Elämän oppitunnit Iidalle
Mikko, mun täytyy kertoa sulle jotain, sanoi Riikka hermostuneena näpräten sormiaan, katsoen poikaan yrittäen saada katsekontaktia. Hänen sydämensä hakkasi hulluna ja kämmenet hikosivat. He seisoivat Kalliossa pienen kahvilan edessä, siinä missä Mikon kaveriporukka yleensä hengaili. Ne vilkuilivat Riikkaa uteliaasti, muutamat supattivat keskenään kuin odottaen jotain mielenkiintoista tapahtuvan.
No mitä nyt sitten? sanoi Mikko vilkaisten Riikkaa, mutta palasi nopeasti kaverien juttuun, naureskellen äänekkäästi heidän suunnitelmilleen. Hänen puheessaan kuului pieni ärtymisen vivahde, vähän kuin Riikka olisi keskeyttänyt jotain tosi tärkeää.
Mä mä oon raskaana, Riikka sanoi nopeasti, yrittäen parhaansa mukaan pitää äänensä vakaana, mutta viimeiset sanat kuitenkin värähtivät. Häntä ahdisti, mutta sisällä eli pieni toivonkipinä ehkä Mikko ilostuisi, ehkä tukisi. Olinhan mäkin toivonut tämän keskustelun käyvän rauhassa, kahden kesken, halin ja kannustavien sanojen kera.
Mikko pysähtyi hetkeksi, sitten repesi nauruun niin että Riikka jäi aivan sanattomaksi. Hänen maailma keinahti hetkeksi sijoiltaan.
Ihan tosi vai? Raskaana? Mikko huudahti kääntyen hymyssä suin kavereihin. Kuulitteko kundit? Riikka meinasi ilmeisesti tuoda mut maistraattiin!
Yksi kaveri nauroi, toinen mulkaisi toisaalle ja kolmas tuijotti Riikkaa häpeilemättömän uteliaasti. Riikka tunsi veren pakenevan kasvoiltaan, kurkkuun nousi möykky ja kädet jäähtyivät. Sormet puristuivat nyrkkiin.
Tämä ei ole vitsi, Mikko, Riikka kuiskasi äänellä, joka petti. Mä ihan oikeasti ootan sun lasta.
Nauru loppui kuin seinään. Mikko astui askeleen lähemmäs, niin että Riikka haistoi hänen partavetensä. Hän puhui kovemmalla äänellä kuin yleensä niin että kaikki varmasti kuulivat:
En mä sua koskaan tosissani ajatellut. Leikinpitoa. Älä laita mulle mitään lapsia niskaan.
Nuo sanat sattuivat enemmän kuin lyönti. Riikka horjahti askeleen kauemmas, silmät kostuivat jo kyynelistä. Päässä pyöri vain yksi kysymys: “Miten se voi tehdä mulle näin?” Riikka nyökkäsi, kääntyi pois ja lähti kävelemään poispäin, suunnasta välittämättä, haluten vain pois nauravien poikien ja Mikon jääkylmien sanojen edestä.
Seuraavat päivät olivat kuin mustavalkoelokuvasta kaikki harmaata ja elotonta. Ajatukset kiersi kehää: miten se voisi muuttua vielä? Eikö Mikko vain säikähtänyt, eikö hän kaipaisi aikaa? Riikka lähetti ensin viestejä, vielä järkevästi, sitten yhä epätoivoisemmin. Hän lähetti ultraäänikuvia, kirjoitti pitkiä kirjeitä siitä, miten kaikki voisi olla hyvin kuinka he kävelisivät perheenä puistossa, lukisivat iltasatuja, iloitsisivat työstä ja elämästä. Mikko ei vastannut. Sitten Riikka soitti ensin kerran, sitten toista, lopulta monta kertaa päivässä. Mikko sulki puhelimen, eikä vastannut.
Kerran Riikka meni Mikon kotiin. Hän seisoi ulkona toppatakin lämpöön kietoutuneena kylmä viima Tunisiasta puhalsi luihin ja ytimiin. Sitten oven aukaisi yksi niistä kavereista, joka oli ollut kahvilassa silloin. Poika näytti vaivautuneelta.
Riikka Mikko pyysi sanomaan, että häntää ei tarvi enää etsiä. Hän on päättänyt.
Mutta miten se voi hylätä oman lapsensa? Se ei oo mikään lelu! Riikan ääni värisi.
Hänen päätös, poika mumisi ja katsoi ohi, Mikko ei koskaan halunnut lapsia. Anna olla jo.
Riikka palasi asuntolaan aivan riekaleina. Peilistä katsoi väsynyt, kalpea nainen, jonka silmissä ei ollut enää kipinää. Silti sisällä kyti pieni, itsepäinen toivo ettei hän voisi vaan antaa periksi.
Seuraavana päivänä Riikka kirjoitti Mikolle vielä yhden viestin: lyhyen ja päättäväisen: “Mä synnytän tämän lapsen. Sun kanssa tai ilman. Sun pitää tietää, että saat tytön. Annan hänelle nimeksi Iida.” Viestin mukana meni selkein ultraäänikuva.
Vastaus tuli muutaman tunnin päästä: “Ei kiinnosta.”
Kotona Riikka purskahti kyyneliin ja kertoi kaiken vanhemmilleen. Isä kuunteli hiljaa, otsa rypistyen. Äiti repi paperia pieniksi paloiksi. Kun Riikka lopetti, vanhempien ilmeessä näkyi pettymys.
Jos et hankkiudu eroon siitä lapsesta ja ala elää järkevästi, isä sanoi suoraan, silmiin katsoen, niin voit unohtaa meidät.
Mä pidän tämän lapsen, Riikka sanoi päättäväisesti. Ja kasvatan hänet itse jos te ette halua nähdä lastanne ettekä lapsenlasta, mun puolesta sitten näin.
He pitivät sanansa. Puhelut loppuivat, Riikka siirtyi kirjoille soluasuntoon. “Siinä on sulle kaikki mitä ansaitset.”
Riikka jäi tauolle lääketieteen opinnoistaan. Ensimmäiset kuukaudet olivat helvetillisiä: unettomia öitä, vauvan itkua, rahapula painoi harteita. Hän oppi säästämään kaikessa: teepussiin kaadettiin vettä aina uudelleen, kaupan halvin leipä, samat toppahousut monta talvea. Mutta aina kun Iida hymyili, kun pieni käsi puristi hänen sormeaan, Riikka jaksoi jatkaa.
Iidasta kasvoi utelias ja nauravainen tyttö. Riikka tinkasi kaikesta itsestään jotta lapsella olisi hyvä. Heti kun Iida meni päiväkotiin, Riikka alkoi tehdä kahta työtä: päivisin siivosi terveyskeskuksessa, iltaisin tarjoili kahvilassa. Viikonloppuisin hoiti tuttujen lapsia. Rahaa oli niukalti, mutta Iidalla oli kaikkeen tarpeelliseen: kesäisin säästöillä pääsi aina Kotkan kylpylään, ostettiin kauniita mekkoja, välillä käytiin elokuvissa. Itse Riikka ei muistanut, milloin olisi syönyt jotain hyvää vain huvin vuoksi, mutta joka kerta kun näki Iidan hymyilevän, tiesi tehneensä oikein.
Niin vuodet vierivät. Iidasta kasvoi fiksu ja kaunis nuori nainen, joka opiskeli hyvin, unelmoi tulevaisuudesta ja jonka sydämessä oli lempeyttä. Joskus Iida katsoi painokkaasti Riikkaa: “Miksi meillä ei ole omaa kotia, miksi isä ei ole koskaan ollut?” Näissä hetkissä Riikka vain hymyili hellästi ja sanoi: “Kultaseni, pääasia että meillä on toisemme.”
Kun Iida täytti kahdeksantoista, Mikko ilmestyi taas. Oli tullut perintöä, uusi asunto keskustassa, hieno auto. Nyt ilmeisesti isä olisi valmis “olemaan isä”.
Moi, Iida, Mikko sanoi kimpun kukkia ja Fazerin suklaarasian kanssa. Mä olen sun isä ja haluan antaa sulle kaiken mitä toivot.
Iida katsoi Mikkoa arvioiden. Silmissä taisteli kaipuu ja epäluulo toisaalta houkutus, toisaalta muistot: isä, joka ei ollut koskaan ollut paikalla, edes syntymäpäivänä.
Hei, Iida sanoi varovasti, ei ottanut lahjoja vastaan. Tiedän kyllä kuka sä olet Äiti kertoi.
Mikko ei näyttänyt odottaneen näin viileää vastaanottoa. Hän oli tottunut siihen, että rahat avaavat ovet.
No mutta, turha olla niin virallinen! Mikko nauroi. Mennään vaan suoraan, mä olen sun faija ja haluan korvata menetetyn ajan.
Hän astui lähemmäs, Iida peruutti, otti laukun tiukemmin käsivarsilleen. Siinä oli jotain samaa uhmaa kuin Riikassa.
Menetetyn ajan? Iida sanoi hiljaa, äänessä katkeraa suorasukaisuutta. Tarkoitatko niitä kahdeksaatoista vuotta, jolloin et lähettänyt edes joulukorttia?
Mikko hätkähti. Ei ollut varmaan odottanut tällaista.
No, kuule, hän haroi tukkaansa, sillon olin eri ihminen, nuori ja tyhmä vielä Nyt on mahdollisuuksia, voin auttaa sut parhaaseen kouluun, ostaa oman kämpän, jeesata työpaikalla
Iida vain tuijotti lattiaan, ja muistot lipuivat mieleen: äiti palaamassa myöhään yövuorosta tummat silmänaluset, pieni asunto, yksi huono vuodesohva, ei isää yhdessäkään elämän käänteessä.
Mutta jos sulla ei olisi tota perintöä? kysyi Iida nostaen katseensa. Olisitko tullut sitten? Vai onko tää vaan huono omatunto?
Mikko jäi sanattomaksi. Sitten hän alkoi puhua nopeammin, ylisti mahdollisuuksia, matkoja, parhaat terveyspalvelut kaikki edut. Mutta Iida pudisti päätään.
Tarjoat kaikkea mitä mulla ei ollut lapsena, mutta et voi antaa takaisin öitä kun kysyin äidiltä miksi muilla on isi mut mulla ei, etkä sitä että äiti valvoi ja teki kahta työtä että pärjättäisiin. En voi ostaa aikaa ja se on se arvokkain.
Iidan ääni vapisi, mutta hän jatkoi.
Olen kiitollinen siitä, että äiti on tehnyt kaiken mun puolesta. Siksi en suostu siihen, että kaikki voidaan korvata rahalla ja kalliilla lahjoilla.
Nyt Mikko oli hiljaa, olkapäät lysyssä. Jokin hänen sisällään taisi painua alas.
Haluan olla osa sun elämää oikeasti, hän sanoi vielä hiljaisena. En ehkä täydellisenä isänä, mutta edes jonkinlaisena tukena.
Iida mietti pitkään. Katseessa oli yhä loukkaantuminen mutta myös varovainen toivo.
Voidaan yrittää, Iida sanoi lopulta. Mutta mun ehdoilla. En halua, että ostat mua lahjoilla. Jos haluat tutustua, tule tapaamaan mua, näe millaista mun arki oikeasti on ja puhu äidille rehellisesti.
Mikko nyökkäsi, ääni kuulosti jopa vähän särkyneeltä: Sovittu. Olen valmis yrittämään.
Parissa kuukaudessa Mikko sai käännettyä Iidan pään, eikä mennyt kauaakaan kun tyttö alkoi viihtyä helpomman arjen keskellä ja unohtaa ne kauniit sanat siitä, ettei häntä voi “ostaa”. Näemmä pystyi. Ja helposti.
Yhtenä iltana Iida palasi kotiin myöhemmin kuin ennen. Riikka odotti huolissaan ikkunassa. Kun tytär astui sisään, katse oli muuttunut; enää siinä ei ollut lämpöä vaan selkeää halveksuntaa.
Äiti, mä muutan isän luo, Iida ilmoitti. Sain avaimet uuteen kämppään ja auton, isä antaa mulle rahaa kaikkeen.
Riikka jäi sanattomaksi, lusikka jäi teekuppiin ilmaan. Hän nieli ja laski lusikan hitaasti.
Mieti vielä, Riikka sanoi mahdollisimman tyynenä. Ettehän te juuri tunne toistanne. Hän jätti meidät eikä ollut kiinnostunut susta sanaakaan
Mutta kiinnostaa nyt! Iida keskeytti, äänessä katkeraa vihaa. Toisin kuin sinä. Olen joutunut elämään puutteessa, koko elämäni!
Puutteessa? Riikka tunsi sisällään kylmyyden leviävän. Hän nousi pöydästä. Olen tehnyt kaikkeni, että sulla olisi ollut kaikki tarpeellinen. Joka kesä pääsit lomaan, säästin puoli vuotta! Kun kävit kahvilla kavereiden kanssa, siivosin niiden kahvilan pöytiä. Sinulla oli aina ehjät vaatteet, minulla sama takki kolmatta talvea.
“Tarpeellista”? Mitä tiedät oikeasta elämästä! Iida kipusi, silmät salamoiden. Kavereiden perheet veivät ulkomaille, ostivat uusinta tekniikkaa! Minä sain tyytyä siihen että hyvä jos riitti ruokaan.
Riikka nielaisi. Tytön sanat viilsi vanhoja haavoja, joita hän oli yrittänyt haudata. Mieleen palasi, miten kolisteli kolikoita kassiin ennen palkanmaksua, miten ohitti ruokalassa, kun piti saada Iidalle uudet kengät. Miten heitti lenkkarit pöydälle hymyillen kun tyttö ilahtui vaikka itse olisi halunnut yhden kesän vapaata.
Tein kaikkeni, Riikka kuiskasi. En saanut rikkaista sukua arvoperintöä. Tein töitä, että sulla olisi hyvä. Saisit opiskella ja olla onnellinen
En ollut kuitenkaan, Iida nauroi katkerasti. Häpesin tuoda kavereita tälle asuntolalle. Et edes yrittänyt muuttaa mitään, vain tyydyit osaasi!
En tyytynyt, Riikka pakotti itsensä katsomaan suoraan tytärtä. Taistelin meidän puolesta. Jos et sitä enää näe ehkä olen tehnyt jotain väärin sun kasvatuksessa. Ehkä uhrauduin liikaa.
Niin, teit väärin! Iida paiskoi tavarat laukkuun ja jyrisi ovelta. Opetit mut tyytymään vähään, nyt haluan enemmän. Haluan elää, en vaan selvitä päivästä toiseen!
Onko enemmän isän tarjoama elämä, mies joka ei edes halunnut sua? Riikka pidätteli kyyneliä. Hän ei vastannut viesteihin kun olit vauva. Ei tullut synttäreille, ei edes koulujuhliin.
Mutta hän voi antaa mulle vapauden, mahdollisuudet kaiken mitä sä et pystynyt! Iida huusi. Sä vain kadehdit, kun et itsekään osannut elää! Et saanut miestä pidettyä! Surkea!
Nämä sanat osuivat syvimmälle. Riikka perääntyi, pää pyörällä. Miten oma lapsi saattoi sanoa näin?
Jos todella ajattelet noin, Riikka hengitti syvään. Ehkä on parempi että menet.
Iida seisoi hetken odottaen, ottaako äiti kiinni ja aneleeko jäämään mutta Riikka oli hiljaa, sormet valkoisina pöydän reunassa.
Selvä, Iida kivahti vihaisesti. Sanot kerran, en edes kaihda sua enää.
Tyttö paiskasi avaimet lattialle ja lähti. Oven paiskaus kaikui asuntolassa kuin viimeinen piste. Riikka jäi hiljaa seisomaan, kunnes istuutui, otti pään käsiinsä ja antoi vuosien itkujen tulla.
***
Kaksi vuotta kului nopeasti, mutta joka yö Riikka opetteli vähän kerrallaan elämään uudelleen. Hän suostui käyttämään rahaa itseensä: osti vihdoin uuden turkin, pari sievää mekkoa, matkusti viikonlopuksi Lappiin vain omaksi ilokseen. Yhdellä hierojakurssilla Riikka tutustui Jariin, rauhalliseen insinööriin. Heistä tuli pari ja Riikka oppi pitkästä aikaa tuntemaan arjen onnea.
Eräänä iltana ovikello soi. Riikka hämmästyi; ei odottanut ketään. Oven takana seisoi Iida tukka suttuisena, silmissä mustat varjot ja kainalossa pieni laukku.
Äiti, saanko tulla sisään? Iida ääni oli sama kuin pienenä, kun pelkäsi että tulee nuhteita.
Riikka väisti ja antoi tytön tulla. Iida istui tuolille, tuijotti lattiaa.
Isi meni naimisiin. Niille syntyi poika. Mut mut ääni katkesi mut isä heitti minut ulos. Kämppä ja auto oli hänen nimissään. En edes voi palata kouluun, kun se ei enää maksa mitään.
Riikka kuunteli hiljaa, sydäntä kirpaisi mutta hän vain kaatoi teetä ja pani kupin pöytään Iidan eteen.
Mitä haluat? hän kysyi tasaisesti, äänestä oli vain hiljainen väsymys jäljellä.
Iida nosti katseensa, kyyneleet silmissään.
Anteeksi, mä olin tyhmä. En arvostanut sitä, mitä teit. Luulin tietäväni millaista on onni, mutta kaikki se oli pelkkää pintaa. Lahjat, raha niillä ei saa rakkautta Sä olit paikalla vaikka en olisi ansainnutkaan.
Riikka mietti hetken. Hän halusi sanoa kipeitä asioita, mutta vain ojensi kätensä ja laittoi sen Iidan olkapäälle.
Aloitetaan alusta, hän sanoi. Mutta mun ehdoilla. Mä muutan Jarin luo, voit jäädä tähän huoneeseen, mutta joudut itse maksamaan omat menosi, käydä töissä, opiskele vaikka iltaopintoja.
Iida hätkähti, kasvoilla pettymys ja suuttumus vilisi.
Asuntolaan? ääni värisi. Tarkoitatko, että joudun takaisin tähän läävään, kun pääsin oikeaan kotiin? En halua enää elää näin!
Tyttö tempoi ympärinsä, tuo pieni huone tuntui todella ahtaalta Iidan huutaessa.
Et edes yritä ymmärtää! Miten voisin enää palata tähän köyhyyteen? En aio olla niin kuin sinä!
Riikka katsoi rauhallisesti. Kun Iida pysähtyi ikkunan eteen, Riikka sanoi:
Ymmärrän kyllä. Mutta tämä on sun mahdollisuus kasvaa omillasi. Opit luottamaan omaan itseesi, etkä kenenkään lompakkoon.
Et halua muuta kuin että elän köyhyydessä kuten sä? Iida nauroi hiukan epätoivoisena. En suostu siihen. Kestämällä molempia töitä, jäämällä vaille kaikkea en halua sun kohtaloa.
Kuule Iida , yritti Riikka sanoa, mutta Iida tempaisi laukun ja paiskasi oven kiinni niin että heidän yhteinen lapsuuskuvansakin rämähti lattialle.
Riikka jäi huoneeseen, sydän painavana, mutta päätti: hän ei enää juokse perään. Hän on elänyt muiden ehdoilla liian pitkään nyt oli hänen vuoronsa olla itsensä puolella.
***
Viikko kului. Iidan isän jättämät rahavarat hupenivat. Asunto eikä auto ollut hänen nimissään, ja ilman koulutusta tai kokemusta edes parhaille hakemuksille ei saanut vastausta. Iida naputteli äidin numeroa, mutta ei saanut aikaiseksi soittaa ylpeydeltään.
Kun pää painui alas, häpeä painoi enemmän kuin itsetunto, Iida otti taksin Vanhan Viertotien asuntolalle. Kolkutteli ovea, ei ketään. Tehostettu naputtelu, yhä hiljaista.
Vastapäinen naapuri avasi oven:
Ai Iida? Etsitkö äitiäsi? He muuttivat Jarin kanssa kolme päivää sitten hänen asuntoonsa.
Siis lähti? Missä hän on nyt?
En tiedä. Mutta tässä hän pyysi antamaan tämän.
Naapuri ojensi avaimet ja kauniilla käsialalla kirjoitetun lapun. Iidan kädet vapisivat.
“Elä omaa elämääsi, juuri niin kuin osaat. Olen jättänyt tämän sinulle. Uskon että selviät. Äiti.”
Iida luki viestin yhä uudestaan. Sanat painuivat syvälle, kyyneleet tipahtivat paperille.
Sinä iltana Iida jäi ensimmäistä kertaa todella yksin ilman kenenkään päätöksiä, ilman rahaa, ilman ketään. Ja hiljaisuudessa, siinä pienessä asuntolahuoneessa, jossa tuoksui vanha puu ja maali ja ripaus omaa lapsuutta, hän tajusi: ehkä tässä on hänen mahdollisuutensa oppia, miltä tuntuu oikeasti rakentaa jotain itse, pala palalta, rohkeudella ja omalla työllä.
