Pekka Väinölä, anteeksi häiriö, mutta minun on lähdettävä tänään hieman aikaisemmin. Sopisiko se sinulle? Lapseni on sairastunut.
Aino laski pöydälle huolellisesti järjestetyt asiakirjat ja seuraavan päivän tapaamislistan. Työpäivä olisi vielä tunnin, mutta päiväkodista oli soitettu jo kahdesti, eikä Aino uskaltanut enää odottaa. Hän oli saanut paikan tässä rakentamisfirmassa suoraan sanottuna onnellasekä sihteerin kokemus että ilmoituksessa mainitut “ulkoiset ominaisuudet” olivat Ainolle vieraita. Peilin edessä ennen työhaastattelua hän pudisti päätään itsekseen:
Ei kai. Taitaa tämä kohta olla minulle täysin väärä.
Vanhasta villatakista Aino yritti pitää kiinnisiinä ei ollut vielä vikaa, mutta hame oli jo vuosien takaa ja vähän nuhjaantunut. Sen oli ommellut hänen äitinsä, tarkkaan kankaan valiten, monta päivää kuiskutellen rohkaisua itselleen ennen jokaista uutta saumaa.
Tulee tästäkin ihan mainio, ei yhtään huonompi kuin kaupasta ostettu.
Äiti, käsintehty on aina paras. Ei voi olla huonompi, Aino hymähti, vaikka tiesi äidin tarvitsevan juuri noita sanoja.
Lisärahaa Ainojen kotona ei juuri ollut koskaan. Aino muisti hyvin ajan, kun isä eli ja vaatevalinnat eivät tuottaneet päänvaivaa. Mutta kun isä katosi, kaikki muuttui. Sairaanhoitajan palkalla ei juhlittu. Jotenkin heidän perheensä selvisi, vaikka mummon sairastuminen toi lisää huolia. Suhde Ainon äidin, Leenan, ja anopin välillä oli aina ollut kireä.
Leena! Teidän suvussanne perhe on pelkästään paperilla, ei käytännössä. Mutta nyt, kun olet osa meidän perhettä, toivon että alat kunnolla ymmärtää, että tässä talossa jäsenet huolehtivat toisistaan.
Pienenä Aino ei oikein tajunnut, mitä mummo tarkoitti. Sanat painoivat, ja myöhemmin Aino huomasi, ettei niiden takana ollutkaan mitään. Kaikki toimi vain yhteen suuntaan: Leenan oli pidettävä huolta anopistaan ja maksettava suurin osa tuloistaanmummo otti kaiken arvokkaasti vastaan, mutta ei koskaan vastannut millään. Syyteitä, valituksia, anoppi tiputteli suustaan kuin lunta marraskuussa.
Äiti, mikset vastaa! kyseli vanhempi Aino, kun äiti sai taas “ohjeita”. Leena vei harvoin Ainoa mukaansa anoppia katsomaan, mutta joskus mummo vaati Ainon paikalle.
Tiedän että hän on väärässä, Leena silitteli silitettyjä lakanoita. Ja tiedän että hän on yksin… Sisarensa kanssa riitaantunut, lapset kaukana. Minä lupasin isällesi että pidän anopista huolen loppuun asti. Miten voisin rikkoa lupaukseni?
Aino puri sisäänsä kaiken mitä olisi halunnut sanoa mummolle, mutta Leena katkaisi nuoren tytön närkästyksen lempeästi, katsoen syvälle silmiin.
Älä. Älä ota tätä itseesi. Anna hänen puhua. Minä tiedän, että tein kaiken oikein ja ettei mummoltasi puutu mitään.
Ei hänelle olisi muutenkaan mitään puuttunut! Aino mutisi jo aikuisena, sillä silloin hän osasi jo nähdä totuuden verkon.
Hän tiesi, ettei mummo ollut köyhä sukulainen. Iso asunto, toinenkin, vuokrattu kauanhyvä eläke ja pankkitili vielä ukilta. Kaikki tämä takasi mummon mukavuuden. Silti Aino ihmetteli, miksi mummo otti vastaan Leenan rahat.
Miksi, äiti? Eikö hänellä muka ole tarpeeksi? Aino suttasi vihkoonsa, johon he merkitsivät menojaan.
Aino! Leena haukahti, heittäen tiskiliinan pöydälle.
Mitä Aino?
Lopeta. Ei tehdä itsestä sellaisia kuin… No, kuka haluaisi olla noin? Muista, että kaikki mikä mummolle kuuluu, on hänen. Meillä ei ole osaa eikä arpaa siihen. Älä edes ajattele sitä omaksesi. Muuten siitä ei pääse irti.
Aino tajusi äitinsä sanat vasta myöhemmin, kun mummoa enää ei ollut. Kirjekuori testamentin ja hyvästikirjeen kanssa löytyi yöpöydän laatikosta. Kun Leena luki sen, hän huokaisi syvään, rytisti paperit kokoon ja työnsi pois.
Lähdetään.
Minne? ihmetteli Aino.
Tänne emme enää kuulu. Olen tehnyt kaiken, mitä lupasin mummollesi.
Aino ei kysynyt lisää. Myöhemmin hän kuitenkin sai selville, että mummo oli jakanut kaiken suvun kesken. Kirjeen sisällöstä äiti ei koskaan puhunut. Kerran lipsahtanut:
Annoin heille kaiken, koska ovat “omia”. Vaihdetaan aihetta, Aino, tuo tunkkaisuus pysyköön siellä.
Epäilikö hän, että en ole hänen lapsenlapsensa? Aino ei malttanut.
Ei. Leena huokasi. Sanoi vain sinun olevan liikaa minun näköiseni. Väärää verta.
Onko se totta? Aino puri huultaan. Enkö muistuta isää?
Olet aivan kuin isäsi. Ei ulkonäössä vaan siinä, miten ajattelet. Hän oli paras ihminen jonka olen tavannut. Siksi sanon vielä kerran vain: ota hyvät asiat mukaasi, älä kanna pahaa.
Aino ei kinannut. Hän ei aivan ymmärtänyt Leenaa, mutta halusi tukea äitiään.
Aika kului. Aino pääsi lukiosta yliopistolle, ja silloin surullisenkuuluisa hame syntyi. Siinä hän kävi kokeissa, opetti, ja myöhemmin meni sama hame päällä työhaastatteluun rakennusfirmaan. Onnekkaaksi hameeksi Aino sitä pitieikä farkuissa voi mennä, vai mitä?
Henkilöstöosastolla Aino kuuli selän takaa pieniä naurahduksia, mutta Linnan sanojen muistaminen auttoi: selkä suoraksi.
Ilman kokemusta, yksinhuoltaja, vielä lapsen kanssa? Missä olet aiemmin ollut töissä?
University-lehtorina.
Miksi alalle vaihtaminen?
Halusin kokeilla jotain muuta, Ainoa jännitti, mutta piti itsensä kasassa.
Vastoin odotuksiaan hän sai koeajan sihteerinä. Käytävällä käytävillä kuultiin:
Minna, mihin Pekka tarvitsee tuollaista? kuiskutti yksi.
Kylläpä hän pitää älykkäistä naisista. Katsotaan miten sujuu. Ja hänet kun vähän laittaa, niin muiden edelle menee.
Pekka naurahti, kun näki Ainon tutkimassa kahvikoneen ohjekirjaa:
Ensimmäistä kertaa näin naisen, joka ei kilkattele kaikkia nappeja vaan lukee ohjeen. Hyvä merkki!
Tehtävissä ei ollut mitään ylivoimaista. Pekka piti narut tiukasti käsissään, kunnes ajan myötä huomasi, että Ainolla oli hyvä muisti ja kyky hoitaa asiat. Kenen tapaamisen vain järjestely, kiitos tuli aina.
Ainoa ainoa puute työssä oli se, että hän joskus joutui lähtemään lasten vuoksi.
Aino, ymmärrän, mutta kun tämä alkaa toistua. Ilman sihteeriä jään pian. Pekka hieraisi ohimoitaan.
Särkeekö päätä? Haluatko Buranaa?
Ei, kyllä se menee ohi. Mene toki jo. Lapsi on kuitenkin tärkein. Mutta suosittelen miettimään ratkaisua. Eikö sinulla ole mummoa, sukulaisia tai edes hoitajaa?
Ei ketään. Aino kiristi uuden takkinsa helmaa.
Ei ketään?
Äiti on poissa, ja muita ei ole.
Se on kurja. Hoitaja?
En pysty maksamaan. Lupaan miettiä. Kiitos kun ymmärrät.
Päiväkodin pihalla odotti Joel, kotona arjen kiireet. Epätoivo ja yksinäisyys puristi. Miksi kaikki on näin vinoa?
Hän tiesi vastauksen. Kuten Leena oli sanonut:
Kaikkien tiellä ei aina tule hyviä ihmisiä vastaan, ja hyvät kohtaamiset ovat sitäkin arvokkaampia.
Entä jos kukaan ei tule?
Kyllä tulee, Aino. Matemaattisestikin, ajattelisit, että olisi mahdotonta olla tapaamatta yhtäkään hyvää? Ei voi olla, Leena naurahti. Todella pahoja on vähän. Suurin osa vain elää itselleen. Toivon sinulle niitä, jotka eivät ole itsekkyydessään sulkeutuneita.
Aino ajatteli äitinsä sanoja, kun suri Joelin isää. Nuori tutkija oli tulinen, intohimoinen. Aino halusi yhdistää perheen ja työn, mutta Eero ei nähnyt sitä mahdollisena. Kun hän lähti ulkomaille, vaikka oli muutama päivä aiemmin kosinut Ainoa, tiet erosivat.
Odotellaan pari vuotta, ei haittaa.
Eero, ei tässä nyt voi odotella. Meille tulee lapsi.
Eero ei sanonut mitään, ja katseesta Aino tiesi kaiken päättyneen.
Joelin synnyttyä, vain kuukausi Leenan kuoleman jälkeen, Aino kielsi itseltään itkun.
Myöhemmin, äiti. Kun Joel on syntynyt.
Myöhemminkään ei ollut aikaa surra. Joel oli heikko, sairasti paljon. Arkirutiinit menivät automaatiollapyykkiä, ruokaa, siivousta, samoja kiertoja. Yliopistosta hän irtisanoutui, juorujen ja tuijotusten takia.
Anteeksi, äiti, olen liian herkkä. En vaan jaksa. Hän kuiskasi valokuvan edessä, että ei herättäisi Joelia. Mitä pahaa olen tehnyt? Synnytin vain… En väkisin Eeroa naimisiin saanut…
Lopulta Joel pääsi päiväkotiin, mutta ensimmäinen vuosi oli vaikea. Työpaikan löytäminen oli mahdotonta. Iltaisin Aino moppi lattioita kampaamossa ja ajatteli, että ehkä joskus tulisi parempi hetki.
Samojen ajatusten pyöriessä hän haki Joelilta, osti lääkkeet ja kiirehti kotiin.
Moi, Asta!
Moi, taas vai? Asta naurahti pientä Joel-poikaa syleilevälle Ainolle.
Niin vain kävi. Lähtee kohta työpaikkakin. Toisen kerran tässä kuussa jäädään pois.
Sitä tämä on. Katso, minun Sofiakin oli vuoden terve, mutta sitten… Onko ajatellut hoitajaa? Saatko jo paremmin palkkaa?
En sentään. Aino työnsi kenkää irti Joelin jalasta.
Kallista tämä on, ei siihen työtä riitä. Harmi ettei teillä ole mummoa.
Niinpä. No, moikka Asta!
Mielessä kaikui: “Äiti, kuinka kaipaan sinua…”
Mutta Joel veti Ainoa taas arkeen. Lapsi sänkyyn, kuppi kuumaa ja taas netin hoitajailmoituksia selaamaan unettomana.
Kevyt koputus oveen pysäytti ajatukset. Äänettömyys yössä, kuin kukaan ei olisi siinä. Aino avasi oven.
Hei, Aino!
Kynnysmatolla seisoi Kirsti, naapuriporraskäytävän mummo. Ainoa tunsi hänet nimeltä, muttei muuten.
Hei, sattuko jotain? Aino ihmetteli.
Voisi kai niinkin sanoa. Kutsutko sisään vai jutellaanko ovella?
Oi, anteeksi! Aino liikahti syrjään.
Kirsti riisui kengät ja nyökkäsi kohti keittiötä:
Siellähän se keittiö on?
On.
Mennään sinne. Nukkukoon lapsi, uni auttaa kaikkeen.
Aino seurasi vähän hämmentyneenä. Kirsti istui pöydän ääreen, kädet sylissä, ja katsoi Ainoa varmoin silmin:
Tarvitsetko tunnin mummoa?
Mitä?
Tunnin mummo. Sellainen, joka on lapsen kanssa, jos on sairas tai muuten. Kirsti selitti uudestaan, ja Aino kuuli takaa äidin äänen.
Tarvitsisin, mutten tiedä mistä sellaisen löytäisin.
No, enpä aatellutkaan. Minä tulin itse. Kelpaanko hoitajaksi?
Aino empi. Tarve oli kova, mutta voiko tuntemattomalle naiselle uskoa pojan?
Saanko kysyä, mistä tiesit että hain hoitajaa?
Astalta kuulin. Ei noissa mitään salaisuuksia ole. Kirsti hymähti.
Ymmärrän. Kirsti, toki…
Kysy pois. Annan vaikka koko elämäni tarinan. Sitten päätät.
Aino ojensi kupin teetä, karkkikulhon ja istui.
Kirstin tarina oli yksinkertainen.
Olen syntynyt tässä kaupungissa, vanhemmat tehtaalla. Itsekin tehtaalle ja siellä tapasin mieheni. Kaksi poikaa, mieheni kuoli nuorena. Pojat kasvoivat ja lähtivät maailmalle, lapsenlapsia on, mutta harvoin näen. Toisten mummoilla aina tarpeellisempi paikka, minua ei oikein tarvita. Katselin pihalla lapsia ja sydän aivan särkyi. Olisipa yksi, jota voisin hoivata. Tämä hoitajahomma tuli Astan ehdotuksestamiksipä en tarjoaisi apuani. Jos apu kelpaa, hyvä meille molemmille. Hinta on kohtuullinen, mieti rauhassa, Kirsti sanoi pysäyttäen Ainon mahdolliset vastalauseet kädenliikkeellä.
Aino nyökkäsi heikosti. Hän jäi miettimään.
Mitä sanot, äiti? Tuntuu niin oudolta. En ehtinyt edes toivoa, kun heti tuli tarjous kuin unessa.
Leena tuijotti kuvasta Ainon ajatusten painaessa päätä.
Koko yön Aino mietti, ennen kuin aamulla soitti Kirstille:
Kirsti, kiitos. Otan tarjouksen vastaan.
Näin heidän yhteistyönsä alkoi. Kirsti kutsui sitä juuri niin:
Me ollaan kollegoja. Sinä töissä, minä pidän lapsesta huolta. Sinä saat mielenrauhan, minä pension päälle vähän lisää.
Auttavatko omat lapsesi?
Omalla tavallaan. Minäkin saan jotain, jos tarvitsen enemmän. Pääosin pärjään itse.
Aluksi Aino seurasi tarkasti Kirstin ja Joelin touhuja. Poika lämpeni heti.
Sairastellaanko? Ei hätää, keittelen teetä ja luen pitkän sadun. Nukut päälle, niin menee pian ohi, Kirsti sanoi ensimmäisenä päivänä.
Meillä ei ole hilloa…
Toin mukaani. Mene vain töihin, osaan kyllä hoitaa.
Parin kuukauden päästä Joel luki sujuvasti.
Hän on vasta viisivuotias! Aino hämmästeli.
Fiksu poika. Pelaa shakkia ja hyppääkin jo uimaaltaaseen. Hienosti kehittynyt. Voisin hakea hänetkin harrastuksiin.
Joel pelasi shakkia ja ui kahdesti viikossa. Ilman Kirstiä kaikki jäisi.
Ilman Kirstiä en pärjäisi, Aino jakoi Astalle.
Piankos minä Kirstin pöllin, kun Sofi kasvaa, Asta nauroi.
Vuodet vierivät. Joel kasvoi, siirtyi kouluun. Kirstin apu harveni, mutta yhteys jäi. Heidän suhteensa muuttui lähes perheeksi.
Aino, olet istunut samalla tuolilla liian kauan, Pekka totesi.
Mutta pidän työstäni.
Sinun kaltaisellesi pitää etsiä uusia haasteita! Yritys kustantaa täydennyskoulutuksen, katson myöhemmin sopivan paikan.
Uusi työ, uudet mahdollisuudet. Talous koheni, Joel kasvoi, Aino hengitti vapaammin.
Hyvin menee, Aino! Kirsti iloitsi toisen puolesta.
Kirstistä ja Ainosta oli tullut enemmän kuin “kollegoita”. Sitten yhtenä päivänä Kirsti ei tullut.
Mihin hän katosi, huolestui Aino, soitellen eri paikkoihin.
Sairas, mutta ei lappua jätetty, Asta huokaili. Lapset eivät osaa auttaa.
Aino kiersi sairaalat, eikä edelleenkään löytynyt. Lopulta yksi hoitaja tunnisti Kirstin.
Tuli sisään ilman papereita, nukkui kaksi vuorokautta. Muisti meni.
Miksi ette soittaneet! Olisin tullut! Mitä tapahtui?
Auto osui, lyhyt muistihäiriö. Kuka olet?
Olen kuin tytär.
Kahden päivän päästä Kirsti siirrettiin huoneeseen, jossa Aino istui hänen vierellään käsi kädessä.
Kuka sinä olet? Kirsti ihmetteli.
Aino. Muistat kyllä, kun ehdit. Hoidetaan nyt vointia ensin.
Soitot lapsille eivät tuoneet muutosta. Aino hoiti Kirstin kotiin.
Joel, Kirsti ei muista vielä kaikkea. Kutsu häntä mummo-Kirstiksi ja pidä arki tasaisena.
Tuleeko hän asumaan meille?
Tulee.
Oikein.
Joelin vuoro tuli hoitaa mummo-Kirstiä: lämmin keitto ja shakkilauta esiin.
Kirsti alkoi kutsua Ainoa tyttärekseen, Joelia lapsenlapsekseen, eikä Aino pistänyt hanttiin.
Vasta puolen vuoden päästä oven takana seisoi Kirstin poika, Mikael.
Saanko nähdä äidin?
Totta kai. Mutta olet tervetullut koska vain. Ja jos haluat, hoida paperiasiat, mutta Kirsti pysyy meillä.
Halusin ottaa äidin meille.
Mikset tullut aiemmin? Nyt on jo myöhäistä. Et ole enää osa hänen arkeaan, Aino sanoi suoraan.
Käynti jäi hetkelliseksi. Joel hyppäsi ilosta, kun kakku kannettiin keittiöön.
Saako Kirsti kakkua?
Tietenkin. Isoin pala! Hänellä on oikeus herkkuihin!
Makeannälkä? Joel kikatti.
Aivan! Ei se pahaa tee meille muillekaan, Aino sulki oven ja astui keittiöön, jossa valo jo pehmensi varjoja seinillä uuden unelman lailla.
