Päivä, jolloin isoäiti meni naimisiin miehen pojan kanssa, joka oli jättänyt hänet alttarille Isoäitini on 89-vuotias ja hänestä tuli juuri päähenkilö kylämme suurimmassa skandaalissa sitten sen, kun kyläjuhlan rahat aikanaan varastettiin. Ja täällä olemme nähneet kaikenlaista – peruttuja häitä, tappeluja penkkareissa, jopa sen kerran kun kirkon katto romahti… mutta tämä, TÄMÄ ylitti kaiken. Kaikki alkoi, kun mummo tutustui erääseen herrasmieheen eläkeläiskerhossa. — Oikea herrasmies, kultaseni — hän sanoi minulle punatessaan huuliaan vaaleanpunaisella. — Ja edelleen ajaa autoa. — Mummo, hän on 91-vuotias. Oletko varma, että hänen kannattaisi ajaa? — Voi nyt sentään. Ainakin hänellä on auto. Romantiikka leimahti salamannopeasti. Kolmen viikon päästä oli jo sormus ja kosinta. Okei, sormus oli halpiskoru, mutta ele oli ele. — Menen naimisiin lauantaina — mummo ilmoitti sunnuntaipöydässä. Äitini meinasi tukehtua perunamuusiinsa. — Lauantaina?! Siihen on viisi päivää! — Juuri niin. Minun iässäni ei aikaa ole hukattavaksi. Entä jos kuolen perjantaina? Hankimme mekon – helmenvalkoisen, elegantin mutta hillityn. Varasimme seurakuntasalin ja tilasimme kermakakun. Sukulainen teki vielä koristekukkiakin kreppipaperista. Koitti suuri päivä. Mummo oli upea — helmikaulakoru, perintöä hänen äidiltään, mekko, ja hymy, jota ei ollut nähty vuosiin. Sali oli täynnä. Taustalla soi kevyt musiikki. Pappi selailee vihkiraamattuaan. Kaikki oli täydellistä. Paitsi, ettei sulhanen tullut. Odottelimme kaksikymmentä minuuttia. Sitten neljäkymmentä. Tunnin päästä yksi serkuista kävi miehen pihassa. Palasi yksin, kasvot kuin hautajaisissa. — Sanoo ettei pysty. Sali kohisi. Mummo kalpeni. — Miten niin ei pysty? — Sanoo, että pelottaa. Että on liian vanha, voi sairastua ja tulla taakaksi. Parempi näin, sanoo. Mummo istui lopulta yksin, valkoiset ruusut sylissään. Silloin ovi kävi. Sisään astui noin kuusikymppinen mies, siististi pukeutunut, harmaata tukkaa ja kasvoilla vihainen ilme. — Missä morsian on? — Kuka te olette? — joku serkuista kysyi. — Olen sen miehen poika, joka juuri pelkurimaisesti jätti tämän naisen. Kaikki hiljenivät. Mies käveli mummon luo ja otti hatun päästään. — Tulen pyytämään anteeksi koko perheen puolesta. Anteeksi on anteeksiantamatonta. Mummo katsoi häntä silmiin. — Kuinka vanha olet, nuorimies? — Kuusikymmentäseitsemän. — Oletko naimisissa? — Leski. Neljä vuotta sitten jäi vaimoni pois. — Lapsia? — Kolme. Kaikki aikuisia ja omillaan. — Töissä? — Eläkeläinen. Eläkettä ja pieni talo. Mummo mietti hetken. Sitten nousi keppeineen ja astui miehen luo. — Sanopa minulle – pelkäätkö sitoutumista kuten isäsi? — En. Olin naimisissa 35 vuotta. Elämäni parasta aikaa. — Mitä ajattelet avioliitosta? — Se on paras asia, mitä ihmiselle voi tapahtua. Isäni teki suuren virheen jättäessään tämän tilaisuuden väliin. Mummo silmäili miestä päästä varpaisiin, kääntyi sitten meidän puoleen. — Sali on maksettu. Tarjoilut maksettu. Pappi paikalla. Kakusta maksoin omaisuuden… — Mummo, et kai sinä… — ehdin aloittaa. — Tekisitkö minulle kunnian? Sali räjähti. Huutoja, naurua, jollain meni limut rinnuksille, toinen kuvasi kännykällä tajuamatta mitä tapahtuu. — Mutta minä… te… — Sinä tulit puolustamaan kunniaani. Sitä paitsi mekko on nyt päällä, ei sitä kahdesti pueta. Eli – kyllä vai ei? Mies nauroi – sydämestään, rehellisesti. — Vaimoni sanoi aina, että joku päivä teen jotain päätöntä. Kai tämä päivä on nyt. Tehdään se. Ja niin he menivät naimisiin. Ihan siinä. Pappi joutui vetämään henkeä muutaman minuutin. Yksi sukulaisista itki niin, että meikki valui poskille. Äitini ei tiennyt, olisiko pitänyt nauraa vai itkeä – vai vain olla hiljaa. Mutta he menivät naimisiin. Juhlan aikana, kun syötiin kakkua, jonka päällä vielä luki alkuperäisen sulhasen nimi (oli teipattu uusi päälle ja tussilla kirjoitettu toinen nimi), kysyin mummolta: — Mummo, menitkö tosissasi naimisiin miehen kanssa, jonka tunnet kahden tunnin ajalta? Mummo sädehti. — 89-vuotiaana ei ehdi pitkään seurustella. Hyvät tavat, hyvä eläke ja vielä oma sappi tallella. Arvaatko, olisinko jättänyt tilaisuuden väliin? — Mutta hän on 22 vuotta nuorempi kuin sinä! — Juuri siksi. Hän elää pidempään. Jonkun pitää katsoa minun kissani perään. Kolme viikkoa meni. Mies, joka jätti mummon, soitti pyytääkseen anteeksi. Uusi aviomies vastasi ja sulki puhelimen. Kävi ilmi, että hän laittaa ruokaa paremmin kuin mummo (mummo ei tunnusta), tanssii upeasti ja vie mummon lääkärille vanhalla mutta hyvinhoidetulla autolla. Eilen näin heidät puistossa. Uusi mies työnsi pyörätuolia ja mummo torui: — Hitaammin! Tässä ei kilpailla! — Niin käsket, kuningattareni. Entinen sulhanen lähetti lahjaksi tehosekoittimen. Mummo päätti laittaa sen bingoon palkinnoksi. Sanokaas nyt: minkälainen mummo menee naimisiin 67-vuotiaan miehen kanssa, jonka isä juuri jätti hänet alttarille… ja minkälainen mies suostuu menemään naimisiin naisen kanssa, josta hänen piti tulla vastikään äitipuoli?

Päivä, jona isoäiti meni naimisiin sen miehen pojan kanssa, joka aikoinaan jätti hänet alttarille.

Isoäitini on 89-vuotias ja hänestä tuli juuri päähenkilö suurimmassa kyläskandaalissa moneen vuosikymmeneen ei täällä näin kovia tapauksia usein satu! Edellinen vastaava taisi olla silloin, kun yksi kyläläinen vei kyläjuhlien yhteiset rahat. Muutenkin meillä on kyllä koettu kaikenlaista peruttuja häitä, tappeluita valmistujaisissa, ja kerran kirkon katto romahti keskellä jumalanpalvelusta. Mutta tämä TÄMÄ meni kaiken ohi.

Kaikki alkoi, kun isoäiti tutustui erääseen herrasmieheen eläkeläiskerhossa.

Onpa hurmaava herrasmies, Aino-kulta, hän hoki minulle samalla, kun levitti poskilleen hennon roosaa huulipunaa. Ja ajaa vieläkin autoa.

Mummo, hänhän on 91-vuotias! Oletko ihan varma, että hänen pitäisi enää ajaa?

Älä siinä nyt. Onpahan edes auto.

Rakkaus roihahti nopeasti. Kolmen viikon tuttavuuden jälkeen oli jo sormus (tosin jäljitelmä, mutta ajatus ratkaisee) ja kosinta.

Menen naimisiin lauantaina, isoäiti ilmoitti sunnuntailounaalla.

Äitini yski keittoa väärään kurkkuun.

Lauantaina? Sehän on viiden päivän päästä!

Juuri niin. Minun iässäni ei ehdi odotella. Jos vaikka kuolisin perjantaina.

Ostimme mekon helmenvalkoisen ja siistin, muttei liian pramean. Varaan kirkon seurakuntasalin, tilasimme kakkua, ja eräs sukulainen askarteli kreppipaperista kukkia.

Kun suuri päivä koitti, isoäiti näytti kauniimmalta kuin olen nähnyt vuosikausiin mekko, aidot helminauhat, perintöä hänen äidiltään, ja hymy, joka piristi koko salia.

Salissa oli tupa täynnä väkeä. Kevyttä musiikkia. Pappi kuljeskeli alttarilla, selaili virsikirjaa. Kaikki näytti täydelliseltä.

Paitsi että sulhanen ei saapunut paikalle.

Odotimme ensin kaksikymmentä minuuttia.

Sitten neljäkymmentä.

Tuntia myöhemmin yksi serkuista kävi miehen asunnolla.

Palasi yksin, ilme haudanvakavana.

Sanoi ettei pysty.

Salissa kävi kohahdus. Isoäiti kalpeni.

Mitä tarkoitat, ettei pysty?

Sanoo pelkäävänsä. On liian vanha, voi tulla sairaaksi, ei halua olla taakkana. Sanoi että on parempi näin.

Isoäiti jäi istumaan, valkoiset ruusut sylissään.

Samassa ovi aukesi. Sisään asteli herrasmies, ehkä noin 67-vuotias harmaat hiukset, hyvin pukeutunut ja kasvoillaan myrskyisä pettymyksen ilme.

Missä morsian on?

Kuka sinä olet? kysyi yksi sukulainen.

Olen sen miehen poika, joka äsken karkasi ja jätti tämän rouvan.

Meistä jokainen hölmistyi täysin.

Mies käveli isoäidin luo, riisui lakkinsa.

Tulin pyytämään anteeksi perheeni puolesta. Minun on vaikea hyväksyä isäni tekoa.

Isoäiti katsoi häntä suoraan silmiin.

Kuinka vanha sinä olet, nuori mies?

Kuusikymmentäseitsemän.

Oletko naimisissa?

Leski. Neljä vuotta jo.

Lapsia?

Kolme aikuista, jokainen omillaan.

Töissäkö olet?

Eläkeläinen. Eläkettä tulee, ja pieni punainen tupa järven rannalla.

Isoäiti mietti hetken, nousi kepin kanssa ja asteli hänen eteensä.

Sano suoraan: pelkäätkö sitoutumista niin kuin isäsi?

En. Olin naimisissa 35 vuotta ja se oli elämäni paras aika.

Mitä mieltä olet avioliitosta?

Se on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Ja isäni teki mielestäni elämänsä virheen tänään.

Isoäiti katsoi miestä päästä varpaisiin ja kääntyi sitten meihin päin.

Sali on maksettu, ruuista on maksettu, pappi on täällä. Kakusta maksettiin sievoinen summa euroja

Isoäiti, ethän nyt

Suostuisitko kanssani naimisiin?

Sali räjähti käkätykseen, joku otti videota eikä varmaan vieläkään tajunnut, mitä tapahtui.

Mutta minähän te

Sinä tulit puolustamaan kunniaani. Sitä paitsi mekko on jo päällä, ei tätä toista kertaa pueta. Eli kyllä vai ei?

Mies nauroi aivan sydämestään.

Vaimoni aina väitti, että teen vielä jotain aivan päätöntä. Ehkä tämä on se päivä. Mennään vaan.

Ja he menivät naimisiin.

Siinä ja silloin.

Pappikin jäi hetkeksi haukkomaan henkeään. Eräs sukulainen itki meikit poskilla. Äiti ei tiennyt pitäisikö nauraa, itkeä vai vain olla hiljaa niin kuin yleensä suomalaiset.

Mutta menivät naimisiin.

Kahvipöydässä, vanhan sulhasen nimi luki vielä kakussa, mutta vedettiin teipillä sen päälle uusi nimi ja kirjoitettiin tussilla pääasia että kakku oli maksettu. Kysyin isoäidiltäni:

Oletko oikeasti mennyt naimisiin miehen kanssa, jonka tunsit kaksi tuntia?

Hän loisti.

89-vuotiaana ei viitsi enää jahkailla. Hyvät tavat, hyvä eläke ja sappikin tallella. Luuletko että jättäisin tällaisen tilaisuuden käyttämättä?

Hänhän on 22 vuotta nuorempi!

No sepä juuri. Hän elää kauemmin jonkun pitää hoitaa minun kissani.

Kolme viikkoa kulunut. Mies, joka jätti isoäidin, yritti soittaa ja pyytää anteeksi uusi aviomies vastasi ja sulki puhelimen.

Kävi ilmi, että uusi aviomies on parempi kokki kuin isoäiti jota hän ei tietenkään myönnä tanssii hyvin ja vie isoäidin kaikkiin tutkimuksiin vanhalla mutta silmää hivelevällä Volvolla.

Eilen näin heidät puistossa. Mies työnsi isoäitiä pyörätuolissa ja isoäiti tiuskaisi:

Hiljempaa! Ei tämä mikään rallikisa ole!

Niin, kultaseni.

Entinen sulhanen lähetti häälahjaksi blenderin. Isoäiti arpoi sen bingoillassa pois.

Sanokaapa te: millainen isoäiti menee naimisiin miehen kanssa, jonka isä jätti hänet alttarille ja millainen mies suostuu menemään naimisiin naisen kanssa, jonka piti olla hänen isoäitipuolensa viisi minuuttia aiemmin?