No niin, tutustuttiinpa sitten…
Pertti, mikä sulla oikein on? kysyi Minna hetken hiljaisuuden jälkeen. Olet ihan omissa maailmoissasi. Näytät kalpealta… Onko kaikki hyvin?
On tässä ihan hyvin, Pertti vastasi keräten itsensä. Hän laski haarukan syrjään ja tarttui lasiin, jossa oli omenamehua, yrittäen viivyttää hetkeä, jolloin pitäisi vastata Minnan kysymykseen.
*****
Pertti seisoi kerrostalon rappukäytävän oven edessä, tarttui metalliseen kahvaan ja oli jo vetämässä ovea auki, mutta perääntyi viime hetkellä.
Hän ei halunnut astua sisään.
Hän tiesi, että häntä odotettiin, ja muisti lupauksensa Minnalle, että tulisi käymään, mutta jännitys oli niin valtavaa, ettei hän saanut itseään liikkeelle.
Häntä suorastaan hävetti, että tällainen aikuinen mies vapisee kuin koulupoika ensimmäistä kertaa kokeessa.
Ja kuitenkin enää oli niin vähän jäljellä: avata ovi, nousta kolmanteen kerrokseen ja etsiä asunto numero 36…
Silti jokin esti häntä.
Käsittämätön pelko jumitti hänen jalkansa ja kätensä, eikä päästänyt loppuun asti.
Ainoa, mitä hän nyt toivoi, oli kääntyä ja lähteä pois ihan minne vain, pääasia ettei tänne.
Miksi ihmeessä suostuin tähän? hän mutisi hiljaa astuessaan taaksepäin. Selväähän se, ettei minusta pidetä.
Hän otti vielä muutaman askeleen taakse, kohotti katseensa kohti kolmannen kerroksen ikkunaa, jossa paloi valo.
Valo loisti kirkkaasti, jopa kirkkaampana kuin muissa tämän talon ikkunoissa.
Aivan kuin majakka: että varmasti huomaisin.
Ja tässä hän nyt oli, tullut perille, mutta ei halunnut nousta ylös.
Ainoa este taisi nyt olla se, mitä Minna miettisi, jos hän vain katoaisi. Hänhän oli toivonut Pertin tulevan.
Ja Pertti oli luvannut.
*****
Pertti, nyt olisi yksi juttu… Ethän sä säikähdä, Minna sanoi edellisenä iltana. Mun vanhemmat haluaisivat tavata sut
Minna oli hänen tyttönsä.
Istuttiin yhdessä kahvilassa syömässä, juteltiin tulevista viikonloppusuunnitelmista, ja yhtäkkiä hänen vanhempansa halusivat tavata Pertin. Se tuli täysin puun takaa. Hän jäi tuijottamaan Minnaa yrittäen arvioida, oliko tämä totta vai pila.
Eikä siinä sinänsä ollut mitään outoa. Sehän on ihan luonnollista, että tyttären vanhemmat haluavat tutustua mahdolliseen tulevaan vävyyn. Olisi kummempi, jos eivät kutsuisi kylään.
Mutta…
…Perttiä huoletti, ettei hän olisi heidän mieleensä. Tai tarkemmin ettei häntä kelpuutettaisi vävyksi. Eivätkä hänen pelkonsa olleet ihan tuulesta temmattuja.
Syynsä hänellä oli aikamoisen painavat syyt.
Minnalla äiti Satu Kanerva oli koko ikänsä tehnyt töitä arvostetussa yliopistossa, opettajasta rehtoriksi, ja nyt työskenteli Opetusministeriössä.
Isä Tapio Kanerva oli edennyt isoissa rakennusliikkeissä insinööristä johtajaksi ja sittemmin perusti oman menestyvän rakennusfirman. Tunsi kuulemma jopa kaupunginjohtajan henkilökohtaisesti. Aika vaikuttava mies.
Ja Minna itsekin, kolmenkympin tienoilla, oli ehtinyt johtoon ison yrityksen lakiasioissa.
Mitä Pertti oli saanut aikaan 35 vuodessa?
Ei kummempaa. Hän oli tavallinen IT-tukihenkilö, ilman korkeakoulututkintoa.
Palkka oli kai kohtuullinen, mutta urakehitys näytti pysähtyneen.
Miten hän muka istuisi samaan pöytään tuon perheen kanssa? Mitä sanoisi? Mihin katsoisi?
Varmaan mietitte, miten hän edes oli tutustunut Minnaan. Se oli sattumaa.
Sinä päivänä Pertti päätti lähteä kävelemään Hesperian puistossa. Samaan aikaan Minna oli siellä kahden ystävänsä kanssa. Ystävät menivät ostamaan jäätelöä, Minna jäi penkille ja soitti äidilleen.
Ja juuri silloin, puhelimeen puhuessaan, hän ei nähnyt, kun joku poika huristi sähköpotkulaudalla hullua vauhtia kohti.
Poika oli selvästi humalassa eikä aikonut väistää. Pertti ehti napata Minnan hihasta ja vetää syrjään juuri kun potkulautailija viiletti ohi.
Mitä sinä oikein teet?! Minna kimpaantui.
Mutta kun humalainen poika törmäsi roskikseen ja kaatui, Minna tajusi tilanteen.
Hän katsoi Perttiä aivan uusin silmin. Ilman Perttiä olisi voinut käydä huonosti.
Ja niin he tutustuivat.
Ystävät jonottivat vaniljapehmistä, mutta Minna ja Pertti juttelivat, vaihtoivat puhelinnumerot ja sopivat tapaamisia. Siitä lähtien oltiin yhdessä, nyt jo puoli vuotta.
Kaikki tämä juolahti Pertin mieleen, kun hän sulatteli Minnan ehdotusta illallisella.
Hän oli pelännyt, että tämä hetki koittaisi että pitäisi tavata vanhemmat. Hän ajatteli, että ne kuitenkin kieltäisivät tytärtään näkemästä häntä. Sanoisivat, että hän on onnenonkija. Sellainen oli jo käynyt nuorempana, ja silloin hän menetti tärkeän ihmisen.
Nyt sama pelko oli jälleen mielessä
Mikä sulla on, Pertti? Minna kysyi pieni hymy huulillaan. Onko kaikki hyvin?
Onhan tässä… Pertti vastasi hiljaa ja tarttui mehulasistaan.
Tuutko sä sitten huomenna?
Minne?
Meille tietenkin. Äiti laittaa hyvää ruokaa ja isä on saanut jostain harvinaista viiniä. En halua muuta kuin että tulet. Tuuthan?
En tiedä… Pertti empien totesi. Tuntuu, ettei sun vanhemmat tule hyväksymään mua.
Miksi muka?
Mä olen ihan tavallinen jätkä, ilman tutkintoa. Osaan ainoastaan asentaa ohjelmia ja pelastaa tiedostoja koneilta. Varmaan toivoisitte isoa bisnesmiestä tai vaikka kansanedustajan poikaa. Mä olen vaan IT-tuki. Onko mulla mitään mahdollisuuksia tehdä vaikutusta?
Älä nyt turhia murehdi… Minna hymyili ja puristi Pertin kättä. Mun vanhemmat on ihmisiä siinä missä kaikki muutkin. Tulet vaan. Huomenna kello seitsemän. Älä myöhästy.
No, ehkä… Pertti mutisi, mutta ei ollut varma, tulisiko.
*****
Niin tuli huominen.
Pertti seisoi Minnan talon edessä, kello oli viittä vaille seitsemän, pakkasta riitti. Ja hän…
…ei tiennyt, mitä tekisi.
Hän tiesi, että oli väistämätöntä tavata vanhemmat hänellä oli vakavat aikomukset Minnan suhteen, naimisiin asti, toivottavasti. Mutta ei tämä päivä tuntunut oikealta. Parin kuukauden päästä hänet luvattiin osastopäälliköksi uuden toimipisteen IT:hen silloin kaikki näyttäisi paremmalta Minnan vanhempien silmissä.
Jospa silloin Kanervat eivät ajaisi häntä heti ulos.
Mutta juuri kun Pertti harkitsi lähtöä, hänen kännykkänsä alkoi vimmatusti soida.
Minna soitti.
Moi, Pertti, Minna iloitsi. Mulla ja äidillä alkaa olla valmista. Isä viipyy vähän, mutta tulee hetkenä minä hyvänsä. Missä olet, oletko jo tulossa?
Joo, Minna… Pertti vastasi. Melkein olen perillä…
Huonosti kuuluu, tuutko jo?
Tulossa, joo, Pertti vastasi ja huokaisi. Mutta…
Rakas, jos nyt mietit eilisiä puheita, niin en halua kuunnella yhtään arveluita. Kaikki menee kyllä hyvin. Haluatko, että tulen sua vastaan?
Ei, ei, ei tarvitse, Pertti mutisi. Mä olen kohta ovella.
Selvä. Odotetaan.
Pertti laittoi puhelimen pois ja hieroi ohimoaan, etsien päättäväistä syytä lähteä pois.
Mitään järkevää ei tullut mieleen.
Kohta se Tapio Kanervakin ajaa pihaan, silloin vasta nolottaisi, Pertti pelästyi ja käveli talon kulmalle.
Matkalla hän näki jonkun pojan ja pyysi tupakan. Hän ei ollut juuri polttanut vuosiin, mutta nyt kädet vapisivat. Piti saada ajatukset kasaan.
Kulman takana hän hengitti syvään, ja harmaata tupakansavua hävisi pakkasilmaan. Ympärillä ei juuri ollut katsottavaa: oikealla roskakatos, vasemmalla tyhjä tontti. Minna oli kertonut, että siinä oli ennen autotallit, jotka pian purettu, ja alueelle rakennetaan uusi talo.
Ainoa, mikä kiinnitti huomion, oli koira, joka makasi hangessa tontilla. Pertti ensin säpsähti irtokoirat ovat arvaamattomia. Mutta lähemmäs katsoen hän huomasi, ettei koira kiinnittänyt mitään huomiota.
Se vain makasi. Keskellä lunta.
Vähän erikoista, että se nukkui noin kylmässä, mutta eihän sillä muuta paikkaa ollut. Ei sitä mihinkään rappukäytävään päästettäisi lämmittelemään.
*****
Mäyrä (sellaiseksi koiraa taloon kutsuttiin) ei ollut syönyt päiviin.
Aiemmin se asui toisen talon pihalla, jossa sitä sentään ruokittiin ja vähän siliteltiin. Mutta…
…eräs nainen, joka aina istui ikkunassaan, päätti että Mäyrän paikka ei ollut asuinkorttelissa.
Hän lähetti valituksia taloyhtiöön, keräsi asukkaita taakseen ja…
…koira oli kahtia jakautunut mielipiteitä: saa olla ja ei saa.
Se irtokoira käy lasten leikkipaikalla! nainen paasasi. Mitä jos se puree, hyökkää? Näettekö miten surkean näköinen se on, nälissään ja vihainen! Kauheaa!
Todellisuudessa Mäyrällä oli surumieliset silmät. Sen ensimmäinen isäntä oli poika nimeltä Jari.
Jari oli ollut perheensä kanssa mökkitiellä, kun nälkäinen pentu juoksi auton perässä. Poika huusi: Äiti, isä! Eikö se ole söpö! Otetaan mukaan!. Vanhemmat antoivat periksi.
Kun mökiltä palattiin takaisin Helsinkiin, koiraa ei enää huolittukaan mukaan.
Eihän sitä voi asuntoon ottaa. Kuka sitä ulkoiluttaisi? Sinäkö? vanhemmat kysyivät.
En… Jari pudisti päätään.
Niin Mäyrä jäi yksin. Hän pettyi kovasti, ei ymmärtänyt, miksi näin kävi.
Onneksi kuukauden päästä joku mummo otti Mäyrän kaupunkiin. Mummo vei sen torille joka päivä, mutta ei edes yrittänyt etsiä kotia, vaan kaupitteli pentua rahasta. Lopulta eräs pariskunta osti koiran.
Ei syytä huoleen, rotukoira tämäkin, paperit vain unohtuivat…
Kun Mäyrä kasvoi, pariskunta huomasi, että se olikin sekarotuinen. Sitten Mäyrä vietiin kauas kaupungin laitaan ja jätettiin yksin.
Onneksi tuolloin oli huhtikuu, pakkasta ei juuri ollut.
Siitä lähtien Mäyrä kuljeksi kaupungilla ja päätyi lopulta tähän lähiöön. Se piti paikasta rauhallista, ei isoja koiria eikä kukaan ajanut pois. Se katseli lasten leikkejä ja muisteli ensimmäistä isäntäänsä, Jaria.
Sydän sykki toiveikkaana, että ehkä kohtaisi Jonkun, joka antaisi kodin.
Jarin Mäyrä ei koskaan nähnyt. Pari päivää sitten se kuitenkin päätti lähteä pois ihmiset alkoivat heittää keppejä ja kivittää, joku huusi aina perään.
Yhä useampi katsoi sitä vihaisena, eikä sillä ollut sydäntä jäädä. Vaikka se vain nyhjötti puistossa, katseli ihmisiä ja haaveili, että joku päivä joku hakisi mukaansa.
Mäyrä ei halunnut aiheuttaa ongelmia, eikä halunnut pelotella ketään.
Nyt se makasi kylmässä hangessa, niin uupuneena nälästä ja kylmyydestä, ettei enää pystynyt nousemaan. Voimat olivat loppu.
Ja kyllä Mäyrä näki miehen tupakan kanssa, mutta mitäpä siitä. Eihän se mua auta, koira huokaisi itsekseen.
*****
Pertti tumppasi tupakan ja meni roskiksen luo, koska ei halunnut heittää sitä maahan. Näin äitikin opetti: Jos aiot parantaa maailmaa, aloita itsestäsi.
Kun hän heitti tupakantumpin, musta auto ajoi pihaan. Jokin ääni sai Pertin hätkähtämään ehkä Minnan isä? Hän lähti nopeasti pois, unohti koiran, ja muistikin sen vasta tontilla ollessaan.
Toivottavasti se ei hauku!, Pertti ajatteli, mutta koira ei edes vilkaissut. Se vain makasi. Nukkuiko, vai oliko jo mennyt…
Hei, onko sulla kaikki hyvin? Pertti kysyi.
Ei reaktiota.
Hän meni lähemmäs ja kyykistyi viereen. Koira ei liikkunut. Piti puhelimen taskusta, laittoi taskulampun päälle ja kosketti varovasti. Koira ei vastannut millään.
Mutta hengitti. Oli elossa. Ehkä niin kohmeessa, ettei voinut edes nostaa päätään.
Hän tunnusteli Mäyrää monesta kohtaa, ja koko eläin tuntui aivan jäätyneeltä.
Jos en auta nyt, se ei varmaan aamuun selviä, Pertti mietti.
Joten hän nosti koiran syliin ja kantoi talolle. Hän aikoi päästä rappukäytävään, viedä lämmityspatterin viereen ja soittaa taksin, että Mäyrän saisi eläinlääkärille.
Missä klinikka, sitä hän ei tiennyt, mutta varmasti Helsingissä jokin löytyy.
Kaikki raput olivat lukossa. Niinpä Pertti päätti yrittää seuraavassa talossa.
Koko matkan puhelin värisi taskussa, mutta Pertti ei voinut vastata kädet olivat täynnä ja hänellä oli muutakin mielessä.
Hän pysähtyi rappukäytävän kohdalle, jossa Minna asui, ja vilkaisi ylös kolmannen kerroksen ikkunaan. Minna ymmärtäisi, ehkä jopa auttaisi, mutta vanhemmat…
He eivät varmaan ilahtuisi, jos Pertti toisi heille kotiin kadulta löydetyn, sairaalloisen koiran.
Kun Pertti pääsi talon päähän, uusi auto ajoi pihaan kiiltävä, musta Volvo. Se pysähtyi ja ikkuna rullattiin alas.
Mitä sulla on? Tarvitsetko apua? mies kysyi.
Tuolla oli koira hangessa jäätymässä. Tiedättekö missä olisi läheinen eläinlääkäri?
Tässä lähellä ei ole yötäpäivää auki, mutta tiedän yhden ystäväni on siellä töissä. Hyppää kyytiin, otetaan koira mukaan.
Oikeasti?! Pertti hämmentyi. Ei ollut odottanut, että tällaisen auton omistaja olisi juuri avulias ventovieraalle.
Hyppää, sanoi mies. Meillä on kiire. Ei ole aikaa odottaa.
Eikä Pertti kauan miettinyt. Minuutin päästä auto jo kaahasi pois.
Matkalla mies soitti jonnekin.
Hei, tytär. Kävi niin, että tuli vähän yllättävä tilanne enkä pääse heti. Selitän myöhemmin ootko jo kotona? Ai, et näe Perttiäkään? Soita sille vielä. Jos näen, ilmoitan.
Sinulle tästä taitaa tulla lisää vaivaa? kysyi Pertti kun puhelu päättyi.
Ei se mitään. Kerro ennemmin, miten koira voi? Hengittääkö enää?
Kyllä se hengittää, muttei ole reagoinut moneen minuuttiin.
No, sitten mennään vielä nopeammin!
Kymmenen minuutin päästä oltiin eläinlääkärillä, jossa Perttiä jo odotettiin, vieras soitti tutulle. Koira vietiin heti hoitoon.
Pertti jäi käytävään, avasi puhelimen ja näki monta vastaamatonta Minnalta. Missä olet, onko kaikki hyvin? viestissä.
Hänen olisi pitänyt soittaa, mutta ei pystynyt. Ajatukset olivat vain koirassa.
Hän ei edes ehtinyt kiittää auttajaa. Kiiruhti käytävälle, mutta auto oli jo kadonnut. Palasi sisään, istui ja toivoi koiran jaksavan.
Jos Minnan kanssa ei tulisi mitään, olisi ainakin vierellä hyvä ystävä.
*****
Kului ehkä neljäkymmentä minuuttia kukaan ei liikkunut hoitohuoneesta, jonka ovea Pertti tapitti.
Aulassa alkoi kuitenkin kuulua ääniä. Yksi niistä oli hyvin tuttu.
Pertti käännähti sinne tuli Minna. Sitten nainen hänen rinnallaan, ja perässä ajoi auton omistaja.
Hän hymyili leveästi, nähdessään Pertin.
Mitä minä sanoin, tytär. Tiesin, että hän odottaisi täällä välittää koirasta kuin omastaan.
Pertillä meni hetki tajuta, että nämä kaksi olivat siis Minnan vanhemmat.
Pertti, mikset soittanut? Olin ihan huolissani, Minna kiirehti hänen luokseen.
Anteeksi… Pertti sanoi häpeissään. Ajattelin, että te ette varmaankaan pitäisi, jos toisin kodittoman koiran teille.
Voi sua höpsöä! Minna nauroi. Mehän ollaan tavan ihmisiä. Ja meiltä löytyy kolme kissaa, jotka äiti pelasti kadulta.
Ihanko totta?
Totta kai.
Sitten vanhemmatkin tulivat lähemmäs, ja tapahtui, mitä Pertti oli pelännyt.
He tutustuivat.
Tapio Kanerva ojensi kätensä: No nyt sitten tutustuttiin…
Tiedätkö mitä, Pertti, Satu Kanerva sanoi. Tämä on todellisen miehen teko. Ja kyllä, Minnalla oli oikeus meille olisi saanut tulla heti. Toivottavasti koira paranee.
Kunnossa kyllä, myhäili lääkäri, joka ilmestyi huoneestaan. Koira selviää varmasti.
Jo samana iltana Mäyrälle annettiin lupa lähteä kotiin. Se oli väsynyt, mutta elossa. Nyt sitä piti vain hoitaa ja rakastaa.
Rakkaus tekee ihmeitä, lääkäri totesi hyvästiksi. Se nostaa vaikka kuoleman porteilta.
Pertistä tuntui, että kotiin pitäisi lähteä. Mutta Minna ja vanhemmat houkuttelivat heidät kaikessa porukalla Kanervien olohuoneeseen. Kissat vartioivat uutta ystävää ja pöytä notkui herkuista ja viinistä. Koira ansaitsi juhlat niin myös uusi ystävyys.
Mäyrä lojui sohvalla ihmeissään, kolmen kissan ympäröimänä, eikä voisi käsittää miten näin lämmin oli. Ei tarvinnut enää palella eikä olla nälissään.
Pertti istui keittiössä, Minna vierellä, ja jutteli Minnan vanhempien kanssa.
Turhaan hän oli pelännyt. Ihan tavallisia, suorastaan mainioita ihmisiä lämminsydämisiä ja mutkattomia.
Parin päivän päästä Mäyrä toipui ja lähti Pertin mukaan kotiin.
Ota minutkin mukaan, Minna nauroi laukku kädessään.
Oikeastiko? Pertti jäi suu auki.
Totta se on. Tässä on nyt sellainen juttu, että vanhemmat kielsivät multa yöpymisen heidän luonaan.
Miten niin?
Ne alkaa puhua lastenlapsista. Pitävät huolta siitä, ettei maailma lopu ihmisiin.
Pertti ei voinut enää pidätellä naurua. Minna nauroi mukana, ja Mäyrä heilutti iloisena häntäänsä.
Ehkä se ei ihan vielä ymmärtänyt mitä tapahtui mutta tunsi, että kaikki oli kerrankin hyvin.
Siinäpä se, meidän tarina.
