Väinö sai taas lähtöpassit. Kolmas kerta jo, eikä kissa ollut vielä edes nähnyt toista syntymäpäiväänsä. Jotenkin elämä ei vain hellinyt häntä.
Vuosi takana ja jo kolmessa perheessä hylätty. No, “hylätty” on ehkä liian sievää ensin häntä siirreltiin kuin vanhaa kahvikalustoa kädestä käteen. Lopulta sitten… No, kävi niin kuin kävi.
Omistaja vei Väinön pihalle, vähän matkan päähän talosta, ja nosti kissaparan roskikseen. Ja livahti tiehensä, ettei katti osaisi tulla takaisin. Eipä Väinö oikeastaan olisi palannutkaan.
Kaiken hän tajusi heti. Nähdessään miehen ilmeen. Emäntä oli kovasti närkästynyt, kun Väinö kynsi heidän uutta, aitoa nahkaa olevaa sohvaa.
Kallis oli. Silloin emäntä antoi tuomion. Mitäs mies? Mies oli sellainen perinteinen suomalainen: myönteli vain vaimon päätöksiä.
Kainaloon tarttui vuoden ikäinen katti ja matka jatkui kohti roskista naapurin pihalla. Väinö ei enää jaksanut edes maukua perään. Katseesta näki, että tällä kertaa peli oli menetetty.
Olisi edes hyvästellyt kunnolla. Silittänyt ja pyytänyt anteeksi. Mutta ei siinä meni kuin roskakassi.
Väinö huokaisi syvään ja ryhtyi tonkimaan roskista, jotain murua etsiäkseen. Löytyipä hieman kuivunutta lohta. Sen jälkeen kissa kömpi ison vihreän roskiksen viereen ja jäi katselemaan aurinkoon.
Silmät siristivät, mutta eipä hän kääntänyt katsettaan. Siinä valossa oli lämpöä ja se tuntui hyvältä.
Satunnaiset auringonsäteet, viimeiset kesästä, syksystä, ja talvenkin keskellä pieni leudon hetken välähdys. Jääriite suli siltä istumalta.
Mutta kissan sielu vasta jäätyikin.
Ilta ja yö tulivat koleina. Auringon laskettua tuuli ja pakkanen päättivät ottaa vallan.
Raitaturkkinen katti alkoi jäätyä. Ei ollut tietoa, minne mennä. Yrittipä sitten etsiä suuren kasan märkiä, ruskeita lehtiä ja kaivautui niiden alle. Kieri itsensä pieneksi palloksi. Ensin kylmä tärisytti, mutta pian… No, tuuli piiskasi ja turkin kastellut loska jähmetti Väinön niin, ettei tärinää enää tullut. Jostain syvältä ääni alkoi kuiskia lempeitä sanoja.
Nuo sanat saivat sulkemaan silmät, unohtamaan kaikki maailman murheet.
“Kiepsähdä vain ja nuku. Nuku, nuku vain.” Ja siinä lämpö levisi kehoon.
Oli niin helppo antaa periksi sitten päästäisiin rauhaan ja unohtuisi kaikki paha.
Väinö huokaisi viimeisen kerran ja suostui kohtaloonsa. Mitäpä tässä enää taistelemaan? Mitähän seuraava päivä toisi kylmää, nälkää ja samaa toivotonta unelmaa siitä, ettei enää koskaan heräisi.
Katulamppu syttyi ensin kauempana. Väinö vilkaisi vielä kerran valoa. Monesti oli katsellut lampun hehkua kodin ikkunasta. Nyt vielä kerran hänen silmissään välähti hohde, joka näkyi kylmässä yössä.
Tämä viimeinen valonpilkahdus osui erään pienen, oranssitukkaisen tytön silmään. Hän kulki kotiin isänsä kanssa.
Isi! Tyttö nykäisi takin hihasta. Tuolla, lehtikasassa, joku on!
No ei siellä ketään ole, isä mutisi jäykistyneenä. Mennään jo, paleltaa.
Isä yritti vetää tyttöään pois suuren, pimeän lehtikasan luota. Mutta tyttö muljahti irti otteesta.
Näin kyllä. Näin valon.
Valon siellä vanhojen lehtien alla? isä kummasteli. Ihan hullu ajatus.
Siinä vaiheessa pikkuneiti oli jo pöyhimässä lehtiä. Ja siellähän hänet löysi ruosteenpunaisen, jäätyneen kissan.
Isi! huusi tyttö kirkkaalla äänellä. No niin, sanoinhan minä. Se on hän!
Kuka hän? kysyi isä, mutta tuli jo viereen. Tyttö yritti nostaa kissaa kylmä oli tarttunut kiinni turkkiin.
Jätä siihen, isä sanoi karkeasti. Tuota… eihän me nyt kuollutta kissaa kotiin viedä.
Ei hän ole kuollut! sanoi tyttö tomerasti. Kyllä minä tiedän. Näin valon sen silmissä.
Valon kissan silmissä? isä pyöritteli päätä.
Silti hän tuli vielä lähemmäs, nosti kissaa ja koetti löytää sykettä.
Ja Väinön teki mieli vain nukkua. Silmäripset liimautuivat kiinni. Lämpö levisi, ääni sisällä kuiskasi:
“Nukutaan, nuku… älä avaa silmiä.”
Mutta se tytön heleä ääni vaan jatkoi ja jatkoi:
Valoa oli sen silmissä!
“Mitä ne nyt minusta haluavat? Eivätkö anna nukkua rauhassa?”
Väinö raotti vaivoin silmiään. Joku sitkeä oli yhä siinä.
Katso! huusi pieni ääni. Katso! Näitkö? Taas valoa!
Minkä ihmeen valon?
Isä ihmetteli yhä mutta lopulta riisui takkinsa, kääri kissan siihen ja käänsi kannat kohti kerrostaloa.
Tytär kipitti hänen rinnallaan.
Isi, mennään äkkiä, on sillä niin kylmä!
Hetken kuluttua he katosivat rappuun. Ylimmän kerroksen ikkunat syttyivät valoon.
Väinö pääsi lämpimään veteen kylpemään ja sai maistella höyryävää maitoa. Tyttö hokemassa vieressä:
Ethän kuole, kiltti kissa. Älä kuole, jooko!
Turkin jää suli pois. Samoin sydämen jähmeys.
Iso oranssi kissa katseli hämmästyneenä, miten isä ja tytär pitivät hänestä huolta. Nyt, kun keho lämpeni, lämpeni jotain muutakin. Ei se tullut pattereista. Tuli siitä pienestä ihmislapsen sydämestä.
Ulkona seisoskeli joku. Hän se kuulemma joskus käy auttaa pudonneita. Katsoi ylimmän kerroksen ikkunoihin, jotka loistivat lämpöisiä. Ja mutisi:
Kaiken, minkä voin. Kaiken, minkä voin.
Hetken mietti ja lisäsi:
Valoa kaikki eivät sitä näe. Kaikki eivät, vaikka katsoisivat. Harva myös säilyttää.
Mutta Väinö, katsellen oranssitukkaista tyttöä, ei miettinyt suuria. Sellaisia miettivät ihmiset. Hän näki vain yhden asian.
Valoa. Sitä oli tytön silmissä.
Jos tunnet valoa, anna vaikka peukku ja kerro mitä mietit.
