Pitkä kaiku rakkaudelle
Parane pian, nyyhkäisi nainen, katsellen tuttuja kasvoja, jotka olivat valjun kalpeat.
Sinikka istuu kovan muovituolin päällä Meilahden sairaalan vuodeosastolla, polvet vedettynä rintaa vasten. Huoneessa tuoksuu lääkkeille ja kloorille, ulkona hämärä tihenee nopeasti, ja sänkyvalaisin piirtää lämpimiä kuvioita miehen kasvoille. Tapani makaa kohotettuna tyynyille, jalka kipsissä ja erikoistelineellä nostettuna. Viimeisen puolen tunnin ajan Tapani on väsymättä vakuuttanut vaimolleen, ettei tässä mitään sen kummempaa ole vain murtuma, kahden kuukauden päästä hän juoksee taas, ei tarvitse huolehtia. Hän on yrittänyt vitsailla, jopa hieman nousta näyttääkseen, että kaikki on hyvin. Mutta Sinikka näkee läpi: se leikki-iloinen puhe peittää sekä fyysistä että henkistä kipua.
Sinikka kuuntelee, katsoo tarkasti Tapanin kasvojenn piirteitä, kuluneita uurteita ja katseen sävyjä. Äkkiä hänellä nousee tunne: tätä ei voi enää pitää sisällään. Arjen keskusteluiden taakse ei voi enää piilottaa asiaa, joka repii sisältä.
Hän hengittää syvään, suoristaa selkänsä, katsoo miestään ja sanoo hiljaisella, mutta kuuluvalla äänellä:
Tiedäthän, että minä rakastan sinua.
Hänen äänensä värähtää loppua kohden, ja kyyneleet kohoavat välittömästi silmiin. Hän yrittää pidätellä niitä, puristaa tuolin reunaa rystyset valkeina, mutta kyyneleet silti kimmeltävät lampun himmeässä valossa. Sinikan katse on niin avoin, täynnä lempeyttä ja pelkoa, että Tapanilta katoavat kaikki rohkaisevat sanat, ja keinotekoinen ilo haihtuu hetkessä.
Tapani katsoo Sinikkaa. Hänen silmissään välähtää lämmin toivo sekä sanattoman syvä hellyys. Mutta rakkauden mukana herää epäilys: johtuuko tämä vain siitä, että hän on nyt loukkaantunut ja heikko, ja Sinikka säälii häntä? Hän nielee, ääni käheänä:
Et kai sinä vain halua, että lakkaan puhumasta selittelemällä miten hyvin minulla oikeasti menee?
Sinikka pysähtyy hetkeksi. Hän vetää syvään henkeä, yrittäen pitää äänen vakavana, katsoo syvään Tapaniin ja lausuu tarkasti:
Minä rakastan sinua.
Ja sillä hetkellä kyyneleet, joita hän on yrittänyt niin kauan pidätellä, virtaavat vapaasti hänen poskilleen. Hän antaa niiden tulla, eikä peitä enää mitään.
Olen miettinyt tätä kauan, hän nyyhkäisee hiljaa. Tänään, kun se hirveä puhelu sairaalasta tuli Se tuntui kuin salama iskisi! Säntäsin tänne, muistan pelänneeni pahinta. Lääkäri ei sanonut oikein mitään vain, että täytyy ottaa kuvia ja odottaa tuloksia. Kun istuin käytävällä yksin, yhtäkkiä ymmärsin, että voisin menettää sinut. Vaikka kyseessä olisi vain murtuma, vaikka lääkärit sanoisivat kaiken paranevan, juuri sillä hetkellä tunsin, että voisin menettää elämäni tärkeimmän ihmisen. Se sattui enemmän kuin mikään aiemmin, pelkäsin niin kovin
Sinikka Tapani saa sanottua.
Tapani ojentaa hitaasti kättään, niin paljon kuin asento ja kipsattu jalka sallivat, ja ottaa Sinikan käden omaansa. Kosketuksen lämpö antaa Sinikalle luvan päästää kaikki irti.
Sinikka hyykäisee ääneen, kumartuu ja painaa otsansa Tapanin olkapäätä vasten. Hänen hartiansa hytkyvät itkun voimasta. Tapani pitää vain kiinni hänen kädestään, silittää sormia vaiti, antaa itkun tulla.
Tapani tuntee, miten hänen kädessään Sinikan ote tärisee. Vain heidän molempien jakama hiljaisuus, lämmin kosketus, enemmän totta kuin yksikään lause.
Tapani ei ole vieläkään täysin uskonut omaan onneensa. Aina kun hän katsoo Sinikkaa, hän palaa mielessään siihen päivään, kun Sinikka sanoi kyllä ja ihmettelee, miten se oli mahdollista. Viisi vuotta sitten hän meni naimisiin maailman hämmästyttävimmän naisen kanssa, vaikka tiesi ettei Sinikan sydän koskaan ollut kokonaan hänen. Sinikka suostui naimisiin lähinnä pakon edestä. Mutta siltikään Tapani ei antanut sen pilata iloaan jo pelkkä yhdessäolo tuntui ihmeeltä.
He olivat tunteneet lapsuudesta asti, samassa kerrostalossa, samalla kadulla, samassa koulussa. Tapani muistaa Sinikan pienenä tyttönä: silloin hän oli vain kymmenen, kun Tapani muutti Helsinkiin opiskelemaan. Hän piti Sinikkaa pikkusiskona, suojeli poikien kiusoittelulta, antoi irtokarkkeja, kun sattui rappukäytävään yhtä aikaa. Sinikka nauroi kirkkaasti, kutsui häntä Tapeksi ja juoksi perässä pikkulasten leikkeihin. Tapani hymyili hyväntahtoisesti ja jatkoi matkaa, osaamatta edes aavistaa, että vuosia myöhemmin kyseinen tyttö täyttäisi hänen maailmansa.
Aika kului, he kasvoivat ja elämät kulkivat eri suuntiin. Tapani opiskeli ahkerasti, pääsi hyvään työhön, vakituiset tulot, asunto omaksi kaikki sujui kuin pitikin. Kun hän muutti takaisin Turkuun vuosien päästä, mielessä oli vain yksi suunnitelma: tunnustaa Sinikalle tunteensa ja aloittaa yhteinen tulevaisuus.
Sinä päivänä hän osti valtavan kimpun punaisia ruusuja, suuria ja tuoreita, kastehelmiä terälehdillä. Hän kantoi niitä varoen kuin aarretta, sydän hakkasi, kädet hikoilivat, mutta päättäväisenä käveli Sinikan ovelle. Hän ehti suunnitella etukäteen joka sanan. Hän halusi sanoa, miten pitkään oli ajatellut Sinikkaa ja miten näki hänessä nyt naisen, jonka kanssa halusi elää.
Mutta ovi aukesi, ja Sinikka seisoi siinä kauniina, jännittyneenä, silmissä uutta valoa. Hänen takanaan seisoi nuori mies, pitkä, itsevarma, jolla oli juuri sellainen hymy johon Sinikka tuntui nojaavan. Sinikka esitteli hänet: Tämä on Aleksi. Me aiomme mennä kihloihin.
Tapani seisoi ruusukimppu kädessään ja tunsi kaiken romahtavan. Hän oli myöhässä. Muutama onneton lause, hymy pakotettuna, kimpun ojennus sitten Tapani kääntyi ja käveli pois, jättäen taakse naurun ja Sinikan kirkkaan äänen.
**************
Tapani olisi voinut yrittää pilata heidän suhteensa. Hän tiesi Aleksin heikot kohdat, tiesi miten helposti riitoja voisi lietsota. Mutta aina kun ajatus tuli mieleen, Tapani pysäytti itsensä.
Sinikka hehkui onnea. Hän katsoi Aleksiin niin kuin ei koskaan Tapaniin: ihailulla, varmuudella että tuo mies oli hänen kohtalonsa. Sinikan hymy muuttui avoimemmaksi, kirkkaammaksi. Hän nauroi kovempaa, liikkui keveämmin, koko elämä tuntui täyttyvän väreillä.
Tapani ei voinut olla se, joka sammuttaa sen valon hänen silmissään. Ei voinut ottaa itselleen tuhonnuttajan roolia, vaikka onnea olisi pitänyt vain hetken. Eihän hänellä ollut oikeutta päättää toisen puolesta. Jos Sinikka valitsi Aleksin, niin niin sen oli oltava.
Hän alistui. Se tapahtui hitaasti, tuskallisesti. Ensin hän yritti vakuuttaa itselleen, ettei tunne enää mitään, sitten että aika parantaa. Lopulta, hän vain pakkasi kamppeensa ja muutti Helsingistä taas pois, palaten vain kun oli aivan pakko.
Jokainen vierailu oli vaikea. Kävely Mannerheimintietä pitkin kahvilan ohi, jossa joskus oltiin istuttu, tai puistossa, jossa lapsina leikittiin Tapani hidasti tahtia ja sydämen kouraisi. Oli tuskallista nähdä Sinikka Aleksin käsipuolessa nauramassa sille yhteiselle sisäpiirijutulle, joka ei hänelle koskaan auennut. Mutta Tapani piti välimatkan, ei yrittänyt keskustelua, ei muistuttanut olemassaolostaan.
Silti täysin irti ei päässyt. Aina välillä hän avasi Sinikan Facebook-profiilin, selasi kuvia, hyvä että uskalsi hengittää. Hän ei kommentoinut eikä painanut sydäntä, katsoi vain, miten elämä jatkui. Hänellä eli naurettava haave: entä jos Sinikka joskus katuu, huomaa että on erehtynyt? Mutta virtuaalitodellisuudessakin Sinikan elämä näytti jatkuvan onnellisena.
Vähitellen Tapani pani merkille jotakin outoa. Aluksi satunnaisia alakulon merkkejä, sitten pahemmin.
Sinikka, joka oli aina ollut perheelle lämmin, alkoi kirjoittaa Facebookissa, kuinka hän tunsi ettei kotona ymmärretty. Hän avautui, kuinka äiti painosti, isä vaati ehtoja tukemisen sijaan vain moitteita. Tekstit olivat yhä tunnepitoisempia ja sävy kipeni joka rivillä.
Sinikan äiti huomasi heti jotakin Aleksissa pielessä. Hän näki, miten tämä onnistui ujuttamaan ajatuksia, joiden mukaan vain Aleksi ymmärtää Sinikkaa oikeasti ja perhe on vain menneisyyttä. Sinikka, rakastunut ja elämän kokemattomuuden keskellä, ei nähnyt hallintaa. Hän luuli vain puolustavansa oikeuttaan onneen.
Niin perheen ristiriidat kasvoivat. Sinikka kävi yhä vähemmän kotona, vietti enemmän aikaa Aleksin kanssa, ja pikkuhiljaa etääntyi kaikesta tutusta. Aleksi jopa rohkaisi etääntymään vanhoista läheisistä.
Tapani saattoi vain seurata sivusta: surullisena, avuttomana. Hän ymmärsi, että tungettelemalla pahentaisi vain asioita kun Sinikka uskoi Aleksiin, kaikki Tapanin huomautukset kuulostaisivat mustamaalaukselta.
*****
Sinikka viihtyi yhä enemmän ystävien tai sellaisten, joita joskus oli pitänyt ystävinään kanssa. Jutteluissa oli aluksi pelkkää kevyttä hupailua: asuja, viikonloppusuunnitelmia. Vähitellen kuitenkin keskusteluihin tuli uusia sävyjä.
Kerran kahvilla ollessaan Sinikka sanoo ohimennen:
Aleksi sanoo, että minun ei tarvitse käydä töissä. Haluaa, että olen iloinen enkä väsynyt.
Ystävä, sokeria teehensä sekoittaen, ihmettelee:
Sinähän pidit siitä kampaamotyöstä. Sinua arvostettiin
Sinikka kohauttaa olkapäitään:
Aleksin mielestä se on turhaa. Hän huolehtii kyllä, ja minä voin keskittyä kotiin. Ei tarvitse stressata.
Toisella kertaa puhe kääntyy opiskeluihin. Uusi opiskelija ystävä kertoo innoissaan luennoista ja tulevasta. Sinikka vaan hymyilee ja toteaa:
Opiskelu on tylsää! On hyvä vain, ettei Aleksille ole tärkeää, että vaimolla on tutkintoa. Kyllähän tässä elämässä jo pärjää.
Jossain kohti Sinikka alkaa puhjeta vaikeista väleistä vanhempiin. Ystävälle hän ilmoittaa turhautuneena:
Vanhemmat luulevat voivansa määrätä elämästäni! Soittelevat, kyselevät, missä kuljen ja mitä teen. Olen aikuinen! Aleksi sanoo, että tämä on vain tavallista, pitää rakentaa oma elämä.
Ystävä varovasti huomauttaa:
He vain huolehtivat
Huolehtivat! Sinikka säväyttää väliin. He eivät halua minun olevan onnellinen. Heille tärkeintä on, että asiat tapahtuvat heidän sävellyksellään.
Kavereiden määrä väheni. He, jotka yrittivät lohduttaa, jäivät syrjään, ja vähitellen kaikki, paitsi Aleksi, alkoivat kadota hänen elämästään. Sinikan mielestä ystävyys ei ollut olemassa: Kun olet onnellinen, kaikki alkavat olla kateellisia. Hän ei huomannut, että työnsi hyviä ihmisiä pois.
Kolmen vuoden kuluessa Sinikka jätti työn ettei väsyisi, opintonsa koska ei olisi niin väliä, suhteet vanhempiin koska eivät kunnioittaneet hänen valintojaan. Ystävät puolestaan menivät menojaan.
Hän jäi yksin. Tarkemmin: jäi miehen kanssa, joka ei koskaan aikonut mennä naimisiin hänen kanssaan. Aleksi jatkoi elämäänsä huolettomasti, muistuttaen välillä Sinikkaa siitä, miten tämä oli oman kohtalonsa valinnut. Kaikki, mikä oli ennen Sinikkaa määrittänyt työ, perhe, ystävät oli poissa.
Tapani yritti vielä varovasti ottaa yhteyttä. Hän valitsi sanansa tarkkaan, ettei kuulostaisi tungettelevalta mutta ei voisi myöskään olla hiljaa. Sähköposteissa ja satunnaisissa puheluissa hän kysyi Sinikalta:
Oletko ihan varma, että tämä on sitä, mitä haluat?
Sinikka vastasi ärtyneenä:
Tapani, et ymmärrä. Aleksi tietää, mikä on minulle parasta.
Tapani selitti, että rakastava ihminen ei koskaan eristä toista. Mutta Sinikka pysyi etäällä ja vastasi lopulta vain hyvin lyhyesti kunnes kaikki viestinvaihto loppui.
***
Vuosia vierähti. Tapani eli tasaista arkea työssä, satunnaisissa ystävätapaamisissa, vanhempien vierailuilla. Omaa perhettä ei ollut tullut ei ollut kiirettä, eikä mielenrauha ollut siihen valmis.
Joulun alla Tapani tuli lapsuudenkotiinsa Turkuun perinne, josta ei lipsuttu. Sisällä tuoksui mandariineille ja joulupuille; äiti keitti lempiruokia ja isä virnuili siitä, kuinka ruokaa oli taas liikaa mutta ensi hän otti piirakan. Tapani tunsi olevansa turvassa.
Viime hetken ruokaostoksille lähtiessä pakkanen nipisteli, mutta lumihiutaleet pyörivät ilmassa ja koko keskusta oli joululamppujen peitossa. Kaupasta tultuaan kotiin päin hän jäykistyy. Rappukäytävän ikkunalaudalla kyyhöttää Sinikka, polvet sylissä, silmät punaisina. Vieressä vanha matkalaukku ja pieni kissankuljetusboksi, josta kuuluu itsepintainen nau´unta.
Sinikka? Mitä sinä täällä… Tapani sanoo ja äänestä kuuluu epäuskoa.
Hän ei tiedä, että Sinikan vanhemmat olivat muuttaneet pois puoli vuotta aiemmin yrittäneet aloittaa alusta. Hän ei tiedä, että Aleksi oli juuri hylännyt Sinikan: laukku käteen, asuntoon ei enää asiaa.
Istun vain, Sinikka naurahtaa karvaasti. Ei minulla ole enää minnekään mennä.
Ääni on tyyni, melkein pelottavalla tavalla. Tapani tuntee palan kurkussaan. Hän hengittää syvään ja tekee päätöksen.
Tule sisään, täällä on lämmin, hän sanoo ja koskettaa lempeästi olkapäätä.
Sinikka ei protestoi. Hän ottaa laukun, kissaboksin, ja seuraa Tapania. Hississä Sinikka tuijottaa lattiaan, kissa naukaisee hiljaa.
Kotona Tapani ohjaa hänet olohuoneeseen, istuttaa pehmeälle sohvalle ja laittaa selän taakse tyynyn. Hän hakee keittiöstä kupin kuumaa teetä.
Ota, siitä tulee lämpimämpi olo.
Sinikka puristaa kuppia käsillään, mutta ei juo. Hän tuijottaa tyhjyyteen. Tapani asettuu vastapäätä ja sanoo, ehkä tavallista lujemmin:
Kerro kaikki.
Aleksi oli jättänyt Sinikan raskaana, ilman rahaa, ilman asuntoa. Sinikka ei vielä uskonut itsekään, että näin voisi käydä. Vielä eilen he olivat puhuneet, mitä nimeä lapselle annettaisiin. Tänään Aleksi pakkasi heidän tavaransa ja antoi muutaman hassun sadan euron setelin: Olet itse syyllinen. Minä en ollut valmis.
Sinikka oli vasta noin 3,5 kuukauden raskaana. Perhe oli kaukana, ystävät poissa, kukaan ei vastannut vain muutama sanoi: Anteeksi, meilläkin on omat murheemme.
Nyt hän istuu Tapanin keittiössä, kyyneleet valuvat kasvoilla, eikä pyyhi niitä pois. Hän jaksaa vain toistaa väsyneenä:
En tiedä mitä tehdä. Mihin mennä? Miten pärjäisin? Ei ole työpaikkaa, koulua, eikä rahaa Aleksi sanoi, että jos olisin ollut kuuliaisempi, näin ei olisi käynyt
Tapani istuu vain hiljaa ja kuuntelee. Hän ei tarjoa turhanpäiväisiä lohdutuksia eikä keskeytä. Vasta, kun Sinikka on lopettanut, Tapani painaa käden kasvoilleen kuin karkottaakseen kaikki muut ajatukset katsoo Sinikkaa suoraan ja sanoo päättäväisesti:
Mennään naimisiin, Sinikka. Tiedät, että rakastan sinua. Teen kaikkeni, että olisit onnellinen.
Sinikka nostaa katseensa, yllättyy niin että hetkeksi kyyneleet lakkaavat.
Oletko vakavissasi? ääni värähtää. Tajutko mitä ehdotat? En voi antaa sinulle vastakaikua. Ja tämä lapsi…
Hän ei osaa päättää lausetta.
Hän on myös minun, Tapani sanoo rauhallisesti. Minä rakastan teitä molempia. Sinusta ja lapsesta tulee minun perheeni ei mitään hätää.
Tapani on levollinen, katse varma. Hän on jo päättänyt.
Kerran menin jo tunteesi vuoksi naimisiin, Sinikka sanoo surullisesti. Nyt maksan siitä hintaa.
Hän vilkaisee käsiään, muistelee, miten kerran heittäytyi Aleksin mukaan uskoen, että tämä oli oikea valinta. Miten ei uskonut varoittavia sanoja.
Jos haluat työtä, pystyn järjestämään minulla on kontakteja, Tapani jatkaa. Ostetaan asunto, avataan tili säästöille. Riittää kun vain suostut
Hän ei lupaa saturomantiikkaa. Vain tukevat jalat ja turvaa.
Sinikka hiljenee pitkäksi aikaa. Katse jää lepäämään jäähtyneeseen teekuppiin ja kodin lempeään valoon. Mieli täynnä kysymyksiä, pelkoja, mutta jossain syvällä syttyy pieni toivo.
Viimein hän katsoo Tapania.
Hyvä on, hän sanoo hiljaa. Suostun.
***
Vuosien kuluessa Sinikan ja Tapanin elämä löysi uuden rytmin. Se rakentui huolenpidolle, keskinäiselle kunnioitukselle ja vähitellen lämpenevälle arjen onnelle. Liitosta tuli onnellinen vaikka se ei alkanut intohimoisesta rakkaudesta, siitä kasvoi luja side, joka perustui yhteiseen tahtoon rakentaa jotakin pysyvää.
Tapani rakasti poikaa kuin omaansa. Hän valvoi yöt, vaihtoi vaipat, käveli puistossa joka sunnuntai, luki iltasatuja. Hän osti pojalle juuri sopivia leluja, vei Korkeasaareen, muisti joka päivä sanoa: Sinä olet meidän ilomme. Me rakastamme sinua.
Sinikan oli vaikeampi toipua. Ensikuukaudet lapsen syntymän jälkeen olivat raskaita: syyllisyys menneistä painoi, välillä hän pelkäsi olevansa huono äiti. Mutta huolenpito lapsesta ja Tapanin rauhallinen tuki auttavat. Vanhempainvapaan jälkeen Sinikka menee takaisin töihin Tapani saa hänet hyvään paikkaan, jossa hänen taitojaan arvostetaan. Vuosi myöhemmin Sinikka aloittaa aikuisopiskelun hän on pitkään halunnut hankkia korkeakoulututkinnon, muttei ole aiemmin uskaltanut.
Arki kulkee eteenpäin. Viikonloppuisin he käyvät isovanhemmilla, leipovat pullaa, katselevat pesisotteluita telkkarista. Sinikka oppii iloitsemaan pienistä asioista: aamukahvista keittiössä, lapsen naurusta, illan pitkistä keskusteluista Tapanin kanssa. Hän ei osaa sanoa rakastavansa kuin elokuvissa, mutta kokee kiitollisuutta ja turvallisuutta ja sekin on oikeaa, elävää tunnetta.
Sitten tapahtuu kolari. Tapani on iltayöstä ajamassa kotiin moottoritietä, kun risteyksessä toinen auto nuori hurjastelija törmää suoraan hänen kylkeensä. Törmäys on raju: Tapanin auto menee lunastukseen, tuulilasi hajoaa, ovet menevät lyttyyn. Tapani selviää kuin ihmeen kaupalla jalka poikki, lääkärit sanovat, että turvallisuusvarusteet pelastavat pahimmalta.
Sairaalassa jalka kipsissä, Tapani on hämmentynyt mutta yrittää pitää yllä hyvää mieltä. Ajattelee enemmän Sinikkaa ja poikaa kuin itseään. Kun Sinikka saapuu huoneeseen, Tapani yrittää vääntää huulta:
No niin, laitettiin viikonlopun suunnitelmat uusiksi.
Sinikka tulee viereen, tarttuu Tapanin käsiin, ja ääni on varma mutta silmissä kipu:
Tärkeintä on, että olet elossa. Kaikki muu on pientä.
Ja siinä hetkessä hän sanoo, mitä Tapani on hiljaa odottanut vuosikaudet. Hymyillen, hiljaa, katse Tapanissa:
Minä rakastan sinua.
Ne sanat ovat yksinkertaisia, niiden lausuminen luonnistuu ja Tapanin hengitys pysähtyy hetkeksi. Hän ei kysele, ei epäile hän vain uskoo. Sisällä läikähtää lämmin rauha, kaikki pelko haihtuu.
Kiitos, hän kuiskaa. Tuo oli kaiken kivun arvoista.
Hän tietää, että jonain päivänä jalka paranee. Kipsi otetaan pois, kuntoutuksen jälkeen hän kävelee taas ja silloin, silloin hän vie Sinikan jonnekin ihanaan paikkaan ja he pitävät oikeat häät. Tällä kertaa kunnolla vieraiden, kukkien, ilon ja kyynelten kanssa. Lupaukset, jotka annetaan, eivät enää ole pelkkiä sanoja, vaan kaikkea sitä, mikä heidän sydämissään on jo elänyt.
