– Voi tytöt, mun anoppi on ihan seonnut! Eilen se ilmestyi meidän kotiin ison kattilan kanssa ja tiedättekö mitä? Siinä oli hänen tekemäänsä hernekeittoa! Mitä ihmettä, sanon minä! Mun keitot ei enää kelpaa, pitää kuulemma olla juuri sellaista, mihin sen poika on tottunut. Sonja siirsi kahvikupin syrjemmälle ja tarttui viinilasiinsa. Siis kertokaa mulle, mistä näitä tätejä oikein tulee? Ollaanko me kohta ihan samanlaisia? Jos ollaan, mut voi laittaa metsään eksymään ettei löydä enää kotiin!
– Sun pitää rauhoittua, Sonja, Liisa sanoi ja silitti Sonjan kättä. Ehkä se on vain vaihdevuodet, tai sitten sillä on tylsää. Onhan sinun miehesi sen ainoa lapsi. Mitä muuta tekemistä sillä on kuin yrittää tehdä hyvää pojalleen? Hernekeitto on pieni juttu. Kiitä kauniisti ja ota toistekin, ehkä sinun ei tarvitse kokata niin usein. Antaa sen yrittää.
– Niin että eikö mitä! Se kohta muuttaa meille kokonaan! Mulla on tarpeeksi kestämistä jo muutenkin. Muistatko sen alusvaatesetin, jonka ostin jouluviikolla?
– Ai lahjaksi?
– Niin. Se heitti sen roskiin!
– Mitä? Liisa melkein kaatoi teepannun pöytäliinalle, jolle levisi vaaleankeltainen tahra.
– “Terveydelle haitallista! Alushousut vääränlaiset!” Sonja naureskeli hermostuneesti. Mä en edes kehdannut sanoa hintaa. Se olisi saanut sätkyn.
– Sä olet kyllä outo, kun mikään ei kelpaa. Se kuitenkin välittää sun terveydestä! Liisa nauroi mutta muuttui pian vakavaksi. Mutta miksi se penkoo sun alusvaatteita?
– Kysy siltä! Sonja heitti lautasliinan pöytään ja alkoi kuivailla lätäkköä. Huh, miksi mä edes teen näin, kohta tätä ei saa enää pestyä.
– Nyt riittää! Olga nappasi lautasliinan Sonjalta ja palautti tämän kahvikupin hänen eteensä. Olet jotenkin ihan hermona.
– Niin kai tässä tulee, kun joutuu tällaiseen… Silloin kun asuttiin vuokralla, kaikki oli paremmin. Anoppi ei tullut ja mennyt miten huvittaa. Sain rauhassa tehdä töitä ja suunnitella, mutta nyt oma koti on kuin akvaario ja minä joku mikrobi, jota tarkkaillaan koko ajan. Anoppi muistuttaa koko ajan siitä, että auttoi asunnon ensimaksussa, ja nyt tuntuu siltä, että olen sen orja. Sonja haukotteli ja kurtisti kulmiaan.
– Vaihda lukot, Sonja.
– Ei voi, mies antaa kuitenkin avaimet. “Se on hänen äitinsä! Siinähän niitä loukkaantumisia sitten riittää! Välillä tuntuu, että pitäisi erota…
– Älä höpsi tollaisia! Sonja, etkö muista millainen olit nuorena? Missä sun päättäväisyys nyt on? Liisa naurahti.
– Hoh, kai kaikki haaveet on jo poltettu roviolla. Mutta nyt pitää vaan ryhdistäytyä, tai kohta mua pelkää oma lapsikin. Eilen kysyi, miksi olen niin vihainen. Ja mitä minä vastaan? Että isovanhempi vie hermot? Ei näin voi olla…
– Totta kai ei voi! Liisa viittoi tarjoilijalle. Otetaan jälkiruokaa, niin syödään hermot kuriin.
– Hyvä idea, Sonja kuivasi silmäkulmaansa. Hei, näytän vielä millaisen kakun tekaisin viime häihin. Jopa itse yllätyin!
Kaikki kolme kumartuivat Sonjan puhelimen ääreen.
– Ihan mieletön!
– Miten tuo voi pysyä tuollaisena? Liisa huudahti.
– Firmasalaisuus! Mun poika auttoi, oli rakentamassa legolinnan vieressä ja siitä sain idean. En halua muistella, miten se toimitettiin, mutta nyt on kuusi tilausta seuraaville kuukausille. En vaan tiedä, miten ehdin.
– Pane anoppi lastenvahtiin, niin saat rauhassa leipoa! Liisa ehdotti.
– Voi sinä hyväuskoinen! Sonja nauroi. Kun ei sitä kiinnosta, heti alkaa vaivata jalkaa ja polvea.
– Entä jos lähettäisit ne appiukon ja pojan kanssa anopin luo viikonlopuksi?
Sonja pysähtyi miettiväiseksi.
– Olga! Sinä olet nero. Lapset pois jaloista, anopille seuraa ja pojalle hernekeittoa. Ja oikeiden lautasten päältä, hänen valtakunnassaan. Pari karkkia lapselle mukaan, niin ei käy mummolle liian helpoksi.
Kaikki nauroivat, Sonjan pojan sokeriherkkyys tunnettiin: joka lasten kutsuilla piti vahtia, ettei poika saanut liikaa makeaa.
– Entä sulla Olga, miten menee? Liisa kääntyi. Sinä olet tänään ollut niin hiljaa. Mites anoppi? Ei käy sinullakaan yli hermojen?
– Ehtiikö? Olga naurahti ja Sonja mutisi juuri ja juuri kolme kuukautta häistä. Miten noihin marenkeihinkin voi tunkea noin paljon sokeria? Sonja pyöräytti silmiään.
– Pitäisikö käydä näyttämässä niille, miten leivotaan? Liisa nauroi, mutta pysähtyi, huomattuaan Olgan kasvojen vakavoituneen.
– En tiedä, tytöt. Jotenkin kaikki on liian hiljaista. Kuuntelee Sonjaa ja miettii, että pitääkö niin ollakaan.
– Ehkä sulle kävi hyvä tuuri järkevä anoppi! Liisa nyökkäsi. Ei kaikille käy niin kuin Sonjalle: sellainen anoppi on harvinaisuus.
– En tiedä… Olga muisteli häitään ja niitä sanoja, jotka anoppi Maarit hänelle silloin sanoi.
– Kuule, Olga, mä en ole mikään pulla, että kaikkien pitäisi pitää. Etkä sinä nyt ihan vielä tunne minua. Oon vähän erikoinen täti, ehkä joskus jopa hankala. Mutta yksi asia on tärkeintä: perhe. Ja mun pojan onni. Jos hän valitsi sinut, siihen on syynsä. En tuu neuvomaan, olette aikuisia. Autan, jos pyydetään. Katsotaan, mitä elämä tuo.
Olga oli hämmentynyt. Harvinaista, että joku puhuu niin suoraan ja juuri sille, jonka kanssa tapaamiset joita ennen oli ehkä kymmenen.
Olga ja Aleksanteri tapasivat ystävien häissä. Sillä aikaa, kun muut juoksentelivat kukkakimppua kiinni ottamassa, Aleksanteri tuli Olgan luo.
– Miksi et yritä napata kimppua? Aleksanteri kysyi.
– En halua naimisiin.
– Miksi? Ei kai kaikki naiset haaveile siitä?
– Eivät kaikki. Useimmat haluavat ennemmin tulla rakastetuksi.
– Siksi et leiki muiden mukana?
– En siksi, vaan koska en osaa hyppiä korkokengissä… Olga nauroi.
He juttelivat koko illan, Aleksanteri saattoi Olgan kotiin, suuteli kättä ja pyysi numeron.
Olga pyöritteli yöllä kättään, mietti mitä hänen mummonsa olisi sanonut.
– Vihdoinkin! Olga kuiskasi, muistaen lempeän hymyn ja silmien siristyksen.
Sylvi-mummo kasvatti Olgan, kun isä oli poissa ja äiti lähti Helsinkiin töihin. Pari ensimmäistä vuotta tuli kirjeitä ja pieniä rahoja, sitten katosi. Mummo mietti jo, että pitäisi laittaa katoamisilmoitus, mutta sitten äiti kirjoitti: on uusi mies, tulossa lapsi. Aluksi Olga iloitsi, sitten ymmärsi, että perhe löytyi kuitenkin vain mummosta. Kun mummo sairastui Olgan ollessa viisitoista, kaikki muuttui. Ystävät katosivat, alkoi sairaalat ja lääkkeet. Vasta silloin Olga tajusi, mitä mummo aina tarkoitti.
– Opiskele! Sinä vastaat nyt itsestäsi. Mä en pian enää jaksakaan.
Mummo kesti paljon pidempään kuin lääkärit arvasivat kolme vuotta. Vähän ennen Olgan valmistumista mummo nukkui pois.
Äiti tuli paikalle kaksi kuukautta myöhemmin.
– Ei ollut sydäntä jättää omia lapsia, hän selitti silmät maahan luotuna.
Hän hämmästyi ja loukkaantui, kun asunto ja mökkipalsta oli jäänyt Olgalle.
– Epäreilua. Perintö kuuluu jakaa.
Olga itki ja huusi, kaiken mitä vuosien varrella oli kertynyt, tuli kerralla ulos kunnes äiti lähti lopullisesti. Enää Olga ei jäänyt suremaan hänellä oli mummon sanat, koulu ja työt. Liisa hommasi Olgalle työn isänsä yrityksestä.
– Isä epäilee, mutta mä luotan sinuun!
Liisa oli valoisa ja työt menivät hyvin, mutta rakkaus kiven takana.
– Kaikki miehet on minulle vääriä! Kolmannen lapsen aika olisi jo, ja mistä minä sen löydän!
Kolmikko pysyi läheisenä Sonja, jonka kasvatti yksinhuoltaja, Liisa, joka oli ison talon tytär, ja Olga. Pimenevinä iltoina he istuivat yhdessä, söivät leipää ja mummon pullaa.
Kului kaksi vuotta, Olga ja Aleksanteri menivät naimisiin. Liisa otti hääkimpun kiinni ja koppasi heti Aleksanterin kaverin mukaansa tanssimaan.
Olga näki, miten Liisa katkaisi suhteen äkkiä.
– Ei mun tyyppi, Liisa tokaisi, eikä asiaan palattu.
Maksim kävi Olgan ja Aleksanterin kotona usein. Liisa oli varuillaan.
– Ole varovainen sen kanssa. Se on liian… sumuinen, Liisa kommentoi.
Olga ei ymmärtänyt, Maksim oli hauska, avulias ja tunsi Aleksanterin perheen. Hän kehui Olgaakin anopille ja sai aikaan vain murahduksia.
Vuodet vaihtuivat. Sitten Olga odotti lasta. Sitä mahdollisuutta pidettiin lääkärien mukaan lähes mahdottomana mutta nyt se oli totta! Olga itki ilosta Aleksanterin ja Maaritin kanssa.
– Tämä on ihme, Olga sanoi. Lahja sulle.
– Paras lahja, Aleksanteri vastasi, mutta Maarit näytti mietteliäältä.
– Mikä nyt? Aleksanteri kysyi.
Maarit kääntyi puoleensa.
– Luotatko vaimoosi?
– Tietenkin!
– Sitten asia selvä, Maarit huokaisi.
Jari syntyi ja Olga paneutui äitiyteen. Maarit ei tunkenut väliin, muttei koskaan kieltäytynyt lapsenhoidosta, jos Olga pyysi.
– Oi, nyt havahdu! Liisa hätisti Olgaa, kun tämä vaipui muistoihin. Missä sä oikein olet?
– Ajattelin vain… No, ei siitä sen enempää. Liisa, joko olet löytänyt sen oikean?
Katsottuaan että aikaa oli mennyt jo pari tuntia, Olga huomasi, ettei Maarit ollut kertaakaan soittanut “milloin tulet kotiin?”. Aivan, anoppi kultaa! Ja juuri Maarit oli patistanut hänet kahvilaan ystävien kanssa.
– Mene! Pidä hauskaa! Kyllä mä Jaria vahtaan.
– Kiitos… Olga ei tiennyt, mitä olisi vastannut. Maaritin kanssa kaikki oli rauhallista, mutta Olgasta tuntui, että välissä kulki pieni, terävä kivi, johon aina kompastui, vaikkei oikein osannut sanoa miksi.
Kesken naurun puhelin soi. Olga säikähti, melkein pudotti lasinsa.
– Olga… Maaritin ääni oli oudon matala. Olga…
Siitä eteenpäin kaikki on kuin usvassa. Tytöt ravistelivat Olgaa, soittivat taksin; Liisa järjesti asioita. Joku kaatoi kylmää vettä. Olga ei muista kotiinpaluuta. Kotona anoppi, joka näytti yhdessä yössä vanhentuneen monta vuosikymmentä, sanoi vain hiljaa Liisalle:
– Tuletko mukaan? Minua pelottaa…
Aleksanteri oli kuollut liikenneonnettomuudessa. Auto lensi ilmaan, pyörähti toiseen kaistaan ja suoraan rekkaa päin.
Olga lakkasi olemasta. Hän itki, siivosi, yritti jotenkin saada ajan kulumaan. Ehdotti Maaritille, että voisivat asua yhdessä surun aikaa, mutta tämä kieltäytyi.
– En pysty. Kotona minä vielä näen Aleksanterin, oven avauksessa, niin kuin hän tulisi pyytämään pannukakkuja, Maarit huokaisi.
– Ei hän ole minulta pyytänyt…
– Jotain pitää jättää jokaiselle omaksi muistoksi, Maarit nyökkäsi. Hän sanoi, että sinun letut ovat parempia.
Jari pyöri heidän ympärillään, ihmetteli raukeaa tunnelmaa ja kyseli missä isä on.
Oli kulunut puoli vuotta. Joulu lähestyi. Mutta ahdistus vain kasvoi, sillä tämä olisi ollut heidän ensimmäinen perhejoulu. Edellisenä vuonna Aleksanteri oli haaveillut Lapin rinteistä.
– Minä lasken, sinä rakennat lumiukkoa.
– Opettele ensin pysymään pystyssä suksilla! Olga oli nauranut.
Olga päätti perua matkan, mutta Maarit puuttui asiaan.
– Mennään jonnekin toiseen maisemaan. Kaikki yhdessä sinä, minä ja Jari. Joskus pitää lähteä, että voimme unohtaa edes hetkeksi.
He päätyivät Helsingin sateiseen talveen, harmaan meren rannalle. Kylmä tuuli pieksi kasvoja.
– Kova meren voima… Olga totesi. Jari hyppi aallon mukana innoissaan. Maarit seisoi hiljaa, kietoi itsensä takkiin, näytti yksinäiseltä. Olga meni, halasi.
– Hyvä, että te kaksi jäitte, Maarit sanoi.
– Minkä jälkeen?
– Tarkoitan… että en menettänyt teitäkin vielä.
– En ymmärrä.
– Maksim! Maarit tuntui melkein sylkevän nimen.
– Mitä Maksimilla on tämän kanssa tekemistä? Olga mietti, koska oli viimeksi nähnyt tämän. Hautajaisissa? Mutta silloin ei ollut tapauksessa paikalla.
– Hän kävi mun luona viikon päästä Aleksanterin kuolemasta. Sanoi haluavansa puhua… Ja sitten väitti, ettei Jari ole Aleksanterin lapsi. Annettiin ymmärtää, että lapset tehtiin toisin ehkä hänen avullaan.
Olga oli jäätyä paikoilleen.
– Ja sinä uskoit?
– Kasvoilta näki, että valehteli. Aleksanteri luotti sinuun, ja niin minäkin. Jos olisin uskonut, en olisi tässä.
Maarit halasi Olgaa.
– Miksi se teki niin?
– En tiedä, Olga. Pahuutta on, eikä siihen ole aina selityksiä. Maksim oli Aleksanterin vanha kilpailija, ehkä kateutta. Enkä halua tietää!
Olga ei sanonut Maaritille, että hänkin oli ollut paikalla, kun Maksim kävi. Liisa hoiti asiaa, huusi kovalla äänellä ja paiskasi oven kiinni.
– Pysy kaukana! Liisa sanoi myöhemmin. Tämä ihminen on sinulle haitaksi.
Kolme päivää meni puhuessa, muistellen. Jari halasi kummankin naisen kaulaa, katsoi silmiin: kaikki nyt hyvin?
Puolen vuoden päästä Olga kaivoi esiin vanhat kengät, sujautti jalkaansa.
– Hah, on tämä silkkaa kiinalaista kidutusta!
– Jos haluat olla kaunis, pitää kärsiä, Maarit nauroi ja nosti klemmarillisen mekon vetoketjun kiinni.
– Kantaisiko balerinoilla yhtä hyvin?
– Laita ne vaihtoon mukaan, matkaa varten.
Maarit tarttui pojan käteen ja naputteli kimppua.
– Mennään jo, me ollaan myöhässä!
– Apua! Olga kiirehti. Liisa ei ikinä antaisi anteeksi, että myöhästyn hänen hääpäivästään.
Elisabetin häät olivat isot ja kiireiset. Rekisteröijä myöhästyi, sormukset unohtuivat, Jari hoiti tärkeänä tehtävänään pitää niitä. Lopulta kaikki rauhoittui. Olga meni Sonjan luo, joka hääräsi kakun ympärillä.
– Miten menee? Olga silitti Sonjan raskausmahaa.
– Loistavasti! Sovin rauhan anopin kanssa viikonlopuksi, muuten Liisa olisi jäänyt ilman kakkua.
– Mikä hätänä?
– Katso! Kuljetuksessa se vähän hajosi. Kolme yötä tein, ja nyt…
– On se ihmeellinen. Liisa ilmestyi siihen.
– Älä säikyttele!
– Vähän piti maistaa, niin hyvää oli! Liisa nauroi.
– Sinä senkin riiviö! Sonja henkäisi.
– Riehdu myöhemmin, nyt on tanssiaika! Liisa katoaa sulhasen luo.
– Mitä teet tuollaiselle naiselle? Sonja pyöräytti silmäänsä ja istahti alas.
– Missä sun porukka on, Olga?
– Tanssivat tuolla.
– Miten jakselet nyt?
– Hyvin täällä jo menee.
– Oletko alkanut kutsua Maaritia äidiksi?
– Vielä ujostuttaa…
– Älä hulluttele. Jos minulla olisi sellainen anoppi…
Olga jäi miettimään. Katseli, miten Maarit tanssi Jarin kanssa ja nauroi niin, että nauru näkyi silmistä. Ehkä Sonja oli oikeassa. Sana, johon kiteytyy niin paljon, sopii ehkä juuri tälle naiselle.
– Äiti…
Olga toisti sen itselleen ja hymyili. Katsoi Sonjaa silmiin, nyökkäsi ja sanoi tällä kertaa varmemmin:
– Äiti.
