Juhlahetki Mirja Kaarinan elämässä
Maija! Tämä ei ole hernesoppa, vaan jokin sekasotku, josta en saa selvää! Kulta, olet erinomainen lakimies, joten keskity jo niihin asioihin! Jätä keittiö niille, jotka eivät ole niin lahjakkaita päässään.
Mirja, enhän minä nyt nainen olekaan! Maija oli vähällä purskahtaa itkuun epätoivosta.
Miksi hänelle ei onnistunut yksikään ruokalaji? Eikä hän koskaan edes kuvitellut tarttuvansa mihinkään vaativampaan keittiössä. Kaikki oli heidän perheessään jaettu aikoja sitten: Veera oli kotihengetär, Maija oikea järjen jättiläinen, ja Soila puolestaan oman tiensä kulkija, sellainen, joka sai kaiken pyörimään kohti haluttua suuntaa. Veera yleensä valmisteli ruoat, Maija ja Soila hoitivat taustatyöt: siivoukset, ostokset, lasten huvittelun jälkimmäinen oli Soilalla. Vain hän onnistui organisoimaan “Karjalaisen kerhon” siten, ettei Veeran talo perhekokousten jälkeen vaatinut totaalista peruskorjausta tai lisäsiiven rakennusta. Lapsia Siltalan suvussa rakastettiin ja hemmoteltiin, mutta kasvatettiin silti tiukasti, tosin tulokset jäivät vaatimattomiksi.
Kaikki seitsemän Mirja Kaarinan lastenlasta, joita hän rakasti yli kaiken, muistuttivat nuorinta tätiään Soila, joka nyt istui kuistin portailla perkaamassa luumuja Mirja Kaarinan uutta mehua varten, ja mietti, pitäisikö liittyä riehuvan lauman seuraan. Teki mieli, mutta Veeran ankarat katseet hillitsivät. Veera leikkeli kiivaasti tomaatteja salaattiin, muristen itsekseen:
Ei nainen vaan kakara! Koska Soila rauhoitut? Maijasta kasvoi arvostettu nainen! Minäkin sentään jotain, mutta sinä? Aiotko elämässäsi aina vain pomppia kuin pupu ja ajaa prätkällä, kertoa kaikille kuinka ihanaa on elää? Lapset kysyvät kohta, miten niiden kuuluu katsoa äitiään. Vielä pari vuotta niin häpeävät silmissäsi?
Veera, älä liioittele! Maija tähysti epäillen aamun tuskalla tehdyn hernesopan kattilaan ja painoi kannen päättäväisesti kiinni. Heillä on syytä olla ylpeä. Kenellä muulla äiti osaa kasata ja purkaa moottoripyörän? Sinäkö? Minä en osaa edes soppaa keittää! Ei minussakaan ole mitään ylpeiltävää?
Onhan. Sinä et osaa keittää soppaasi, mutta oikeudessa sinä osaat kaiken.
Näinpä. Eli siis
Mitä siis?
Että jokaisen tulisi tehdä omaa työtään.
Hyvin sanottu! Mirja Kaarina, joka oli osa keskustelua jäänyt kuulematta, keinui kuistille ja naiset henkäisivät yhteen ääneen. Lapset pysähtyivät ja tuijottivat isoääitiä, joka seisoi koko komeudessaan.
Vau! Soilan kaksoset naksauttivat kieliään niin väkevästi, että ääni kaikui pihalla ja Mirja Kaarina hätkähti.
Teho saavutettu!
Hän pyöri perheen edessä, esitteli uutta mekkoa ja korkokenkiä, jotka jalassa käveli vain erityistilanteissa kuten tänään.
No tytöt, kelpaako tällaisena tulla tapaamaan miestä, joka näki minut viimeksi neljäkymmentä vuotta sitten?
Sinä olet upea! Hän pyörtyy!
Eikä saa pyörtyä! Mirja Kaarina prässäsi käsiä lanteilla, nenä tuulessa. Mitä teen, jos hän kaatuu siihen paikkaan? Minun pitää saada selvää, miksi juuri nyt, vuosikymmenten jälkeen, häntä kiinnostan? Mitä hyötyä minusta muka on?
Isoäiti, ehkä hän haluaa sinut naisena? Veeran vanhin, viisitoistavuotias Aila, laski itsensä portaille ja työnsi puoli luumua suuhunsa. Mitä?
Nauru, joka räsähti tämän syvällisen toteamuksen perään, pelästytti kissoja ja hätisti Veeran ottaman töröttävän toyterrierin pöydän alle.
Aila, sinä minut tapaat vielä! Veera pyyhki naurunkyyneleet, ja Maija lohdutti pientä koiraparkaa.
No mitä teillä oli silloin aikoinaan? hän sihisi lapsille, jotka tajusivat että nyt oli aika paeta toisaalle.
Oi, Maijuska! Meillä oli romanssi!
Hanakasti Mirja Kaarina lausui sanan “romanssi” niin dramaattisesti, että Aila palasi portaille, huokaisi syvään ja Soila nauroi kaksin kerroin.
Ailuli, sinulla ei vielä ole kiire miettiä näitä! Mirja naurahti.
Jahas. Mutta milloin sitten on oikea aika? Miten vanha olit, Mirkku, silloin kun kohtasit “rakkauden”?
Kuusitoista! Mirja tempaisi kädet taivasta kohden, napaten Veeran katseen. Älä katso noin syyttävästi, lapseni! Olin nuori ja niin tolkuttoman tyhmä! Ailasta tulee paljon viisaampi, ihan kuten sinäkin olit. Mutta naisen täytyy ymmärtää miesten kataluus! Miten muuten sielu pelastuu? Onko väärin?
Mirja! Kerro jo! Soila kuivasi viimeisetkin naurunkyyneleet. Aila ei lähde minnekään, anna kuulla. Sehän on oppituntia hänelle.
Aila kiitteli silmät loistaen, asettui portaille ja kohotti katseensa isoäitiin. Tuo silmien vihreys oli perin kummallinen; kaikille perhetutuille ihmetys, sillä Mirja ja Aila eivät olleet edes verenperintöä toisilleen. Samoin kuin Veera, Maija ja Soila, joita Mirja oli korvannut äidin menetyksessä.
Mirja oli tullut Siltalan siskosten elämään pian perheen äidin kuoltua. Sureva isä eksyi arjen meriinsä eikä tiennyt, miten pitäisi jatkaa. Koko maailma vajosi pimeyteen yhdessä vaimon kanssa, joka hiipui liian nopeasti pois lyhyen sairauden jälkeen.
Vasta kahdeksanvuotias Veera joutui hoitamaan sisariaan, sillä isä vastasi kaikkeen: “Olisi hyvä kysyä äidiltäsi. Hän osaisi varmasti neuvoa”
Veeraa hirvitti tämä vastaus, häntä pelotti että isä menettää järkensä. Hän lakkasi kysymästä mitään ja ryhtyi “lasten” huoltajaksi.
Maijasta Veera selvisi jotenkuten, tämä kun osasi viiden vuoden iässä jo olla tolkun muksu, mutta kaksivuotias Soila se oli oma tarinansa. Sitä piti varjella ihan joka hetki.
Tytöille lähetetty isoäiti lamaantui kahdessa kuukaudessa ja päätti lähteä takaisin kotiin, jättäen mahdollisuuden ottaa vain Veeran mukaansa.
Veera kauhistui. Hänestä tuntui, että kohta häneltä viedään kaikki.
Jopa Soila, yrityksissään vääntää isän ruuvimeisseli pistorasiaan, karjui niin, että Veera painoi pienemmän syliinsä ja pysähtyi. Niin pelottavaa, niin iso menetys.
Mutta isoäiti vain nosti kätensä ylös ja isä murahti jotain, ja näin he jäivät kolmistaan. Muutama kuukausi vielä, ja Mirja tuli heidän elämäänsä.
Soila oli jo toista päivää kuumeessa, ja Veera, joka ei voinut poistua pienen vierestä, meni isänsä työhuoneen ovelle pyytämään lääkäriä. Isän ääni oli outo, pelotti.
Veera pelkäsi herätessään, myöhästyikö koulusta, onnistuuko keittämisessä, tekeekö Soila jotain vaarallista? Kaikki pelotti, koko ajan.
Mutta nyt ei saanut pelätä. Soila houraili sängyssä, välillä pyysi Veeraa, välillä äitiä.
Joo, isä, kyllä! Tämä on hätätilanne! Soila kuolee!
Oliko se lause, vai aito hätä, mutta isä avasi ovensa, lääkäri tuli, ja Veera sai hengähtää. Vastuun otti nyt se aikuinen, jonka kuului.
Mirja Kaarina, terveyskeskuksen lastenlääkäri, tuli tuuraamaan kollegaa. Oli jo ilta, kissa ruokkimatta, kana sulamassa keittiön pöydällä. Takaisin kotiin vasta yöllä, kaikki hoitamatta mutta työt kutsuivat, Mirja ei osannut jättää hommaa puolitiehen.
Hänen kiroillessaan työmaan kaivamaa kurasiltaa, kasarminkovia mummoja, Mirja päätyi oikealle talolle.
Siltalat?
Matala, varma toteamus, ja ovet ja kielet aukenivat. Naapurit kertoivat kaiken tarpeellisen.
Kiitos!
Mirja nousi rappuja kotiin ja siitä hetkestä tuli Siltalan perheelle turvasatama. Mirjan kanssa tuuli ei käynyt, kaikki näki ja kaikkea tunsi; pieni Veera ei ollut vain tuuleen leijaava hiukkanen.
Mirja järkkäsi ambulanssin, lähti sairaalaan Soilaa ja isää viemään, ja antaa isälle sellaisen puhuttelun, että tämäkin havahtui. Veera rauhoittui, isä otti tytön takaisin huomaansa. Pian Veera iloitsi jo morsiushuuhuista Mirjasta tulisi heidän uusi äiti.
Tytöt ottivat Mirjan vastaan omalla tavallaan.
Veera oli helpottunut. Hän piti otteistaan ja siitä, että Mirja piti äitimyytin koskemattomana. Heidän oikea äitinsä oli aina yksi, mutta Mirja olisi jatkossa Mirja.
Kaikki eivät sulaneet kuvaan. Maijalla ja äidillä oli läheisin side, eikä hän hyväksynyt toista lisäksi. Veera koetti puhua järkeä, turhaan. Maija painoi kädet korville ja alkoi soimaan, pyöritteli päätään.
Anna olla! Tahdon vain äidin!
Veera kantoi niin pitkään kuin jaksoi. Lopulta, kun Soila alkoi matkia Maijaa, kärsivällisyys loppui.
Mä en jaksa! Sä olet itsekäs! Äitiä ei enää ole! Ei meillä kenelläkään! Minäkin haluaisin! Mutta ei enää! En minä jaksa olla teidän äiti! Ei minusta siihen ole!
Mirja löysi tytöt itkemästä, kokosi molemmat syliinsä, pusersi lujasti. Rauhoitteli, silitti, lohdutti.
Äitiä teillä ei enää ole. Mutta minä olen. En tule teidän äidiksi, mutta voin olla ystävä. En anna kenenkään loukata teitä! Ymmärsikö pieni parvi?
He itkeä hulauttivat niin, että Mummukin nukahti Mirjan syliin.
Ajan myötä se kasvoi yhteisymmärrykseksi. Mirja, joka ei voinut saada omia lapsia, sai kolme tyttöä kutsumuksestaan.
Isä menehtyi vuotta myöhemmin, astui suojatieltä suoraan auton alle
Mirja, kuultuaan siitä, syöksyi kengät jalastaan, takki unohtuen, koululle. Tapasi tytöt, vei kotiin, tarjosi turvaa.
Te ette ole yksin. Minä olen tässä ja pysyn. Kukaan ei vie!
Tytöt nyökkäsivät, ymmärsivät, että kädestä pitämällä kaikki oli nyt tässä, siskon kädessä ja Mirjan isossa sylissä. Vain vähän helpotti, mutta edes vähän.
Mirja hoiti adoptiopaperit nopeasti. Hän jäi, otti kaksi työtä, rahaakin oli vähintään tarpeeksi ja hän opetti “varpusiaan”.
Ja pikkuvarpuset olivat kovia haasteisiin ja lempihankkeisiin. Mirja hyväksyi kaikki suunnitelmat, vaikkeivät sopineet hänenkaan kaavaansa.
Näyttelijäksi? Kaipa sekin käy, Maija, soitan kaverille teatterissa! Ja niin Maija pääsi sovituksiin, päätti kahden vuoden jälkeen olla muuta.
Soila! Jos päätät taittaa niskasi, voit tehdä sen kunnolla, kunnon varustein!
Soila sai moottoripyörän ja ajosuojat. Mirja myi perintömökin tyttären pyörän vuoksi, mutta ei hetkeäkään katunut. Turvallisuus ensin! Kaskadööritreenaus vielä paikalle sopivana. Parin vuoden päästä viimeisetkin kesämökin rahat menivät Soilan verstaaseen. Mirja naurahti ystäville:
Mikä ettei! Epätavallinen ala, mutta onko sillä väliä? Tytär on onnellinen. Sehän tärkeintä.
Veera oli vakain, ei tuottanut huolia. Mirja halasi monesti, supatti korvaan:
Hengitä ulos, rakas! Minä olen sinun kanssasi.
Veera palasi hetkeksi lapseksi, oli turvassa.
Mirja jaksoi. Aina ei onnistunut kaikessa, mutta joskus hän katsoi taaksepäin ja tiesi: “Minä tein kaiken mitä voin.” Koko porukka kasvanut, omat perheet jokaisella. Onko tämä riittävästi? On.
Elämä kulki rauhallisissa uomissa, kunnes kolme päivää sitten tuntematon miesääni soitti: Mirja pudotti teekupin, työnsi syrjään apuun rientävän Ailan, istui tuoliinsa tai siis tarkoitti istua, mutta istuikin lattialle. Piti pitkään tuijottaa kattoon, ei vastannut lapsenlapsen hätääntynyttä kyselyä.
Aila, soita äidillesi! Tarvitsen henkistä tukea! Heti!
Veera saapui puoli tuntia myöhemmin, kaasua polkien ja sisaruksia tavoitellen.
Mirja, mikä hätänä?!
Voisinpa luulla tulleeni hulluksi!
Ohoh, onpa uutta! Veera nauroi, ja Soila tuli paikalle.
Ajauduitko taas moottoripyörällä hulluun vauhtiin? Soila kiusoitteli, ohimennen nosti kypäränsä pois kisun pediltä. Brrr, etkö nää että kissa nukkuu! Sais siihen piirtää lohikäärmeen vai sinisen sammakon? Katso, Mirja, miten hienon työn olen tehnyt!
Upea! Mutta mitä siinä on?
Lohikäärme!
Aivan sinun tyyliäsi! Mirja käänsi viimein katseensa pois katosta. Voiko isoäiti lähteä treffeille?
Minne?!
Ylemmät purskahtivat nauruun. Aila meni keittämään teetä siinä menisi koko ilta, kyllä matematiikka ehtii myöhemminkin.
Suvun kokoontuessa Viikonloppuna Mirja “kärvisteli”.
Mitä nyt sitten haluatte kuulla? Hän oli minun ensirakkauteni! Voi hyvä sylvi! Hänellä oli tukka, pituutta Ääni, joka sai minut unohtamaan kaiken!
Isoäiti, rakastitko häntä?
Elämää suuremmin! Mirja nosti silmänsä taivaaseen. Rakastin ja kärsin.
Miksi?
Rakkaus ei ollut vain yksipuolinen, vaan koitui kohtalokseni. Kadotin minut itse siinä tunteessa! Ai miten runollista sanoinkaan
Voi, jatka, isoäiti! pyysi Aila.
Lapseni, tätä ei kerrota tätä lauletaan kuin suomalainen kansanballadi! Mutta ääni ei nyt kanna, joten sanoin on pärjättävä.
Ei liikoja, Soila! Pysy reaalissa!
Älä pilkkaa, lapsi! Ellet halua ekleerejä, saat muumioidun keskisormen.
Mirja lepäsi kiikkutuolissaan, viuhki Ailan matikanviholla.
Kuunnelkaa tarkkaan! Olen haudannut tämän tarinan kauan sitten. Ei teidän kuulu tuomita.
Emme me olleet aikeissakaan! Veera laski tomaattien rippeet kulhoon.
Minun ensirakkauteni ei päätynyt avioliittoon, ei olisi voinutkaan. Hän oli siedemäntoista, minä kuusitoista, ja se joka meidät erotti, tuskin täysi-ikäinen.
Oliko hän vanhempi? Aila hiljeni heti Soilan merkitessä sormi huulille.
Nyt tietäisin, ettei moisella vuosilla ole mitään väliä. Mutta silloin se oli kuin elämän ja kuoleman ero! Olimme vielä koululaisia, hän jo opiskelija. Naapuri. Äiditkin olivat sydänystäviä. Tästä, Aila, ensimmäinen oppitunti: Älä koskaan kehuskella ystävälle poikaystävälläsi. Se on mustasukkaisuuden alku. Mustasukkaisuus on kuin home: ensin et huomaa, sitten se leviää kaikkeen. Minulle kävi niin. Olin hiljaa ja kärsin.
Et siis ollut Tatjana?! Aila naurahti.
En. Liian älykäs siihen. Jos olisin kertonut tunteeni, ehkä kaikki olisi toisin. Mutta en. Eihän meillä olisi ollut tulevaisuutta. Pari kuukautta kuutamolla? Hänestä piti tulla sukeltaja, minusta lääkäri. No, niin kävi
Hän kirjoitti minulle! Kaksi kertaa. Ensimmäisessä vastauksessa tunnustin rakkauteni.
Jes! Aila hätkähti, mutta Soila otti hänet tukevasti kiinni.
Mirjan äänessä oli haikeutta, joka sai kaikki hiljentymään.
Entä sitten?
Tauko kesti, ja Soila oli jo työntämässä Ailaa muualle, kun Mirja virkosi:
Toisessa kirjeessä kieltäydyin
Miksi?! Ailan silmät pyöristyivät.
Koska minulla ei ollut tarjottavana muuta kuin rakkauteni. Ja joskus miehet kaipaavat enemmän.
Mitä?
Lapsia, kulta. Jatkumoaan. Minulta se puuttui. Rakkaudessa ei saa ajatella vain omaa etuaan. Toista pitää rakastaa tuonkin yli. Tämä on toinen oppitunti: kun tapaat ihmisen, joka oikeasti ajattelee sinua enemmän kuin itseään tartu hänen käteensä!
Aila pyöritteli luumua käsissään, silitti poskea.
Entä sitten? hän kuiskasi ja näki, että Mirja itki. Kyyneleet valuivat pitkin poskia. Aila syöksyi syliin, pyyhki kyyneleet suukoin.
Ei enää! Kyllä riittää! Ei enää itkua, nenä menee punaiseksi, ei auta edes Lumene!
Totta. Lepään nyt, että olen illalla kuin tuore ruusu! Kohta on juhlahetkeni!
Siskot saattoivat Mirjan pois, hiljaa. Turhaa kääntyillä menneeseen. Mirja opetti, että tarina jatkuu, vaikka olisi kuinka tylsää ja ennalta-arvattavaa.
Soila kantoi luumut keittiöön, Veera paineli laittamaan ruokaa, Maija upposi riippumattoon kirjan kanssa, ja nukahti pian talon ylle laskeutuneeseen hiljaisuuteen. Tämä vähän huoletti Maijaa, mutta uni vei kuin veteen.
Myöhemmin iltapäivällä, portin pieleen ajoi auto. Matalahko vanhempi herrasmies, muodikas lippis, tarkisti osoitteen ja koputti porttia.
Hyvää iltaa! Voinko tavata Mirja Kaarinan?
Veera avasi. Tunsi nimen, ja tukahdutti naurunsa. Se oli “romaanin” sankari.
Eikö teidän pitänyt tavata kaupungilla?
Oli, mutta vapautuikin aika, ja halusin nähdä jo nyt.
Selvä, tulkaa peremmälle.
Vaan Veera jähmettyi. Näky kuistilla oli mykistyttävä.
Mirja Kaarina tuli näyttämölle. Upea lastenlasten tyylaamana: mustat ylikorostetut rajaukset, joita kaksoset piirsivät uudella permanenttitussillaan, olivat niin tehokkaat, että Aila haki taas rätin. Söpö toyterrieri piiloutui pöydän alle ulisemaan.
Hiukset oli rakennettu melkein torniksi, täynnä pinnejä ja kukkia, hullun taiteilijan päiväuniin sopivat.
Apua! Mirja! Veera räjähti nauruun. Vieras jäi seisomaan yhdelle jalalle, unohti toisen tielle, kengänpää rapalla, ja nauroi viimein mukana.
Tukka! Missä se tukka!
Vieras riisui lippiksen, paljas pää kiilsi auringossa. Veera rojahti kivetykselle, kikatti räkänaurua, Maija hihitti, Soila kikatti mukana.
She she Shevilyyraaa!!!
Mies pyöritti päätään, tuijotti hetken ja nauroi mukana.
Niin ennen olin kihara ja hurja! Nyt toisin. Mutta Mirja, ilo nähdä!
Mirja, nyt täysin hereillä, loihti nopeasti katseen Ailaan, joka ihaili ja pelkäsi, ja syöksyi sisälle, minkä saattoi. Kuului outo ujellus, sitten käkätystä. Soila ryntäsi, kilpajuoksussa vessa ehti voittaa.
Illalla kuin sadun lopuksi, kaikki asettuivat laajalle kuistille, nauraen, jutellen. Alku uudelle luvulle oli kirjoitettu.
Sisarukset ymmärsivät hyviä ihmisiä ei voi olla liikaa. Ja jos “romaanin sankari” ei pikkusortista huolimatta pelästynyt, ehkä hän olikin oikea mies sukuparveen?
Veera, kaataessaan teetä Mirjalle, painoi kevyesti kättään tämän olkapäälle, halasi hetken.
No, mitä mietit? Älä pelkää mitään! Me ollaan aina vierellä. Anna palaa!
