Puhu minulle, Makkara
Älä pelkää, Makkara! Kaikki on ihan hyvin! Ne huutavat vielä hetken aikaa ja sitten varmaan rauhoittuvat… Ehkä…
Pienempi sylissäni makasi rakas ystäväni, pehmeä ja jo vähän nuhjaantunut nalle. Suljin silmäni ja painoin posken sen lämpöiseen turkkiin. Olinhan jo iso ainakin niin mummu Marja sanoi. Viisi vuotta täyttäneenä ei enää sopisi pelätä. Aikuinenhan minä jo melkein olen! En edes enää itkenyt neuvolan rokotteiden aikaan, vaikka vähän sattui. Hävetti kyllä joka kerta, vaikka hoitaja nauroi. Mutta Makkaralle saatoin olla juuri niin kuin ennenkin pieni ja heikko. Se oli kuullut kaikki salaisuuteni, ja toisin kuin paras kaverini Kaisa, ei koskaan juossut kertomaan hoitajalle, vaikka mitä kerroin. Katsoi vain niillä tummilla nappisilmillään ja kuunteli hiljaa. Ymmärsi kaiken. Ja silloin, kun oli tosi pelottavaa, kuten nyt, se lohdutti. Makkaran kanssa oli aina hyvä olla; se oli tuttu ja turvallinen.
Mutta äiti ja isä, vaikka läheisiä nekin olivat, muuttuivat kumman teräviksi ja vihaisiksi, kun riitelivät. En osannut selittää, mikä siinä oli, mutta kuvittelin, että koko kotiin kasvoi hetkessä valtavia orapihlajan piikkejä. Kukaan ei päässyt lähelle toista, vaikka kuinka olisi yrittänyt huutaa yli piikkien. En tiennyt, miksi vanhemmat riitelivät. Hehän olivat aikuisia! Eikö aikuisten kuuluisi ymmärtää toisiaan ja sopia kaikista asioista? Ainakin näin mummu Marja sanoi että pitää puhua samaa kieltä. Ehkä heillä ei ollutkaan enää kiukkuja, vaan oikeita, isoja suruja. Minun pienet harmistukset, kuten Kaisan kanssa riitely, olivat välillä ihan kamalia, enkä silloin edes jäätelöä halunnut, vain itkeä. Mutta jos aikuisilla oli isoja suruja, niiden täytyi olla vielä pahempia.
Avainriidan jälkeen tuli hiljaista. Se tarkoitti, että äiti meni itkemään suihkuun ja isä murjotti keittiössä. Minun oli aika liikahtaa paikoiltani, piilosta sängyn takana. Katselin huonettani, jossa oli hienot tapetit ja oikea prinsessansänky vaaleanpunaisella päiväpeitolla, juuri sellainen kuin olin halunnut. Leluhyllyillekin tuskin enää mahtui mitään. Olin täällä omassa turvapaikassani, mutta nyt Makkara katsoi minua kuin olisi pyytänyt: nyt pitää tehdä jotakin.
Tiedän kyllä! Odota siinä. Hoidan tämän itse.
Jätin nallen tyynylle ja lähdin kohti kylpyhuonetta. Äiti oli siellä, kuten aina, kun surua sattui. Koputin kevyesti.
Äiti?
Mitä nyt?
Voinko tulla sinne?
Ovi kävi ja näin, että äiti istui ammeen reunalla, posket punaisina.
Mitä hätänä? Pitikö tulla vessaan?
Ei, vaan sinun luo, otin henkeä ja astuin sisään, vaikka viimeksi olin päättänyt, etten halua tätä hetkeä. Kohtaisin itkevän äidin, kietoutuisin syliin ja lupauksia siitä, että kaikki järjestyy. Sitten itkin itsekin, enkä siksi että äitiä olisi vain sääli, vaan koska tiesin, että asiat eivät oikeasti järjesty. Näin oli aina ollut; pari hyvää päivää ja sitten taas piikit kasvoivat.
Pyyhin kyyneleet silmistäni ja katsoin äitiä.
Miksi?
Mikä miksi, rakas?
Miksi te riitelette koko ajan? Jos ette tykkää olla yhdessä, ehkä pitäisi olla vähän erillään? Mummu sanoi niin, kun riitelin Kaisan kanssa. Jos pysyy kauempana, ei tule kiistaa.
Äiti hiljeni, tuijotti minua. Hän oli kai ajatellut, etten ymmärrä heidän riitojaan. Että olen liian pieni, mutta en ollut.
Vera, miksi sanot noin… Totta kai minä rakastan isääsi…
Etkö vähän valehtele? kysyin.
Ei… En minä valehtele!
Jos rakastaisit, et varmaan huutaisi sillä tavalla. Sinä et huuda minulle…
Äidillä oli vaikeaa löytää sanoja. Ymmärsin sen. Mutta mummu Marja sanoo aina, että pitää ajatella omia tekojaan, kun on tullut paha mieli. Pyyhkäisin taas hänen poskensa.
Niin mummu sanoo? äiti hymyili itkuisena.
Niin! Ja oikeassa on. Katso, minäkin sovin Kaisan kanssa. Nyt ei enää riidellä niin paljon. Vain kun se menee kertomaan jotain hoitajalle.
Kasvanut siinä olet paljon, äiti veti minut syliin.
En ole… sanoin, ja kuiskasin, vaikka en tiennyt miksi. Jos olisin iso, en pelkäisi näin paljon.
Mitä sinä pelkäät? äiti kurtisti kulmiaan.
Että ensi kerralla ette enää vain riitele, vaan toinen lähtee pois.
Mihin menisi?
Johonkin, missä on hiljaista. Ei kai kukaan halua olla paikassa, jossa on paha olo? Sinullakin on paha olla, äiti?
Paha… On, äiti mutisi. Pelkäätkö, että jätetään sinut yksin?
Pelkään… Ja sitten jää vaan Makkara. Jos sekin katoaa, niinkuin kerran taksissa, mitä sitten teen? Ja mummu sanoi, ettei pysty enää ottamaan uusia lapsia, kun on jo vanha.
Ei, Vera, en minä ikinä jätä sinua! Sinä olet minun lapseni!
Mutta kun te huudatte, muistatteko silloin minua?
Silloin näin miten äiti vaikeni pitkäksi aikaa. Hän oli kai unohtanut unohtanut meidät, kun suuttui. Se satutti minua. Mutta tiesin, että hänen teki myös kipeää.
Ehkä oli aika mennä isän luo. Sanoin, että menen pian, ja menin. Keittiössä isä istui ikkunan ääressä tuijottaen ulos.
Isä?
Hei Veruska! Eikö olisi jo nukkumaanmeno?
Ei vielä. Haluan puhua.
Kiipesin hänen syliinsä. Te riitelitte…
Niin tehtiin.
Miksi?
En osaa sanoa. Jotenkin riita vain tuli.
Oletko sinä vihainen äidille?
Isä katsoi minua, sitten pois. Piti varmaan jo aiemmin puhua. Mutta olin vain piileskellyt Makkaran kanssa enkä sanonut mitään, vaikka Kaisa ja minä emme koskaan antaneet kiistan jäädä selvittämättä päiväkodissa laitettiin penkeille istumaan ja kerrottiin kaikki asiat hoitajalle.
Sanoiko äiti, että hän on vihainen minulle? Isä painoi nenänsä tukkaani.
Ei, kyllä minä vain tiedän.
Mistä?
Kun rakastatte toisia, sinä halaa äitiä ja hän hymyilee. Kun on paha olla, huudatte. Niinkö?
Isä naurahti surullisesti.
Oletpa sinä iso… hän sanoi hiljaa.
Äitikin sanoi niin.
Mitä muuta hän sanoi?
Että rakastaa sinua… ja minua.
Nyt kasvoilla ei enää ollut vihaa, ei ryppyjä otsassa. Hyppäsin alas sylistä ja sanoin meneväni Makkaran luo. Oli kai helpompaa, kun kukaan aikuinen ei ollut vihainen.
Seuraavana aamuna olin vielä puoliunessa, kun jo haistoin kahvin tuoksun keittiöstä. Avasin silmäni ja näin ettei äiti ollut enää vieressä, vaikka illalla oli siinä. Jossain keittiössä kilahti lusikka kuppia vasten. Outoa, isä oli yhä kotona. Kävelin keittiöön juuri kun äiti avasi oven. Isä oli uunin luona, ja pöydällä seisoi outo, iso ja vinksahtaneen näköinen täytekakku. Sitä koristi hassut kermaruusukkeet, jotka olivat selvästi miehen tekemiä.
Moi… äiti sanoi hiljaa.
Isä kääntyi ja sanoi anteeksi. Kaikesta. Sinä ja Vera olette minulle kaikki kaikessa, vaikka en sitä aina ymmärrä näyttää. Olen ollut tyhmä ja itsekäs. Annatko anteeksi?
Äiti katsoi pitkään miestä, sitten työnsi kämmenen hänen suulleen ja mutisi: Oikeastaan meidän pitää molempien miettiä kaikenlaista. Mutta ehkä voimme yrittää?
Kauanko kestää miettiä? Isä kysyi.
Varmaan seitsemän kuukautta.
Isä tuijotti ja näki, mitä äiti tarkoitti.
Aamulla istuttiin yhdessä pöydän ääreen. Pienet sormeni kaivautuivat Makkaran turkkiin. Näytin äidille ja isälle, että olin taas iloinen.
Saako oikeasti syödä kakkua aamulla? kuiskasin.
Tänään saa, isä hymyili.
Vuosia myöhemmin äiti taluttaa vaunuja hiekkatiellä, suuntaa koululle hakemaan isosiskoa. Pikkusisko, pieni Otso (jonka ensimmäinen sana ei ollutkaan äiti vaan isi) köllöttää rattaissa. Isä nappaa lapsen syliin.
Nämä odottavat sinua täällä, hän sanoo.
Pian isosisko juoksee vastaan, letit hulmuten, repussa jo tarrat opettajalta. Äiti! Arvaa mitä! Opettaja kehui minua ihan hirveästi.
Hyvä! hymyilee äiti.
Missä isi ja Otsu ovat?
Puistossa, vastaan.
Entä Makkara?
Tietenkin mukana.
Kun katselin vanhempiani, jotka kävelivät edellä, Makkara sylissä pienelle Otson tukena, tiesin, että joskus piikit voivat kadota. Kysyin vielä hiljaa nallelta:
Onkohan nyt kaikki hyvin?
Makkara vain katsoi minua niillä tutuilla silmillään. Minusta kuitenkin tuntui, että sain vastauksen.
** Olen oppinut, että hyvä asia ei kadota itsestään: täytyy puhua, koettaa ymmärtää ja antaa anteeksi, vaikka pelottaisikin. Sillä tavalla piikit alkavat murentua ja elämä taas maistua kaurapuurosta leijonanlihaan.
