nimeltä. Muistatko minua, Jari?
Jarin ilme särkyi kuin ensimmäisen pakkasen jää. Katsoi minua hengettömänä, kynä putosi pöydälle ja pyöri alas.
Aino?.. hän henkäisi. Ei kysyvästi vaan kuin uskoen kaiken romahtaneen.
Aivan, hymähdin katkerasti. Yllätyitkö? Niin minäkin yllätyin, kun poikani toi kotiin oman isänsä apuun ottamaan äidiltä asunnon.
Jari avasi ja sulki suutaan kuin rantaan jäänyt kala. Itsevarmuus ja ammattirooli sulivat pois.
En… Tiesin… Topias… hän on minun poikani?
Sinun kyllä. Teepä vaikka DNA-testi. Tai kurkista vanhoihin kuviin tässä on.
Otin laukusta vanhan albumin, avasin sivulle, jossa yksivuotias Topias nauraa sylissäni. Mini-Jari.
Jari tuijotti kuvaa, ja hänen hartiansa lyyhistyivät.
Juuri silloin ovi avautui ja Topias astui sisään.
Jari Virtanen, en saanut kiinni, päätin poiketa! Äiti sanoi tulet…
Hän hiljeni nähdessään minut. Hymy hyytyi kasvoilta, epäilys ja kauhu valtasivat piirteet.
Äiti? Mitä sinä täällä teet?
Ihan samaa kuin sinäkin, poikani. Jaoin asiani puolueettomalle asiantuntijalle.” Eikö vaan, tohtori?
Topias katsoi vuoroin minua, vuoroin Jaria. Ei ymmärtänyt mitään ja juuri tuo hetki oli ratkaiseva.
Tapaa Jari Virtanen. Isäsi.
Topiaksen maailma romahti. Näin silmistä shokin, kieltämisen, häpeän ja tuskan.
Hän tuijotti Jaria, sitten minua, huulet vapisivat.
Isä? hän kuiskasi.
Jarikin hätkähti. Nostin katseeni, jossa oli pelkkää surua ja ymmärrystä.
Kyllä… minä en tiennyt, Jari sanoi käheästi. Anna anteeksi.
Mutta Topias ei kuunnellut häntä enää, vaan tuijotti minuun, silmissään pettymys ja katumus.
Hän lysähti tuolille, kasvot käsien peitossa, hartiat tärisivät hiljaisista itkuista.
Nousin. Olin tehnyt minkä kuuluikin.
Selvittele itse, totesin ovelle päin kääntyen. Toinen hylkäsi, toinen petti. Olette samaa maata.
***
Puolivuotta kului. Myin vanhan asunnon se oli pilalla muistoista ja petoksesta.
Jari auttoi löytämään pienen viihtyisän mökin Porvoon läheltä, omalla pihalla ja omenapuulla. Hän ei pyytänyt anteeksi tiesi, että se olisi turhaa.
Hän vain pysyi rinnalla. Juteltiin pitkään kaikesta siitä, mitä silloin tapahtui, ja mitä nyt oli.
Opimme tuntemaan toisemme uudestaan. Se ei ollut enää rakkautta, vaan jotakin uutta: haurasta, jaettuja suruja ja myöhäistä katumusta.
Topias soitti lähes joka päivä. Aluksi en vastannut. Sitten aloin.
Hän itki. Pyysi anteeksi. Kaisa oli lähtenyt nimittämällä häntä hirviöksi. Hän maksoi oppirahansa ahneus hajotti kaiken.
Eräänä iltana istuin Jarin kanssa kuistilla, kun Topias soitti taas.
Äiti, ymmärrän nyt. Olin väärässä. Voitko vielä joskus antaa anteeksi?
Katsoin auringonlaskuun, omenapuun oksille, mieheen joka puristi hiljaa kättäni.
En tuntenut enää kipua. Vain rauhaa.
Aika näyttää, poika, vastasin. Mutta muista: omaa onnea ei voi rakentaa toisen elämän raunioille.
