Kateuden myrkky
Onko sinulla koskaan ollut tunnetta, että joku tuijottaa sinua? kysyi Aino, äänessään epävarmuutta ja pelkoa, jota hän ei edes onnistunut peittämään. Hänen sormensa puristivat lautasliinaa, kun hän istui vastapäätäni Helsingin keskustan viihtyisässä kahvilassa. Ne viestit taas
Aino veti laukustaan puhelimen, hänen kätensä tärisivät, kun hän avasi näytön ja ojensi laitteen minulle. Selasin viestiketjua, jossa oli toistuvia, outoja viestejä: Kiitos upeasta illasta, Ikävöin jo, Milloin nähdään seuraavan kerran?, Tulen odottamaan sinua töiden jälkeen meidän paikallamme. Rypistin kulmiani, selkein kynttilänvaloista näkyi syvä uurre nenänvarteni yläpuolella.
Milloin viimeisin tuli? kysyin rauhallisesti ja painoin puhelimen hänen eteensä pöydälle.
Viisi minuuttia sitten. Juuri kun tilattiin kahvit, Aino nielaisi, ja kasvoilleni piirtyi huoli, joka tarttui minullekin tahtomattani. Se toistuu aina kun olemme yhdessä. Joku vähän niin kuin tietää, missä ollaan, mitä tehdään
Nojasin tuolin selkänojaan, sivelin partaani ja mietin ääneen.
Näytä kaikki viestit, myös lähetysajat.
Aino selasi pelokkain sormin ruudun alkuun. Tarkastelin niitä: sanat tuntuivat laskelmoiduilta. Kaikki viittasi siihen kuin joku haluaisi minun epäilevän Ainoa petoksesta tai ainakin synnyttävän kiusallisen väärinkäsityksen kahden välille. Pidin pääni kylmänä; juristi kun olin, en ensimmäistä kertaa törmännyt tällaisiin ihmisten kieroihin peleihin.
Aino laski hartiansa niistä oli karissut ilo ja rentous. Olin tuntenut hänet nyt puoli vuotta. Rakastuin hänen aitouteensa, siihen kuinka hän tarttui arjen pieniin hetkiin ilolla ja vilpittömyydellä. Itse olin jo kolmekymmentäviisi, kokenut juridiikan koukeroissa. Aino oli viisi vuotta nuorempi, töissä muotoilustudiossa, unelmoi rehellisistä, lämpimistä suhteista, joissa ei tarvinnut esittää.
En halua uskoa, että joku todella on… taka-ajatuksin liikkeellä. Mulla ei ole ihailijoita. Ja nämä viestit niissä on jotain sellaista, kuin joku olisi muka ollut mukana elämässäni pitkään. Yritetään luoda harhaa menneestä, jota ei koskaan ollut. Tuntuu kuin joku vetelisi naruista, Aino sanoi hiljaa.
Minä otan tästä selvää, lupasin varmana.
Seuraavat päivät selvitin viestien taustaa kollegan kautta sain yhteyden teleoperaattoriin, ja kävimme läpi, kuka oli ostanut viestintäprepaidit. Sillä välin Aino koitti upottaa ajatuksensa työhön ja ystäviin, mutta pieni pelko kulki harmaana varjona koko ajan mukanaan. Näin, kuinka hän pelästyi viestien piipatessa. Hetken helpotus sitten pelko palasi.
Viidentenä iltana soitin hänelle.
Aino, asia selvisi. Kaikki numerot, joista viestit oli lähetetty, on jäljitettävissä samaan henkeen. Se on Maija.
Puhelin meinasi pudota hänen kädestään. Maija Ainon opiskeluaikainen ystävä, kyllä. Kolmekymmentä, eronnut, kaksi lasta. He olivat vuosia tukeneet toisiaan, jaettu kaikki isot ja pienet murheet. Viime aikoina Maijalla oli ollut vaikeampaa: hän puhui usein yksinäisyydestä, siitä miten hän tunsi jäävänsä muiden elämien reunoille.
Miksi… miksi Maija? Ainon ääni särkyi. Me ollaan oltu ystäviä vuosia. En voi ymmärtää…
Harva viikko sitten olimme bileissä ystäviemme luona Töölössä. Aino loisti uudessa petroolinsinisessä mekossaan, minä olin koko illan hänen kanssaan. Maija tuli meitä vastaan keittiössä, haroi vähän liian suurta harmaata villapaitaansa kiusaantuneena.
Näytätte suoraan aikakauslehden kannesta. Kaikki on niin täydellistä, hän sanoi, hymystä kuvastui laimea hyväntahtoisuus ja paljon jotain muuta. Piiloutui pöydän nurkan taakse, seurasi meidän illan kulkua vaitonaisena.
Seuraavalla viikolla kahviteltiin Korjaamon kahvilassa. Ulkona sateli, Aino kertoi reissustamme Nuuksioon: miten olimme tallustaneet varvaskosteassa metsässä, nauraneet yhdessä, grillanneet makkaraa nuotiolla ja katselleet tähtiä.
Kuulostaa unelmalta, sanoi Maija kylmähkönä. Jotkut ehtii juhlia ja retkille, toisilla aikataulu on täynnä: päiväkoti, lääkäri, kotitehtävät, kokkaus, lapsen vienti kitaratunnille…
Kahdesta ystävästä toinen jäi tarinaan ulkopuolelle, ja myöhemmin illalla Aino mietti ääneen, miten Maijan katseessa oli jotain vaikeasti selitettävää, kireää kaihoa.
Vihdoin illalla, kun kohtasimme Maijan asunnon ovella, Maijan kasvot valahtivat valkoisiksi. Hän kiemurteli, enkä kukaan sanoa, oliko pelko vai kaikkea tukahdutettu kateus vahvempi.
Me tiedämme, sanoin tiukasti. Sinä lähetit viestit Ainolle. Meillä on todisteet.
Maija romahti itkuunsa, ja tuska purkautui hänen sanoistaan: kuinka hän oli kyllästynyt katsomaan vierestä, kun ystävä eli hänen haaveilemansa elämää, onnellisena ja vapaan. Lapset, yksinäisyys, niukat rahat kaikki tuntui pysyvältä elämäntuomiolta, kun vastaus kysymykseen miksi minä en jäi aina saamatta.
En halunnut oikeasti satuttaa, Maija nyyhkytti, mutta joskus koin, että ehkä jos pystyn särkemään sinun onnesi, voin vihdoin lakata vertaamasta itseäni sinuun.
Aino seisoi hiljaa sanat kurkussa. Näin, miten hänen silmissään kiilsivät pettymys ja myötätunto. Lopulta hän puhui vakaana:
En ymmärrä enkä hyväksy mitä teit. Toivoin, että olisit voinut puhua minulle suoraan, kertoa omista tunteistasi. On hirveän surullista, että päädyit vahingoittamaan meidän luottamusta tällaisella tavalla. Olen valmis antamaan anteeksi, mutta en jatkamaan ystävyyttä niin kauan kuin näet minut kilpailijana etkä ystävänä.
Maija hyväksyi tuomionsa vaiteliaana, kyyneleet edelleen silmissä.
Kävelimme Ainon kanssa ulos marraskuiselle Helsingin kadulle. Ilta oli jo laskeutunut, kadunvarsien lehtikasat tuoksuivat sateelta ja mullalta. Aino nojasi hetkeksi lämpimästi minuun.
Tuntuu, kuin olisin menettänyt jonkun tärkeän, hän sanoi hiljaa.
Se on ymmärrettävää, sanoin ja vedin hänet viereeni. Mutta tästä voi mennä eteenpäin. Minä olen tässä, sinua varten.
Aino katsoi minuun, silmissään kipinä uutta alkua vaikka epävarmuus kaihertikin vielä mieltä, tiesin, että yhdessä selviäisimme siitäkin. Edelleen katuvalot piirsivät polkuamme, yhdessä eteenpäin, vaikka synkkyys kuuluisikin suomalaisiin syysiltoihin.
