Annoin lapsilleni sukunimeni. Nyt makselen elatusmaksuja samalla, kun exäni elää onnellista perhe-elämää biologisen isän kanssa.
No niin, kertokaapa miten sitä päätyy hauskasta kaverista viralliseksi pankkiautomaatiksi kahdelle lapselle, jotka muistavat minut vain pyytäessään rahaa leffaan, mutta jouluna eivät laita edes viestiä?
Kaikki alkoi kolme vuotta sitten. Tapasin Sannin ihanan naisen, eronneen, kaksilapsisen superäidin. Lapset olivat 8- ja 10-vuotiaita. Rakastuin aivan korviani myöten. Olin täysin pihalla. Sanni hoki jatkuvasti:
Lapset tykkäävät susta NIIN paljon!
Ja minä, klassisena tollona, uskoin sen. Totta kai ne tykkäsivät vein ne Linnanmäelle ja HopLopiin joka viikonloppu.
Eräänä päivänä, niissä dramaattisissa keskusteluissa, joissa ihmiset tekevät kohtalokkaita päätöksiä, Sanni sanoo:
On niin surullista, ettei lapsilla ole isänsä sukunimeä. Kukaan ei koskaan kirjannut häntä virallisesti isäksi.
Minä, elämän fiksuimmassa hetkessäni (sarkasmia, joo), vastasin:
No voisin minä adoptoida ne lapset. Tuntuvat muutenkin jo omilta.
Tiedätte kai sen hetken elokuvissa, kun aika pysähtyy ja taustalla kuuluu kertojan ääni: Juuri silloin hän ei tiennyt, miten huonosti kaikki menee.
Minulta jäi tämä voiceover kokematta. Olisi pitänyt olla.
Sanni purskahti itkuun ilosta tietysti. Lapset halasivat minua. Olin kuin sankari. Tyhmä sankari, mutta kuitenkin sankari.
Käytiin perhejuristit, maistraatit, tuomarit ja ties mitä. Lapset saivat virallisesti sukunimeni: Veeti Virtanen ja Helmi Virtanen.
Minä olin tyytyväinen. Sanni oli tyytyväinen. Pidimme jopa pienen perhejuhlan riehakkaalla Runebergin tortulla.
Kuusi kuukautta myöhemmin. KUUSI!
Sanni sanoo:
Sun pitää tietää En tiedä miten selittäisin, mutta Mikko palasi kuvioihin.
Mikä Mikko? kysyin, vaikka kyllä tiesin.
Lasten biologinen isä. Se on muuttunut, aikuistunut. Haluaa saada perheensä takaisin.
Minä jäin sanattomaksi. Ihan oikeasti.
Ja mitä aiot tehdä?
Ajattelin antaa sille mahdollisuuden. Lasten takia, kyllähän sä ymmärrät?
Tottahan minä ymmärsin. Ymmärsin sen selkeämmin kuin minkään aiemmin kuin joku olisi osoittanut neonkyltillä, missä uloskäynti on.
Sanni, minä ADOPTOIN ne lapset. Ne on nyt LAILLISESTI mun lapsia.
Niin joo se asia voidaan hoitaa myöhemmin. Nyt tärkeintä on, että lapsilla on isä.
Hoidetaan se myöhemmin.
Ihan kuin puhuisivat sähkölaskusta.
Menin sitten oman asianajajani pakeille. Se melkein tukehtui kahviinsa.
Ootko sä allekirjoittanut täyden adoption?
Joo.
No, sitten sä oot niiden faija. Kaikkine velvollisuuksineen elatus, koulu, terveys. Kaikki.
Mutten mä enää ole niiden äidin kanssa?
Ei sillä ole mitään väliä. Olet isä. Näin laki toimii.
Ja tässä sitä ollaan mä makselen elatusmaksuja Sannille, joka asuu Mikon kanssa ONNELLISENA mun entisessä kämpässä. Koska lapset tarvitsevat vakautta eikä asuntoa voi vaihtaa.
MINUN asuntoni. Maksettu minun rahoilla. Minä kuitenkin muutin pois, koska se olisi ollut liian traumaattista lapsille.
Absurdinta tässä kaikessa?
Mikko, vuosien näkymätön isä ei antanut penniäkään mutta nyt se vie lapset puistoon ja futikseen ja on perheen virallinen supersankari.
Minä taas saan joka kuukausi sähköpostin lakimieheltä:
Elatusmaksu maksettu: 500 euroa.
Mukana yksi surullinen emoji. Se ei lohduta.
Viime kuussa Veeti kirjoittaa:
Moi, voitko laittaa lisää fyrkkaa? Tarvitsisin uudet lenkkarit.
Eikö Mikko voisi niitä ostaa?
Se sanoi, että sä oot mun laillinen isä. Hän on vaan sydämen isä.
Sydämen isä.
Kuinka kätevää. Mä olen pankkisiirron isä.
Adoptiota ei juuri pureta Suomessa. Oikeus katsoisi, että olen ilkeä, kun haluan luopua lapsistani.
Kaverini eivät jaksa enää sääliä.
Hei nyt, missä kohtaa luulit tämän olevan hyvä idea?
Olin rakastunut.
No mutta eihän rakastumisessakaan aivot ihan kokonaan saa pimentyä!
Totta puhuu.
Nykyään kun näen pariskunnan, joilla on jonkun toisen lapset, haluaisin huutaa:
ÄLÄ ALLEKIRJOITA! Voit olla setä, poikaystävä, vaikka mikä, MUTTA ÄLÄ ALLEKIRJOITA!
Äitini totesi vain:
Rakkaus teki sinusta höpsön.
Ja halasi niin, että sattui vielä enemmän.
Eilen taas:
Ylimääräinen kulu: koulutarvikkeet 80 euroa.
Ylimääräinen? Ihan kuin koulu tulisi aina yllätyksenä.
Ja Sanni jakaa someen kuvia onnellisesta perheestään.
Lapset MINUN sukunimellä vieressä miehen, joka hylkäsi heidät once upon a time.
Huippuhetki?
Helmi (10, hänellä ON Instagram) bio:
Sannin ja Mikon tytär
Oma nimeni? Ei missään.
Olen anonyymi sponsoritäti heidän elämässään.
Tässä sitä ollaan yksin, 500 euroa köyhempänä joka kuukausi, kahden lapsen kanssa, jotka kirjoittavat vain rahasta, ja varmana siitä, että rakkaudesta saa kyllä parhaat laskut aikaan.
Ainoa valopilkku tässä kaikessa: kun minulta kysytään, onko lapsia, voin sanoa on ja kertoa tämän tarinan illanistujaisissa. Kaikki räjähtävät nauramaan.
Minä nauran vain sisältäpäin. Ja kyynel silmäkulmassa.
Entäs te? Oletteko koskaan allekirjoittaneet jotakin rakkaudesta vain huomaten, että maksoitte itsenne kipeiksi vai olenko mä ainoa, joka jakoi sukunimen ja pankkitilinsä yhdessä lahjapaketissa?
