Miten aloittaa puhtaalta pöydältä
Minnepäin sinä kauniina iltana olet lähdössä? kysyi Marketta, yrittäen pitää ärtymyksensä kurissa. Hän vilkaisi vaivihkaa keittiön oven yläpuolella roikkuvaa seinäkelloa: viisarit olivat jo melkein kahdeksassa. Kellon tiedät kai?
Aino vain hymähti kevyesti peilin ääressä, näppärät sormet sujauttivat hiussuortuvan korvan taakse ja vasta sitten hän kääntyi hitaasti äitiinsä päin. Edessä oli tiukka, epämiellyttävä keskustelu, mutta tähän Aino oli jo tottunut harjaantunut ohittamaan piikit.
Äiti, en ole enää kuusitoista, hän vastasi rauhallisesti, suupielessä hymyn häivähdys. Olen jo aikuinen nainen, enkä ole enää velvollinen kertomaan menemisistäni. Ainakaan sinulle.
Marketan ilme jännittyi sekunnissa. Otsalle piirtyi pieniä ryppyjä ja huulet kiristyivät tiukaksi viivaksi. Kuka tuo tyttö oikein luulee olevansa? Kuinka hän kehtaa käyttäytyä noin?
Mutta asuthan SINUN talossani! Marketan ääni nousi volyymia, närkästys kuului nyt jokaisesta tavusta. Tytär uskalsi väittää vastaan sietämätöntä. Niin ja muuten Kuka sitten jää sun lapsesi kanssa? Jos kuvittelet, että alkaisin hyysätä tottelematonta kahdeksanvuotiasta, joka ei piittaa minusta pätkääkään, niin saat pettyä pahasti!
Kaikin olemuksin Marketta osoitti, kuinka tympääntynyt tilanteeseen oli. Tytär alkoi osoittaa luonteenlujuutta ja mistä lähtien tämä muka oli sallittua? Eikö se ollut vain hetki sitten, kun hän ryömi takaisin kotiin avunpyynnön kanssa?
Haluan katsoa rauhassa Uutisvuotoa ja juoda teetä EN Marketta levitti käsiään, kuin yrittäen käsittää kaiken sen kaaoksen, jonka hänen mielestään Aino ja poika saisivat aikaan. EN juosta perässä huoneesta toiseen, houkutella läksyjen pariin, kuunnella marmatusta! Tajuatko, kuinka raskasta se on? Joka ilta sama kaava: milloin ruoka ei kelpaa, milloin on tylsää, milloin kotitehtävät on suurin vääryys ikinä. Ja minäkö jään kaikessa rämpimään?
Ja nyt riittää, tokaisi Aino napakasti, kasvot äkillisesti vakavoituen. Kevyt ironia katosi silmistä yhdessä sekunnissa, sijalle jäi määrätietoinen päättäväisyys. Topi viettää yönsä Saaralla. Ja sori vain, mutta sinä olisit maailman viimeinen, jolta pyytäisin lapsenvahdiksi. En halua, että poika imee sellaista mallia. Lapset, tiedätkö imevät kaiken kuin pesusieni.
Marketta jähmettyi hetkeksi kuin ei voisi uskoa korviaan. Sitten hän tarttui teatraalisesti rintaansa ja heittäytyi dramaattisesti taaksepäin. Kasvot olivat täynnä syvää loukkaantumista niin liioitellusti, että tilanne olisi oikeastaan naurattanut, ellei olisi ollut niin kireä.
Vai niin sitä nykyään puhutaan! hän parahti värisevällä äänellä, yrittäen näyttää valtavan loukatulta. Ja minä kun otin sinut vastaan, kun sinä ryömit lapsinesi avuton ja eronnut täällä oven takana! Otin hätäsi vastaan, annoin oman huoneen, järjestin kaiken… ja nyt tämmöinen kiitos!
Hän jätti tauon, ilmeisenä toivonaan, että Aino heltyisi edes hieman. Mutta Aino ei edes räpsäyttänyt silmiään. Hän tunsi äitinsä temput liiankin hyvin eikä aikonut langeta niihin. Eipä enää!
Et kai unohtanut, että neljännes tästä talosta on omaani? Aino katkaisi äitinsä syytösvirran päättäväisesti. Et ole ainoa pomo täällä. Minulla on täysi oikeus asua täällä vaikka lajittelisit joka huoneen uudelleen.
Ainon silmissä pilkahti voitonriemu, kun hän katsoi elämänsä antajaa etkö nyt odottanut tällaista vastausta? Kuvittelit kai, että tytär vain nöyristelisi nyt ja aina?
Ja sinulla ei ole oikeutta estää minua käyttämästä asuntoani, Aino jatkoi, äänessä pieni triumfin vivahde, kuin olisi viimein sanonut ääneen kaiken, mikä oli vuosia padottuna sisällä. Hän melkein repi laukun vetoketjun tarkistaessaan, oliko kaikki tarpeellinen tallessa. Sormet tärisivät, mutta Aino pakotti itsensä rauhalliseksi.
Ja sitä paitsi, emme jää tänne pitkäksi aikaa, hän lisäsi ja katsoi äitiään suoraan silmiin. Korkeintaan pari viikkoa tai kuukausi. Siedä vähän, sitten et meitä enää näe.
Marketta päästi irvokkaan, lähes pilkallisen naurun. Sen kaiku jäi leijumaan eteiseen niin, että Aino säpsähti tahattomasti. Marketta pudisteli päätään, risti kätensä rinnoilleen ja tuijotti tytärtään halveksivasti mutta samalla ilmeisesti nauttien vallastaan.
Ja minne sinä oikein menisit? hän venytti sanoja. Tässä ei ollut pelkkä pilkka äänessä oli voittajan varmuus. Eihän sinulla ole mitään! Et saa minkäänlaista asuntolainaa, alkupääomakaan puuttuu, etkä mistään sellaista nyhjäise.
Hän piti tauon, antaen Ainolle aikaa tajuta tilanteensa toivottomuus, ja vaihtoi sitten äänensä rauhallisen julmaksi, kuin naulaten viimeisen naulan arkkuun:
Ex-miehesi olikin ovela ja pisti kämpän äitinsä nimiin sinulle ei eron jälkeen jäänyt mitään. Olitpa sinisilmäinen… melkein hävettää tunnustaa, että olet minun kasvattini.
Ainon sisällä kaikki jähmettyi, mutta hän päätti, ettei näyttäisi heikkoutta. Nyrkki puristi laukun kahvaa niin, että rystyset vaalenivat. Hän veti syvään henkeä, nielaisi kiukun ja vastasi mahdollisimman rauhallisesti:
Ei se sinulle kuulu, hän pakotti suunsa pysymään siivona. Silmissä vilahti kuitenkin kiukun kipinöitä, jotka hän vaivoin hillitsi. En ole enää mikään sinisilmäinen murrosikäinen. Se siitä. Ja tiedä, Suomen paras mummo Topi onkin ollut ulkona jo kaksi tuntia.
Ilman, että jäi odottamaan vastausta, Aino kääntyi kannoillaan ja kiirehti ovelle. Korkkarit kopisivat parkettia vasten, äänekäs kaiku kantautui tyhjään eteiseen. Hän suorastaan juoksi rappukäytävän portaat alas pois, pois tästä talosta, joka ei kyllä koskaan ollut erityisen vieraanvarainen.
Ulkona oli viileää, mutta Aino ei edes huomannut. Sisimmässä kuohui raivo, se sokaisi, teki hengittämisestä vaikeaa. Hän käveli päämäärättä, ainoa asia mielessä: päästä mahdollisimman kauas täältä, näistä sanoista, tästä naisesta, jonka piti olla äiti. Mieli oli tuulenpieksämä, kuin harmaa pilvi olisi imenyt värit ja ilon pois koko maisemasta.
Miksi minulle osui tällainen äiti? Aino toisteli päässään, kädet nyrkissä. Ajatus pyöri kuin rikkinäinen cd-levy. Joku kyllä tuomitsee hänet kiittämättömänä tyttärenä, ehkä häpeällisenä sellaisena mutta sillä ei ollut väliä. Sisällä kasvoi varmuus: joskus on parempi olla kokonaan ilman äitiä kuin saada sellainen kuin Marketta. Sellainen, joka tukemisen sijasta jakelee piikkejä, antaa myötätunnon sijaan vinoiluja ja rakkauden sijaan kylmää laskelmointia.
Ihmisille, jotka tapasivat Marketan ensi kertaa, hänestä jäi mainio ensivaikutelma. Hymyt olivat lämpimiä, puhe pehmeää ja aina mukana kysy vaan jos tarvit apua -asenne. Hän osasi olla ystävällinen naapureille neuvoi kelpo vinkkejä KELAn kanssa, lainasi tavaroita, joskus vain kuunteli kättä puristaen: Kyllä se siitä, älä murehdi.
Mutta läheiset näkivät toisen Marketan. Hymyjen takaa löytyi vaativa, tiukka nainen, joka halusi päättää kaikesta. Vain hänen mielipiteellään oli merkitystä. Hän uskoi tosissaan tietävänsä, mikä on muille parasta eikä kaihtanut osoittaa sitä. Jos joku yritti olla eri mieltä, Marketan katse muuttui jääkylmäksi, ääni teräksiseksi.
Aino oli elänyt koko elämänsä äidin sääntöjen mukaan. Marketta päätti mistä vaatteista Aino piti, mitä harrastuksia kokeili, minkälaisten kavereiden kanssa sai olla. Kavereistakin tehtiin harkitut valinnat kuin työhaastatteluun:
Tuollaisen tytön kanssa ei kannata olla tekemisissä, Marketta ilmoitti, jos Ainon kaverilla oli vain yksi vanhempi. Ei ole oikea seura.
Tuo poika pellavapäinenkin saa sinut vain ongelmiin, hän sanoi jos naapurissa oli vilkas poika. Pysy erossa.
Sen sijaan suotuisa ystävä sai hurraahuudot:
Tuon Maijan kanssa kannattaa olla, hänen äitinsä työskentelee kaupungintalolla vaativassa tehtävässä. Siitä on joskus hyötyä!
Ammatinvalinnan kohdalla Marketta ei edes kysynyt, mitä Aino haluaisi. Päätös oli jo tehty: Aino menee lääkikseen, eikä siitä lipsuta. Kiinnostiko lääkärihommat, oliko verta kohtaan kauhu yhdentekevää. Äiti piti pelkoa typeränä huomionhakuna.
Höpö höpö, sinä vain vikittelet. Ei sinulle mitään pyörrytyskohtauksia tule. Kyselet vain, ettei tarvitsisi tehdä mitään oikeaa.
Aino yritti selittää, että oikeasti pyörtyi verestä mutta äiti ei uskonut. Kaikki vastaanväittäminen oli mukaan heikkoutta ja laiskuutta.
Lopulta Aino päätti tehdä ainoan järkevän: mennä naimisiin. Hän oli juuri ja juuri täysi-ikäinen, kun yksi tutusta poikajoukosta ehdotti kihloja. Ei ollut aikaa puntaroida, ei mahdollisuuksia vertailla piti päästä pois. Pois holhouksen alta, päätösten kohteesta, talosta jossa kaikki oli aina äidin käsissä.
Liitto Ainon ja Jarin kanssa eihän siitä mitään tullut. Aluksi, ensimmäiset kuukaudet, tuntui melkein hyvältä: vapaus houkutti, yhdessä rakentaessa tuntui uudelta ja hienolta. Mutta jo vuoden päästä alkoi rakoilla. Kukaan ei ollut valmiina ottamaan niin isoa vastuuta.
Ensin kiisteltiin tiskivuorosta, kauppareissusta, rahankäytöstä. Sitten tuli vakavammat kiistat: Jari jäi töissä pidempään, tuli kotiin viinat taskussa, ärähteli kysymyksiin. Kun Aino yritti keskustella, Jari vain murahti:
No ei se niin vakavaa oo. Väsyttää vaan.
Kun lapsi syntyi, elämä meni lopullisesti solmuun. Valvotut yöt, väsymyksen raja, itkua ja lisää stressiä. Riidat räjähtivät huutamiseen joskus kumpikaan ei suostunut puhumaan vuorokauteen.
Pian Aino sai tietää, että Jari ei ollut mallimies eikä hän edes piilotellut sivusuhdetta. Kerran, tullessaan kotiin normaalia myöhemmin, Jari ilmoitti kuivasti:
Oon tavannut yhtä akkaa. Ei oo sen vakavampaa, mutta jos haluut, niin tästä voi vaikka lähteä.
Aino seisoi eteisessä, Topi kainalossa nukkuen, eikä tiennyt mitä sanoa. Olisi tehnyt mieli huutaa, paiskata ovet, vaatia selityksiä mutta hän vain nyökkäsi ja meni laittamaan pojan nukkumaan.
Minnekään ei ollut mennä. Isää Ainolla ei ollut vain Marketta, jonka kanssa välit olivat jäiset. Ystäviäkään ei löytynyt, jotka ottaisivat vastaan äidin ja lapsen. Niinpä hän jäi. Kesti Jarin myöhästelyt, ylenkatseen, irvailut. Itki öisin toppatakkiin, ettei poika havahtuisi.
Jo ennen Topin syntymää Aino jätti opiskelut lääkärin tie katikkoi, kun raskaus paljastui. Yritti sinnitellä, mutta tajusi nopeasti, ettei aika riittäisi kaikkeen. Ensin jäi koulu sitten unohtuivat haaveet kokonaan: kaikki kului arjen pyörittämiseen.
Vasta kun Topi kasvoi eskarilaiseksi, Aino pystyi palamaan opiskelun äärelle. Hän mietti pitkään, mihin kannattaisi hakea, mutta lopulta päätyi käytännölliseen ratkaisuun: taloushallinnon iltakurssille lähikoululle. Ei ollut haaveammatti, mutta mahdollisti pienen toimeentulon, ehkä myöhemmin jotain parempaakin.
Hän teki töitä iltaisin ja luki papereita yötä myöten. Jokainen hyvä arvosana oli kuin uusi toivonkipinä. Ehkä elämä kääntyisi vielä parempaan. Ehkä joskus hän saisi rakentaa itsensä näköistä elämää.
Vuosien jälkeen, kun työpaikka ja koulutus olivat jo kasassa ja Topi koulupoika, Aino päätti hakea avioeroa. Vuokralle ei ollut varaa Joensuun asunnoista sai maksaa maltaita, ja Ainon palkka meni askel askeleelta ruokaan ja laskuihin. Mutta hän muisti: neljäsosa kotitalosta oli hänen. Suomen lakikin tuki oli oikeus asua lapsuudenkodissa, vaikka se tuntuikin kolkolta ajatukselta.
Palata Marketan taloon? Ajatus ei houkutellut. Yksi puoli kaipasi tuttuja nurkkia, toinen tiesi, että siellä aikuiseksi kasvaminen olisi edelleen kielletty. Mutta vaihtoehdot loppuivat siihen…
Aino huokaisi ja soitti äidilleen.
*********************
Ette kyllä kestä siellä hetkeäkään, intoili Saara keittiön pöydän ääressä, lautasta hermostuneesti pyöritellen. Mieti nyt poikaa! Sun äitihän on kuin valmis sotatanner, ja Topihan ei suostu kykkimään nätisti nurkassa. Markettahan on sille kuin myrkkysieni: vaatii hiljaisuutta, kun taas Topi on ikiliikkuja.
Aino katseli ikkunasta hiljakseen leijailevia ensilumia, hengitti syvään ja kääntyi ystävänsä puoleen.
Ei tämä pitkä keikka ole, ihan muutama kuukausi, hän mutristeli suupieliään, äänensävyssä uupumus mutta myös vakaus. Tiedän kyllä, että olet oikeassa. Äiti on mitä on, mutta vaihtoehtoja ei ole. Kunhan pääsemme pois, voimme pitää yhteyttä satunnaisesti omasta puolestani en aio soittaa ensimmäisenä.
Saara nojautui taaksepäin, tarkasteli ystäväänsä. Jokin Ainon rauhallisessa uskossa jäi mietityttämään.
Mitä sitten? Saara kysyi, pää kallellaan. Sulta kuulostaa, että sulla olisi jo suunnitelma. Tämä ei ole tyypillistä sulle tässä tilanteessa.
Aino hymyili ei leveästi, vaan kuin salaisuutta peitellen. Hän tarttui teemukiin, otti siemauksen ja mietti hetken.
En ole ihan niin yksinkertainen kuin äiti uskoo, hän totesi ja katsoi suoraan Saaraa silmiin. Teen melkein mitä vaan lapseni vuoksi. Tiedätkö, eräs on alkanut osoittaa kiinnostusta minuun
Hän huomasi Saaran uteliaan katseen, ja nosti rauhallisesti kättä:
Älä loukkaannu, mutta nimeä en vielä kerro, Aino sanoi pahoittelevasti. En halua mitään pilata tässä vaiheessa. Tämä voi olla minulle mahdollisuus.
Saara nyökkäsi, vaikka selvästikin teki mieli tivata lisää. Mutta hän malttoi olla kyselemättä.
Ja tosiaan, Aino jatkoi, istui suorempana. Katse kirkastui päättäväisyyttä. En aio heittää mahdollisuuttani hukkaan, tapahtui mitä tapahtui! En jaksa enää stressata, enkä halua nähdä Topin kärsivän mummon arvosteluista. Haluan pojalle kodin, jossa hänet hyväksytään. Jos se vaatii riskin, niin olkoon.
Sanoissa oli hiljaista varmuutta ei tyhjää uhmaa, vaan harkinnoista syntynyttä päättäväisyyttä.
Saara sipaisi Ainon kättä.
Tiedän, että selviät kyllä, hän sanoi hiljaa. Mutta muista olla varovainen, jooko?
Aino nyökkäsi, tunsi tuen tuomaa lämpöä. Tulevaisuus oli täynnä kysymysmerkkejä mutta paluuta ei enää ollut.
Onko sinulle mitään tunteita häntä kohtaan? Saara sanoi hetken päästä, äänestä kuului aitoa huolta. Menit jo kerran naimisiin päästäksesi äidiltä karkuun. Mieti nyt, eikö olisi helpompi tulla meidän nurkkiin? Täällä on kaksi huonetta Topillekin löytyy varmasti kaveri.
Aino pyöri kylmä teekuppi käsissään. Ulkona oli jo pimeää, keittiössä lempeä valo ja ystävän tarjoama turva. Aino katsoi Saaraa ja hymyili lämpimästi.
Hän on hyvä tyyppi, Aino sanoi hiljaa, mutta varmasti. Eikä pelkää lapsia hänen poikansa on vain pari vuotta Topia vanhempi. Itse asiassa tapasimme leikkipuistossa. Puhuimme ensin lapsista, sitten vähän kaikesta.
Hän vaikeni, tyytyväisenä ajatuksissaan. Mies oli kuunnellut jokaisen Topi-tarinan, nauranut kolttosille ja auttanut vilpittömästi ilman turhaa tuhahtelua, kun legot hulahtivat lattialle. Katseessa oli aitoa lämpöä ja kiinnostusta.
Hän tekee kaiken helpommaksi, Aino jatkoi etäisen haaveilevasti. Ei painosta, ei pakota, vaan auttaa. Ja poikansa kanssa jaksaa pelata, selittää, lukea satuja…
Saara kuunteli tarkkaavaisena silmissä Ainon vanha ilo alkoi pilkahdella.
En aio katua, Aino sanoi jämäkästi kohdaten Saaran katseen. Nyt teen tämän oman päätökseni. Haluan paremman elämän itselleni ja Topille, mutta en vain juokse ongelmia pakoon vaan oikean kodin perään.
Hän hengähti syvään, kuin purkaen hartioilta ikuisen taakan.
Arvostan huoltasi, Saara, ja kiitos jos tarjoat nurkkaa, mutta tämä riski on otettava. Jos en nyt tee tätä, en tee koskaan.
Saara nyökkäsi, huokaisi silti silmissä paloi pieni pelko. Hän puristi Ainon sormia hellästi.
No hyvä on. Jos olet noin päättäväinen, kannustan sinua. Jos kaikki ei suju, täällä on aina tilaa.
Ainon sisällä levisi lämmin tunne. Hän puristi Saaran kättä.
Kiitos, hän kuiskasi. Se merkitsee todella paljon…
********************
Aino oli ollut oikeassa pari kuukautta vanhempien nurkissa riitti. Elämä käännähti iloisesti: Mikael kosii! Tämä oli ollut juuri se mahdollisuus, josta Aino oli haaveillut mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä. Pakkaamisessa meni vain pari tuntia: muutama kassillinen vaatteita, Topin rakkaimmat lelut ja tarpeelliset tavarat. Melkein kuin kohtalo olisi kiirehtinyt heitä pois tästä talosta.
Topi oli selvästi onnellisin. Hän ei ollut koskaan salannut inhoaan käskyttävää ja kontrollifriikkiä mummoa kohtaan. Jatkuvat moitteet, säännöt, päättämisen tarve Topia pisti kiukuksi. Nyt hän sai lopettaa mielistelyn ja olla aidosti oma itsensä.
Kun Marketta kuuli, että tytär aikoi mennä naimisiin uudestaan, se oli kuin sammutusneste olisi kaadettu liekkeihin päätös tuli silmänräpäyksessä ja äänekkäästi. Hän vaati tapaamista tulevan vävyn kanssa heti! Ääni kimisi suuttumusta:
Minun pitää nähdä hänet! Jos en hyväksy, ei tulekaan häitä! En enää katso, kun pilaat elämäsi!
Aino vastasi napakasti ja arvokkaasti:
Tämä on minun päätökseni. Tapaamista ei tule.
Tämä laukaisi täydellisen shown. Marketta marssi pihalle halusi koko naapuruston kuulevan rehellisen närkästyksensä. Kovaan ääneen hän julisti kaiken, mitä tyttärestään ajatteli: Ajattelematon, kiittämätön, täysin epäreilu!
Naapureille, jotka olivat tottuneet näkemään Marketan hillittynä, kohteliaana ja aina avuliaana, kohtaus tuli täytenä yllätyksenä. Jotkut yrittivät lohduttaa, kehottaa laittamaan perheasiat kuriin, mutta vastaukseksi saivat äkäisiä kommentteja. Lopulta naapurit nyökkäsivät myötätuntoisesti ja vetäytyivät miettivät hiljaa, miten fiksu Marketta osasi olla niinkin… äänekäs.
Seuraavina päivinä Marketta kyllä yritti selitellä: soitti naapureille, selitti ylireagoinnilla ja huolella tyttärestä mutta naurulista ei enää palautunut. Ihmisten silmissä hän oli nyt se nainen, joka järjesti spektaakkelin koko korttelille.
Mutta Aino… Aino oli viimeinkin onnellinen. Uusi avioliitto oli kaikkea, mitä hän oli toivonut lämmin, luotettava, täynnä ymmärrystä. Mikael oli hyvä ja välittävä turva sekä Ainolle että Topille. Hänen seurassaan ei tarvinnut teeskennellä, pelätä sanojaan tai pyytää anteeksi jokaisen valinnan jälkeen.
Aino toteutti myös toisen unelman: haki ja pääsi takaisin yliopistoon. Opiskelu tuntui raskaalta työn ja arjen rinnalla, mutta jokainen aamu yliopistolla tai tentissä sytytti uutta intoa sitä samaa, jonka äiti oli kauan sitten tukahduttanut toteamalla, että vain lääkäri on kelpo vaihtoehto. Nyt Aino opiskeli sitä, mistä oikeasti piti.
Myös uusi työ löytyi: ei mikään jättimenestys, mutta tasainen, turvallinen ja mahdollisuus kehittyä. Nyt budjetti pysyi kasassa, rahaa alkoi jäädä sivuun pahan päivän varalle. Nämä säästöt eivät olleet pelkkää taloudellista puskuria vaan ennen kaikkea vapautta, varmuutta tulevaisuudesta.
Joskus Aino muisteli sitä päivää, jolloin juoksi vanhempiensa talosta, ja hymyili. Nyt hänellä oli kaikki, mitä ei uskaltanut toivoa: rakastava puoliso, onnellinen lapsi, työ, opinnot ja ennen kaikkea tunne siitä, että vihdoin hän elää omaa elämäänsä.
Että vaikeuksia kyllä vielä tulee mutta niihin hän aikoi tarttua omista voimista.
Koska nyt viimein valinnan teki hän itse.
