Minäkin olin tukahduksissa
Eero lausui sen sunnuntai-iltana, kun Sini lajitteli silitettyjä kauluspaitoja pinoihin. Hän astui makuuhuoneeseen, istui sängyn laidalle kuin ilmoittaisi rikkoutuneesta hanaasta.
Sini, minä tukehdun.
Sini ei nostanut katsettaan. Laski paidan, otti uuden.
Mistä?
Kaikesta tästä. Siitä että kaikki on koko ajan samaa. Herää, syö, lähde, tule takaisin, syö, käy nukkumaan. Jatkuvaa kiertoa.
Sini taitteli hihat tarkasti, suoristi kauluksen. Hän oli viisikymmentäyksi, Eero viisikymmentäkolme. He olivat asuneet samassa Hämeentien asunnossa kaksikymmentäkuusi vuotta, kasvattaneet pojan, Otson, joka oli muuttanut Turkuun jo viisi vuotta sitten ja soitti lähinnä jouluna.
Mitä ehdotat? Sini kysyi tasaiseen ääneen.
Haluan lähteä.
Nyt hän pysähtyi. Ei pelosta, vaan katsoi Eeroa sillä tavalla kuin katsotaan ihmistä, jolta on vuosikausia odotettu tiettyä lausetta.
Minne?
Otan vuokra-asunnon. Haluan olla yksin. Hakea ilmaa.
Hyvä, Sini sanoi ja ojensi kättään uutta paitaa kohti.
Eero selvästi odotti jotain muuta. Hän nojautui eteenpäin.
Etkö tahdo sanoa mitään?
Mitäpä siihen sanomaan? Olet aikuinen mies, Eero. Jos haluat mennä, mene.
Etkö suutu?
Sini laski paidan pinoon ja katsoi nyt suoraan häneen.
En. Mutta yhdellä ehdolla.
Millä?
Älä soittele arjen asioissa. Jos lähdet, pärjää itse. Älä kysele missä pidän astiat tai miten kahvinkeitin toimii.
He olivat hetken hiljaa.
Siinäkö kaikki?
Siinä kaikki.
Eero ei osannut reagoida. Hän oli varautunut itkuun, syytöksiin, siihen että Sini puristaisi hihasta ja muistuttaisi vuosista, lapsesta, siitä ettei näin tehdä. Vastauksia hän oli harjoitellutkin. Nyt Sini vain silitti paitoja.
Hyvä sitten, hän viimein sanoi. Lähden pakkaamaan.
Pakkaa vain.
Eero vetäytyi vaatehuoneeseen, seisoi pitkään hyllyjen äärellä. Sitten alkoi koota kassiin farkkuja, t-paitoja, sukkia, partakoneen, laturin, ja kirjan jota ei ollut avannut puoleen vuoteen. Käveli käytävään. Sini kolisteli jo keittiössä.
Mä lähden, hän sanoi keittiön suuntaan.
Onnea matkaan, Sini vastasi.
Ovi sulkeutui hänen takanaan. Hän seisoi rappukäytävässä, odotti. Ei askeleita, ei oven kolinaa, ei ääniä. Vain hiljaisuus.
Eero painoi hissin nappia.
***
Eero löysi asunnon parissa päivässä tutun kautta. Yksinäinen yksiö Kalliossa, neljännessä kerroksessa, ikkuna sisäpihalle. Omistaja, vanha viiksekäs mies, vilkaisi kämppää, otti etukäteen kahden kuukauden vuokran ja lähti. Asunnossa oli hiukan homeen tuoksuinen sohva, pöytä, kaksi tuolia, jääkaappi Neuvostoajoilta ja kaasuliesi. Ikkunassa sinapinkeltaiset verhot.
Eero laski kassinsa alas, istui sohvalle ja katseli ympärilleen.
Tuntui äänettömältä. Kukaan ei kävellyt viereisessä huoneessa, ei TV:tä, ei kukaan kutsunut syömään. Hän heittäytyi makuulle, laittoi kädet niskan taakse ja ajatteli: tässäkö vapaus on?
Ensimmäiset kaksi päivää olivat melkein hyviä. Hän heräsi kun huvitti, söi mitä sattui kaupasta nostamaan, kulki asunnossa pelkissä sukissa eikä selittänyt kenellekään mitään. Iltaisin soitti vanhalle ystävälleen Jarkolle, joka nauroi: Oikein, Eero, oikein, aikasi oli koittanut.
Kolmantena aamuna Eerolla loppuivat puhtaat sukat.
Hän katseli pyykkikonetta kylppärissä. Pieni, pyöreä. Avasi luukun, kurkisti, sulki, avasi taas. Jossain piti olla pesuainetta, omistaja mainitsi kaapista pesualtaan alla. Sieltä löytyi pieni paketti, luki etiketistä: “Värilliselle ja valkoiselle.” Kaatoi reilusti, laittoi ohjelman päälle.
Kone alkoi hurista.
Tunnin päästä hän nosti sukat koneesta. Ne olivat märkiä ja ihmeellisen vaaleanpunertavia. Syy selvisi kun hän muisti laittaneensa joukkoon uuden punaisen t-paidan.
Sukat päätyivät kuivaustelineelle ja olivat kuivat vasta seuraavana iltana.
Neljännen päivän illalla Eero päätti laittaa kunnollista ruokaa. Osti kaupasta broileria, perunoita, sipulin. Löysi kaapista pannun, jossa pinnoite oli karissut. Öljy sihisi, broileri tarttui pohjaan. Hän kuori perunat hitaasti, puolet meni kuorien mukana, sipuli sai silmät vuotamaan.
Lopputuloksena lautasella oli jotain ruskeaa ja valkoista, sitkeän pinnan ja raakaa keskeltä.
Hän söi puolet, loput heitti biojätteeseen ja tilasi ruokatoimituksen lähibaarista.
Viikon päästä Eero laski paljonko oli käyttänyt rahaa tilausruokaan. Melkein yhtä paljon kuin Sinin kanssa menivät kuukaudessa aterioihin. Hän ryhdistäytyi, osti perusruokia, keitti tattaripuuroa. Se onnistui kohtuullisesti.
Arki hyökyi hänen ylleen hitaasti, vääjäämättömästi, kuin Nousuvesi Itämerellä.
***
Käänne tuli kymmenentenä päivänä.
Suihkussa seisoessaan Eero huomasi, ettei vesi mennyt viemäriin. Lattia lainehti, vesi seisoi. Hän kokeili jalalla: ei liiku. Sanaan “sifoni” Sini oli joskus viitannut pitää puhdistaa sifoni tai muuten vesi seisoo. Hän oli aina vain nyökytellyt ja poistunut siitä.
Eero kyyrystyi, kurkisti kylppärin alle: putki putken jatkeena, muovinen osa. Hän väänsi sitä varovasti. Ja suihku alkoi ei lirun lailla, vaan ryöppyävä, kylmä, tumma vesi.
Eero hypähti, liukastui, tarttui pyyhkeeseen joka heti rojahti lattialle ja kastui. Hän yritti kiertää osan kiinni, vesi pulppusi silti. Se levisi matolle, imaisi maton hetkessä märäksi.
Hän säntäsi eteiseen, jaloista jäi märät jäljet, kaivoi puhelimen esiin ja selasi hermostuneena nettiä: miten sulkea vesi asunnossa. Muisti, että omistaja mainitsi hanasta keittiön altaalla. Sinkosi keittiöön, kiersi hanat kiinni. Vesi lakkasi.
Hän palasi kylppäriin. Oli kuin pieni tulva olisi käynyt. Märkä matto, pyyhkeitä, lattia kiilsi. Sifonista tippui viimeiset.
Eero istui käytävälle alushoususillaan ja tuijotti seinää.
Ensimmäinen refleksi: soittaa Sinille, joka aina tiesi, mitä tehdä. Sormi oli jo valmiina nimeen puhelimessa kun muisti älä soita arkisista asioista.
Hän laski puhelimen.
Soitti sitten kuitenkin. Ei Sinille, vaan Jarkolle.
Jarko, tiedätkö miten sifoni korjataan?
Mitä? Jarko oli selvästi touhuissaan. Hei, mä aina soitan LVI-asentajan. Kirjoita puhelinnumero alas, mulla on hyvä yks.
LVI-mies tuli seuraavana päivänä. Ruuvasi, vaihtoi tiivisteen viidessätoista minuutissa. Otti liki sata euroa puhtaana käteen.
Tämähän on kallis, Eero sanoi.
Tavallista, sanoi mies ja lähti.
Eero mietti, että Sini ei koskaan soittanut kehenkään niin pienen takia. Hän surautti paikat kuntoon, haki tiivisteet K-Raudasta. Eero ei ollut huomannut, milloin, hän ei koskaan. Kaikki vain tapahtui, niinkuin sade ikkunan takana.
***
Samalla aikaa Eerolle tuli ajatus, jonka hän koki oikeaksi.
Hän soitti Liinulle kaksikymmentä vuotta sitten heidän välillä oli ollut jotain hetkellistä ennen kuin hän tapasi Sinin. Liinu oli ollut eronnut jo seitsemän vuotta, Eero tiesi tämän yhteisiltä kavereilta. Joskus he törmäsivät juhlissa, naureskelivat small talkin sävyissä.
Hei Liinu, täällä Eero Aalto.
Eero? Liinu kuulosti yllättyneeltä, mutta hyväntahtoisesti. Miten menee?
Asun nyt erikseen. Ajattelin, haluaisitko tavata, mennä vaikka syömään ulos.
Liinu mietti hetken.
Kenestä erikseen?
Vaimosta.
Oletteko eronneet?
No… se on käynnissä.
Selvä, hän sanoi, ja jokin muuttui hänen äänessään varovaisempi. Mennään, mikäs siinä.
Cafessa keskustassa he tapasivat. Liinulla oli tyylikäs villakangastakki, uusi lyhyt polkkatukka. Eero huomasi tämän olevan edelleen viehättävä. Ottiin viinilasit, vaihdettiin kuulumisia. Lopulta Liinu kysyi:
Mitä teet nykyään?
Rakennusfirmassa kuten ennenkin, hankintapäällikkönä.
Ja asut missä?
Vuokralla. Lönnrotinkadulla.
Onko siellä hyvä olla?
Eero aikoi sanoa että on, mutta päätyi sanomaan:
Aika tavallista. Pyykkikone ei toimi hyvin, liesi reistailee.
Liinu tutki häntä sillä katseella jonka Eero vasta viiveellä tunnisti: sääli. Ei se rakkaudenlajinen, vaan se että sinulla ei oikein kulje.
Niinpä, Liinu sanoi.
Keskustelu lässähti. Puhe kääntyi poikaan Otsoon ja Liinun naimisissa asuvaan tyttäreen. Toisen lasin jälkeen Liinu kertoi aikovansa aikaisin töihin ja hyvästeli ovella.
Eero palasi yksiöönsä. Jääkaappi tyhjä, kaupat menossa kiinni, löysi kaapista pussin pikanuudeleita ja kaatoi veden päälle.
Liinu ei soittanut. Eikähän Eerokaan.
***
Siihen aikaan Eero yritti nähdä kavereita. Soitti Jarkolle, joka sanoi: “Perjantaina kävisi, mutta vain kahdeksaan asti, pitää mennä vanhempainiltaan kotona.” Soitti Aleksille, joka suostui: “Mutta voin tulla vain, jos ajat minut kotiin. En voi juoda, lauantaina pitää vaimon kanssa mennä hänen vanhempiensa luo.”
Kolmestaan he joivat tuopit rähjäisessä Hakaniemen pubissa. Kertoivat töistä ja jalkapallosta. Sitten Jarko kysyi:
Miltä tuntuu uusi elämä?
Ihan tavalliselta, Eero vastasi.
Soittaako Sini?
Ei.
Jarko ja Aleksi mulkaisivat toisiaan.
Aivan täysin ei? Aleksi varmisti.
Aivan täysin.
Jarko pyöritti lasiaan.
Omistakin olisi soitellut jo kolme kertaa päivässä, hän mietti.
Sini ei ole soittanut, Eero sanoi uudelleen.
Se on joko hyvä merkki, tai huono, Aleksi filosofoi.
Huono? Miten niin?
Niin että ehkä hän voi hyvin ilmankin.
Eero joi miettiessään, yritti olla ajattelematta, mutta se pyöri silti takaraivossa.
Puoli kahdeksalta Jarko nousi, laittoi takin päälle. Aleksi perässä. Kättely, olkapään taputus, ja molemmat lähtivät omiin koteihinsa.
Eero jäi tuoppi kädessään istumaan pimeydessä viimeiseen asti.
***
Sini tunsi aluksi vierauden, jonka hän ei arvannut olevan ihan kaipuuta. Enemmänkin outoa tilaa kuin tyhjyyttä kuten huonekalut olisi vaihtaneet paikkaa eikä heti tiedä onko se hyvä vai huono.
Toisena päivänä hän soitti ystävälleen Kaarinalle.
Se lähti, Sini sanoi.
Minne mukamas?
Vuokrakämppään. Sanoi tukahduttavansa.
Kaarina oli hetken hiljaa, huokaisi.
Sini. Miten jaksat?
Ihan hyvin jopa kummallista sanoa.
Itketkö?
En. Outoa, eikö?
Ehkä suru tulee myöhemmin?
Voihan olla. Katsotaan.
Toinen ystävä, Irma, oli luonteeltaan suorasukaisempi.
Onneksi olkoon, Irma tokaisi. Kymmenen vuotta sanoin sulle.
Mitä?
Sitä että elänyt kuin palvelijatar muttet palkkaa saanut.
Irma, älä nyt.
Kuinka usein teit jotain vain itsesi takia?
Sini mietti. Hiljaisuus.
Viime vuonna leikkasin tukan.
Aivan.
Viikon päästä Irma veti Sinin mukaansa joogaan vanhaan työväentalon kellariin. Sini laittoi ylle vanhan verkkapuvun. Kävi ilmi ettei taivu mihinkään.
Kaikki alkavat tästä, ohjaaja lohdutti.
Parin viikon kuluttua hän jo taipui hieman paremmin. Kolme kertaa viikossa kävi tunnilla, joskus menivät Irman kanssa kahville jälkeenpäin. Sini huomasi ettei ollut vuosiin istunut vain juttelemassa, miettimättä koska pitää kotona laittaa illallinen sillä Eero palaisi töistä.
Iltaisin hän luki kirjoja. Ennen ne jäivät yöpöydälle, nyt luki rauhassa tunnin, puolitoista.
Otso soitti kerran.
Äiti, isä sanoi asuvansa eri osoitteessa.
Totta, Sini vastasi.
Ja miten menee?
Aika hyvin oikeastaan.
Otso mietti hetken.
Aiotteko erota?
En tiedä vielä.
Etkö ole surullinen?
Olen lähinnä yllättynyt.
Otso viivytti.
No, soita jos tarvitset jotakin.
Soittele sinäkin. Muulloinkin kuin jouluna.
***
Kerran Sini pysähtyi keittiössä ja jäi seisomaan ikkunaan. Hän oli käsitellyt tavallista aamuista kahvikuppia ja mietti: kaksikymmentäkuusi vuotta. Se on iso pala elämää. Kaikkea oli, hyvääkin. Eka oma koti, jonka he remontoivat sormet ruvella. Otso pikkupoikana polvet ruvella. Merimatka kolme päivää he nauroivat koko reissun, eikä Sini muistanut mille, mutta naurun tunne jäi.
Kaikki se jäi nyt taakse, kuin albumin valokuvat jotka eivät enää liiku.
Sini odotti että tunne meni ohi. Sitten laittoi kupin telineelle ja lähti joogaan.
***
Jouko tuli elämään sattumalta.
Alakerran Leena-täti, kahdeksankymmentä ja terävä-älyinen, tapasi Sinin rappukäytävän ovella ja pyysi vaihtamaan lamppua poika tulisi vasta viikon päästä eikä nähnyt käytävässä. Sini vaihtoi lampun, joi teetä ja silloin poika tuli ovesta, mutta ei se poika jota odotettiin oli Jouko, joka vain piipahti ohimennen.
Hän oli liki viidenkymmenen, parrakas, siisti takki, silmissä väsyneen ihmisen pilke.
Äiti, taas kerjäät vieraita hommiin, Jouko mutisi nähdessään Sinin lampun kanssa.
Sini tarjoutui itse, Leena-täti tokaisi ylpeästi.
Jouko kiitti, Sini nyökkäsi.
Kiitos, olisin tullut itse, mutta ei tullut mieleen että äiti istuu pimeässä.
Pikkuseikkoja, Sini naurahti.
He juttelivat vähän aikaa ovella. Jouko työskenteli myös rakennusalalla mutta toisessa firmassa. Sini mainitsi olevansa kirjanpitäjä. Hän kiitti ja meni.
Kolmen päivän päästä Jouko soitti ovikelloa. Tuli tuomaan äidilleen kauppakassin, ojensi Sinille konvehtirasian.
Turhaa vaivautua, Sini protestoi mutta otti vastaan.
Saanko tulla käymään hetkeksi? Kysyin vain yhdestä hankinta-asiasta koskien teidän Eeroa. Äiti sanoo että hän oli hankintavastaava, osaisiko neuvoa?
Sini mietti hetken.
Eero asuu muualla nykyään. Mutta voin antaa numeron.
Ok, Jouko vastasi niin ettei huomannut oliko yllättynyt. En häiritse pidempään.
Hän meni. Viikon päästä soitti ja kertoi ratkoneensa hankinnan muuten. Kysyi haluaisiko Sini lähteä kahveille ihan vain naapurina. Sini mietti suostui.
Kahvilassa he juttelivat töistä ja kaupunginosien muutoksesta. Jouko oli rauhallinen, kuunteli, nauroi joskus omille lauseilleen ennen kuin ne ehtivät loppuun.
Oletko ollut pitkään naimisissa? Hän kysyi yhtäkkiä, viattomasti.
Kaksikymmentäkuusi vuotta tai olin. Nyt tilanne on vähän auki.
Niin käy, Jouko sanoi. Ei udellut enempää.
Se teki Sinille hyvää.
He tapasivat uudelleen, sitten taas. Jouko ei kiirehtinyt eikä vaatinut, vain joskus soitti ja kysyi mitä kuuluu. Sini huomasi nauttivansa arjen vapaudesta. Vuosien velvollisuuskahleiden jälkeen huolettomuus oli raikas kuin suolainen merituuli Pihlajasaaressa.
***
Eero alkoi huomata itsessään kummallisia asioita, joita ennen ei ollut huomannut.
Esimerkiksi sen, että ei osannut odottaa. Kaikki ennen vain tapahtui: ruoka ilmestyi, pyykki oli puhdasta, kaikki riitti ja toimi. Nyt piti odottaa että sukat kuivuvat, että vesi kiehuu, että korjaaja tulee. Kun tuli flunssa toisen viikon kohdalla ja makasi yksin kuumeessa, hikoillen lakanassa ja juoden hanavettä, huomasi ettei kukaan välittänyt.
Tai ettei osannut syödä hiljaisuudessa. Yli kaksikymmentäkuusi vuotta joku oli aina pöydässä. Ensin Otso, sitten vain Sini. Hän joko puhui tai oli hiljaa mutta elävä hiljaisuus. Nyt hiljaisuus vain oli. Ei mitään.
Hän alkoi pitää TV:tä päällä ruokailun ajan. Se vähän helpotti.
Kolmannella viikolla hän soitti Otsolle.
Moikka poika.
Moi isi. Miten menee?
Ihan ok. Asun Lönnrotinkadulla.
Äiti kertoi jo.
No mikä äidille kuuluu?
Otso mietti kauemmin kuin yleensä.
Hyvin. Kertoo käyvänsä joogassa, näkee kavereita.
Eero niellessään tämän.
Eikö ole ikävä?
Isi, Otso varoo, soititko vaan kuullaksesi onko äidillä ikävä?
Enhän minä, ihan muuten vain.
Hyvinä on molemmat. Se on hyvä.
Eero katseli tyhjään, eikä tiennyt oliko tämä pettymys vai mikä. Ehkä kuin menisit huoneeseen etkä muistaisi miksi.
***
Kahdeskymmeneskolmas päivä, Eero tapaa hississä naapurinsa, kolmikymppisen Ainon, joka hymyili heti.
Oletkohan uusi tässä talossa?
Väliaikainen, Eero myöntää.
Ai, avioero?
Hän säpsähti suoruuteen.
Niin.
Sellaista sattuu, Aino hymyilee. Asut neljännessä? Siellä missä ne outo verhot?
Kyllä. Omistaja ilmeisesti vuokraa vain eronneille miehille.
Aino asui alhaalla, työskenteli eläinlääkärissä ja ikkunalaudalla kasvatti yrttejä ja piti kissaa.
Eero auttoi joskus kantamaan ostokset ylös. Aino kutsui teelle. Keittiössä leijui kanelin tuoksu, pöytäliina oli puhdas. He juttelivat hetken. Aino oli mukava, tarkkaavainen mutta Eero huomasi ajattelevansa: Ainoa varten täällä kaikki järjestyksessä, itsellä tiskiallas vieläkin astioita täynnä.
He juttelivat myöhemmin rappukäytävässä, postilaatikoilla. Mitään ei tapahtunut, eikä voisi tapahtua: hän oli kuin kesken jäänyt lause.
Aino kysyi kerran:
Oletko täällä pitkään?
En tiedä.
Näytät ihmiseltä, joka ei tiedä suuntaa.
Varmaan niin on.
Kyllä kaikki päätyvät johonkin. Minä jumitin näin kaksi vuotta eron jälkeen, lopuksi ihmettelin miksi tuhlasin. Ole viisaampi.
Eero jäi miettimään.
***
Yhden kuukauden päästä Eero meni Hakaniemen torille ja osti kukkia. Ei koska joku pyysi, vaan tuijotti valkoisia krysanteemeja ja muisti kuinka Sini niitä rakasti, ei ruusuja liiaksi paineita niissä.
Hän otti suuren kimpun, maksoi euroilla, vei Sinin entiselle ovelle Hämeentiellä.
Metrossa hän katseli kukkia, ihmiset vilkuilivat. Hän mietti mitä sanoisi kuvitteli oven aukeavan, Sini ilahtuisi. Kaksikymmentäkuusi vuotta sentään.
Hän soitti ovikelloa. Uusi nappi. Kolahdus, askeleet. Ensin Sinin ääni, sitten miehen. Ovi raottui ketjulla, uudella jota ei ennen ollut.
Sinin kasvot näkyivät raossa. Hän katsoi Eeroa ja kimppua. Ilme ei värähtänyt.
Eero.
Sini, tulin.
Huomaan.
Minulla on tässä…
Krysanteemit nousivat vähän.
Sini katsoi vailla vihaa, kyyneleitä, odotuksia.
Eero, minä en avaa.
Miksi? Eero ei tiennyt muuta sanaa.
Vaihdoin lukot.
Näen. Mutta miksi?
Sinin takana vilahti miehen varjo. Eero katsoi ohitse.
Kuka tuo?
Ei kuulu sinulle, Sini sanoi rauhallisesti.
Odota, Sini. Minä ymmärsin jotakin.
Mitä ymmärsit?
Eero avasi suunsa, ei saanut sanotuksi, yritti uudelleen.
Että minun oli hyvä olla kanssasi. En osannut arvostaa. Tämä kaikki oli virhe.
Sini mietti. Katsoi oveen tukeutuen.
Eero, ymmärsit että oli hyvä olla. Mutta et ymmärtänyt miksi oli hyvä. Kuvittelet että minä puutuin. Todellisuudessa kaipasit sitä, että joku silitti sinun paitasi.
Epäreilua, Eero kuiskasi.
Mahdollista, mutta totta.
Kaksikymmentäkuusi vuotta!
Kyllä. Ne olivat, hyviäkin vuosia oli. Mutta en tahdo enää toista samanlaista kierrosta.
Eikö minulla ole mitään mahdollisuutta?
Sini katsoi pitkään.
Tiedätkö mitä? Minäkin aloin hengittää. Oikeasti hengittää. Tajusin, etten ollut ainoa joka tukehtui. En vain puhunut siitä.
Eero seisoi krysanteemit kädessä.
Sini.
Mene nyt, Eero. Soita Otsolle. Soittakaa ihan vaan muuten, ilman syytä.
Ovi sulkeutui. Hiljaa, ilman kolausta. Lukko naksahti.
Eero jäi seisomaan. Krysanteemit vaipuivat alas, melkein lattiaan. Ne olivat tuoreita, ne eivät tienneet.
Rappukäytävässä oli hiljaista. Naapurista televisio.
Eero kääntyi ja käveli hissille.
***
Hissi tuli nopeasti. Peili paljasti miehen kimpun kanssa, hyvä takki, kasvot joista ei tiennyt kumpi päättyi: joku vai alkoi. Ehkä molemmat.
Ulkona oli jo pimeätä, lamput paloivat, ohikulkijat kiireisinä. Eero käveli metroa kohden, krysanteemit edelleen kädessä.
Sitten pysähtyi.
Penkin luona mummo ruokki puluja muovipussista. Pulut pyörivät jaloissa.
Eero jätti kimppunsa penkin viereen.
Olkaa hyvä, jos haluatte.
Mummo vilkaisi, hymähti.
Kauniit kukat. Ei otettu vastaan vai?
Ei.
Sellaista sattuu, hän sanoi ja jatkoi pulujen ruokintaa.
Eero jatkoi matkaa. Kadut olivat samoja, Helsinki jatkoi elämäänsä.
Sama kaupunki, jossa Sini sulki oven ja palasi iltaansa, uuteen elämäänsä, joka näytti sopivan hänelle paremmin.
Jossain Otso palaili kotiin, olisi hyvä soittaa vaikka ei olisi juhlaa.
Jossain yksiössä edelleen likaiset tiskit.
Eero kaivoi puhelimen.
***
Metrossa hän tuijotti tummasta ikkunasta heijastuvaa kuvaa; epäselvää, aaltoilevaa.
Kummallinen juttu, ajatteli hän, ajattelematta oikeastaan mitään.
Juna jatkoi, asemat vaihtuivat. Matkustajat olivat tavallisia nuoria, vanhoja, väsyneitä, iloisia, laukkuja, kirjoja. Kukaan ei välittänyt hänen kukistaan, kaksikymmentäkuudesta vuodesta, suljetusta ovesta.
Hän nousi omalla asemallaan, nousi ulos.
Ilma oli kylmä, ensimmäisen lumen tuoksu jo aavistuksessa, vaikka ei vielä hiutalettakaan.
Eero pysähtyi, nosti katseensa taivaalle.
Taivas oli tummanharmaa, ihan tavallinen.
Hän lähti kotiin.
***
Yöllä kello kahden aikaan Eero ei nukkunut, vain tuijotti kattoon. Asunto oli samanlainen kuin ennenkin, sinapinkeltaiset verhot pimensi lampunvalot, jääkaappi vonkui satunnaisesti. Kaikki kuten viimeinen kuukausi.
Silloin mieleen tuli muisto.
Kahdeksan tai kymmenen vuotta aiemmin, he olivat Sinin kanssa Sinin vanhempien mökillä. Istuttiin kuistilla iltateellä, pihalla oli hiljaista, metsän rajassa pimeää. Sini oli vaiti, niin Eerokin, ja se hiljaisuus oli hyvää elävää, ei tarvitse sanoa mitään.
Silloin Eero ajatteli: nyt, kaikki on hyvin.
Eikä sanonut mitään.
Unohti ajatuksen.
Nyt hän makasi vuokrakämpän sohvalla, muisti tätä viimeisen kerran odottamalla eikä saanut sitä kiinni.
Ulkona alkoi leijailla jotain lunta muistuttavaa harvoja, haparoivia hiutaleita. Ensimmäiset tänä talvena.
Asunnossa oli hiljaista.
***
Aamulla Eero nousi, laittoi veden kiehumaan ja ajatteli että täytyy ostaa kunnon kupit. Nämä olivat lohjenneet, hankalat juoda.
Ajatteli, että pitäisi soittaa Otsolle.
Ajatteli, että töissä kvartaaliraportti odottaa, ja hän on jäljessä.
Ajatteli Sinin sanoja hänkin alkoi hengittää. Myös hän oli tukahduksissa.
Eero ei ollut tiennyt. Tai tiesi, mutta ei miettinyt sillä tavalla että olisi ollut tärkeää. Sini oli aina ollut siinä, tehnyt kaiken, eikä Eero ikinä kysynyt, halusiko Sini sitä. Oli vain pitänyt sitä kotikuvion osana, jonka uskoi olevan hänelle vankila muttei tajunnut ansan olleen yhtä lailla Sinille. Siinä häkissä Sini silitti hänen paitansa.
Vesipannu vihelsi.
Eero kaatoi teen lohjenneeseen kuppiin, istui pöytään.
Ulkona satoi nyt oikeasti lunta, valkoista ja hiljaista.
Eero nosti puhelimen, haki yhteystiedoista: Otso.
Laski alas.
Palasi takaisin.
Moi Otso. Isi tässä. Soitinpa muuten vain. Onko kiire?
Ei, Otso vastasi, vähän ihmetellen. Moi isi. Ei ole.
Mitäs kuuluu?
Hyvää. Töitä. Lunta teillä?
Alkoi juuri.
Täällä myös.
Hetken elävää hiljaisuutta.
Isi, miten sinulla oikeasti on?
Eero katsoi ikkunasta lunta.
Tässä selvitellään, hän sanoi.
Hyvä. Soitellaan sitten.
Soitellaan vain. Muulloinkin kuin jouluna.
Sovittu, Otso naurahti.
Lopettivat. Eero joi teen. Tee oli ihan hyvää.
Lumi tuprutti.
***
Toisaalla, toisessa päässä Helsinkiä, Sini katseli ikkunasta. Käside kahvikupilla, huoneessa oli valoisaa ja rauhallista. Jouko oli jo mennyt, heille oli selvä sääntö ettei yövytä ei kiirehditä.
Sini ajatteli Eeroa. Ei surulla, ei ilolla, aivan vain muistoina ihmisestä jonka kanssa eletty paljon. Ovea seissyt mies krysanteemien kanssa, iso, vähän hämmentynyt ja sellainen, jota elämä oli kolhinnut, muttei opettanut.
Hän ei ollut vihainen enää. Se aika meni nopeasti. Alkuun, silloin kun Eero lähti, Sini huomasi ärtyvänsä vaikka ulospäin oli tyyni, sisällä kiehui vanha hiljainen kiukku siitä että Eero ei koskaan kysynyt mitä Sinille kuuluu. Siitä että Eero lamaantui rutiiniin, jonka Sini omin käsin loi. Siitä että Eero oli tylsistynyt, kun Sinillä ei ollut edes aikaa miettiä, oliko tylsistynyt vai ei.
Kiukku meni pois. Jäljelle jäi jotain rauhallisempaa lujempaa.
Hän kaivoi puhelimen ja kirjoitti Kaarinalle: lähetkö huomenna joogaan? Kaarina vastasi heti: odotin jo että kysyt. Mennään.
Sini hymyili ja laski kupin pöydälle.
Hänenkin ikkunastaan satoi lunta.
***
Samana iltana Eero soitti vuokraisännälle ja kysyi voisiko jatkaa vuokraa vielä pari kuukautta.
Voi, kunhan maksat ajallaan, isäntä sanoi.
Sitten Eero käveli Tokmannille ja osti kolme kunnon kuppia. Sitten meni Alepaan ja osti ruokia: kanaliemikuutio, porkkanaa, perunaa ja sipulia. Löysi ohjeen puhelimesta neljä vaihetta, viimeisenä “suolaa maun mukaan”.
Hän seisoi kattilan äärellä ja kelasi mitä “maun mukaan” tarkoittaa. Maistoi, lisäsi suolaa, ei säästellyt meni hiukan liikaa mutta soppa oli kuitenkin ihan syötävää.
Hän kaatoi keiton uuteen lautaseen, istui rauhassa syömään.
Oli hiljaista.
Hiljaisuudessa soppa maistui jopa syötävältä.
***
Elämä jatkoi kulkuaan: Sini kävi joogassa, tapasi Joukoa silloin tällöin, joka ei kiirehtinyt häntä mihinkään. Eero asui Lönnrotinkadulla, keitti soppaa, joskus soitti Otsolle, tapasi Jarkon ja Aleksin, jotka nykyään tulivat ilman vaimojaan ja viipyivät kauemmin.
Avioero jäi laittamatta vireille. Ei siksi että kumpikaan päättäisi, vaan kun kukaan ei jaksanut nähdä vaivaa.
Kerran he törmäsivät Prismassa, Hämeentiellä, missä olivat käyneet yhdessä aina. Eero tutki vakavin ilmein kermaviilipurkin etikettiä.
Sini käveli taakse.
Hei Eero.
Eero katsoi, nyökkäsi. Hän näytti laihemmalta, katse valppaammalta.
Hei Sini.
Voit hyvin.
Niin sinäkin.
Hiljaisuus.
Ostat kermaviiliä?
Joo, mietin kumpaa ottaisi.
Tämä on parempaa, Sini osoitti.
Kiitti.
Eero nappasi purkin. Sini nosti omansa ja jatkoi hyllyjä pitkin. Eero meni toiseen suuntaan.
Kassoilla he olivat rinnakkain, molemmat ostivat, kävelivät ulos samaan aikaan.
No, heippa, Eero sanoi.
Heippa, Sini vastasi.
Sini kääntyi oikealle, Eero vasemmalle.
