Ei ole paluuta
Helmi laski kahvikupin pöydälle ja katsoi miestään. Tapani seisoi eteisen peilin edessä, suoristi uuden kauluspaidan kaulusta. Paita oli kapea, pieniruutuinen, sellainen joita parikymppiset pojat käyttävät, ei viisikymppiseksi pian tulevat miehet.
Tapani, oletko menossa töihin vai minne?
Töihin tietenkin. Minnepä muualle.
Ihan vain kysyin. Et sinä ennen pukeutunut tuollaisiin.
Tapani kääntyi häneen päin. Hänen katseessaan oli jotakin uutta vähän etäistä, kiireistä, kuin hänellä olisi ollut kiire jonnekin ja Helmi olisi ollut esteenä tiellä.
Ihmiset uusivat vaatteitaan. Se on ihan normaalia.
En minä mitään sanonut.
Juuri niin. Et sano, mutta katsot.
Tapani veti ylleen uuden tummansiniset villakangastakin, ei sitä vanhaa harmaata, joka oli roikkunut naulakossa varmaan seitsemän vuotta. Helmi seurasi häntä katseellaan, nosti kahvikupin ja meni keittiöön. Ulkona oli maaliskuun alku, harmaata ja kostean kylmää. Ikkunalaudalla kasvoi pelargonia, jonka hän kasteli joka tiistai. Lehdet olivat paksut ja tuoksuivat kirpeän kodikkaasti. Helmi painoi otsansa kylmää lasia vasten ja mietti, että viimeksi he kävivät yhdessä teatterissa lokakuussa. Näytös oli ollut hänen mieleensä, Tapani oli koko kotimatkan ollut hiljaa.
Kaksikymmentäviisi vuotta. Hän oli aikoja sitten lakannut laskemasta, kuinka monta päivää se oli tarkoittanut.
Helmi työskenteli pienen rakennusliikkeen kirjanpitäjänä Vantaan laitamilla. Työpaikka oli rauhallinen, tuttu ja sama porukka oli pysynyt vuosia. Häntä arvostettiin; nuoremmatkin kollegat puhuttelivat häntä sukunimellä. Hän oli tarkka ja huolellinen, ei myöhästellyt eikä lähtenyt kesken päivän. Koti pysyi siistinä, keittiön pöytäliina vaihdettiin joka sunnuntain tapaan raidallinen valkoinen liina puhtaaseen ja silitettyyn. Helmin aamutakki oli vaniljanvärinen frotee, kolme vuotta vanha, mutta yhä ehjä ja pehmeä. Iltaisin hän istui kirja kädessä, joi teetä viinimarjahillon kanssa, jonka oli keittänyt viime elokuussa. Elämä oli huoliteltu kuin hyvin ommeltu talvitakki: mitään turhaa, kaikki oikealla paikallaan.
Tapanissa alkoi näkyä muutoksia helmikuussa. Ensin hän ilmoitti liittyneensä kuntosalille. Se olisi itsessään ollut ihan tavallista, ellei hänen äänensävyssään olisi ollut jotakin uutta. Ei ajattelin, että terveellistä liikuntaa tekisi hyvää, vaan olen kyllästynyt olemaan ihan romu. Helmi ei alkuun noteerannut asiaa. Lehdissäkin kirjoitettiin kuinka miehet alkavat päälle viidenkymmenen innostua kaikenlaisesta; laitteista, dieeteistä, ponnistellakseen todistaakseen itselleen, ettei kaikki ole vielä ohitse. Hän antoi Tapanin mennä, liikunta ei tehnyt pahaa.
Sitten tuli uusi hajuvesi. Pistävä, makean muovinen, ei sellainen kuin ennen. Aiemmin Tapanin tuoksu oli ollut hieman metsän ja männyn, huomaamaton. Nyt eteinen lemusi pitkään hänen lähdettyään. Helmi otti pullon kerran käteensä kylpyhuoneessa. Pullo oli musta, hopeakantinen, outoa merkkiä. Hän laski sen takaisin hyllylle.
Seuraavaksi tuli uusi paita, sitten vielä toinen, ja farkut, jotka Helmi löysi vahingossa siivotessaan vaatekaappia. Kalliit, kapeat, kuluneet polvista. Hän ripusti ne takaisin hiljaa kiinni.
Maaliskuussa Tapani alkoi viipyä töissä vasta iltayhdeksään, sitten yhä useammin. Selitykset olivat tavanomaiset työkaverit, kiireinen projekti, piti käydä ystävän luona. Helmi nyökkäsi ja uskoi, olihan hän siihen tottunut. Kaksikymmentäviisi vuotta se oli enemmän kuin numero, se oli tottumus luottaa, koska muuten ei olisi mitään järkeä koko elämässä.
Silti rinnassa painoi jotakin pientä, hiljaista kuin vanha arpikudos, johon vesi jäähtyi liian kauan sitten.
Huhtikuussa Helmi huomasi hänen käyttävän puhelinta uudella tavalla. Ennen Tapani jätti sen keittiön pöydälle ja unohti koko asiaan. Nyt se oli aina taskussa; soiton soidessa hän poistui huoneesta. Kerran Helmi tuli kesken keittiöön, ja Tapani käänsi puhelimen salamannopeasti näyttö alaspäin ja kysyi, tarvitseeko hän apua illallisessa. Hän ei ollut ennen tarjoutunut auttamaan.
Helmin vanha ystävä Raisa, opiskelukaveri jo Oulun ajoilta, sanoi suoraan:
Helmi, etkö huomaa? Tämä on klassikko miesten keski-iän kriisi. Meidän Martti osti moottoripyörän ja ajeli kolme kuukautta nahkatakissa, kunnes kyllästyi ja myi pois.
Tapani ei ole sellainen, ei se syö päästään.
He kaikki eivät ole sellaisia, kunnes ovat. Katso nyt ympärillesi kunnolla.
Helmi katsoi, ja mitä tarkemmin hän katsoi, sitä epävarmemmaksi tuli. Mies oli kotona, söi, nukkui ja joskus puhui työstään tai siitä, että suihku tihkuttaa. Kaikki oli kuin ennen, ja kuitenkin eri tavalla. Tuli outo vieraus, sellainen, joka ei ollut ilkeää tai karkeaa Tapani vain tuntui puhuvan automaattisesti, ajatellen jotakin aivan muuta.
Eräänä iltana Helmi kaatoi teetä, tarjosi laatikollisen karjalanpiirakoita ja kysyi:
Onko kaikki hyvin?
On.
Olet vain ollut vähän… etäinen viime aikoina.
Tapani nosti katseensa kupista.
On ollut raskasta töissä.
Ymmärrän. Haluan vain tietää mitä kuuluu.
Ihan hyvin menee, hän sanoi, otti piirakan ja vaihtoi aihetta.
Toukokuu oli lämmin. Helmi osti tutulta mummolta Hakaniemen torilta joka kevät punaisia ja valkoisia petunioita parvekkeelleen, istutti ne pitkiin laatikoihin, kasteli aamuin. Se oli hänen pieni ilonsa, joka ei kysynyt mitään eikä vaatinut.
Toukokuussa Tapani tuli kotiin puolilta öin yhä useammin. Illat venyivät; selityksenä jälleen kerran työillalliset. Helmi ei enää riidellyt, makasi hereillä ja kuunteli Tapanin askeleita, kun toinen hiipi kylpyhuoneeseen ja makuuhuoneeseen. Nukahtaminen oli vaikeampaa kuin aiemmin.
Eräänä iltana hän ei enää kestänyt ja kysyi suoraan:
Onko sinulla toinen?
Tapani oli pitkään hiljaa, liian pitkään jos kaikki olisi kunnossa.
Mistä tuollaista päättelit?
Kysyn vain.
Älä keksimällä keksi, Helmi.
Hyvä on, hän sanoi. Eikä kysynyt enää.
Mutta joku liikahti hänessä. Ei hajonnut, ei menettänyt toivoa vain liikahti, niin kuin kun pöytää siirtää sentin väärään paikkaan ja kaikki näyttää tutulta, mutta tuntuu oudolta.
Kesällä Tapani alkoi välillä jäädä ystävän luokse yöksi. Helmi pakkasi hänelle paidan kassiin ilman sanaakaan. Ajatteli, ehkä Raisa on oikeassa ehkä tämä oli ohimenevä vaihe. Kriisi. Kaksikymmentäviisi vuotta ei voi vain huuhtoutua pois.
Heinäkuun puolivälissä Tapani istui häntä vastapäätä keittiön pöydän ääressä. Sama ruutupaita, jonka Helmi muisti jo maaliskuulta. Hän risti kätensä pöydälle ja tuijotti ikkunasta ulos. Pelargonia seisoi paikallaan. Helmi istui kupin ja teen kanssa, odotti. Hän oli jo arvannut, mitä tuleman piti.
Helmi, meidän pitää puhua.
Puhu vaan.
Mä lähden.
Helmi laski kupin. Tee oli yhä kuumaa, keraamisessa mukissa lämmin.
Kenen luo?
Tapani vaikeni hetken.
Hänen nimensä on Inkeri. Hän on kaksikymmentäkaksi. Tutustuin häneen puoli vuotta sitten.
Naapuriparvekkeelta kuului, kun joku kasteli orvokkeja, vesi lotisi alas tasaiseen rytmiin.
Siis helmikuusta, sanoi Helmi.
Suunnilleen.
Silloin kun hankit uusia paitoja.
Helmi
En moiti, asetellaan vain palaset kohdalleen.
Tapani katsoi häntä häkeltyneenä, hieman anteeksipyytävästi. Luultavasti oli odottanut kyyneliä tai raivoa jotain, joka olisi vapauttanut hänet vastuusta.
Et ymmärrä haluan tuntea, että elän. Että minulla on vielä jotakin edessä. Katso nyt meitä me ollaan jo vanhuksia!
Olet neljäkymmentäyhdeksän, Tapani.
Niin juuri.
En ymmärrä, mitä tuo tarkoittaa.
Tapani nousi, kierteli keittiötä, laski tyhjän kahvikupin tiskialtaaseen. Turha liike, ettei tarvinnut katsoa Helmiä silmiin.
Me asutaan kuin naapurit. Ympärillä on vain sama kaava, päivänselvää tylsyyttä. Liina, pelargonia, teehetki ei se ole elämää, Helmi. Se on suota.
Se on koti, Helmi sanoi hiljaa. Se, jonka olen rakentanut kaksikymmentäviisi vuotta.
Tiedän. Ja olen kiitollinen siitä. Mutta en jaksa enää.
Helmi katsoi miestä ja tajusi, ettei oikeastaan tuntenut tätä ihmistä kovinkaan hyvin. Ei siksi, että Tapani oli muuttunut, vaan ehkä siksi, että halusi nähdä vain sen mitä itse halusi.
Otatko tavarat tänään?
Kysymys taisi yllättää.
En nyt. Vien niitä vähitellen.
Selvä.
Helmi nousi, kaatoi teenjämät viemäriin, nosti kupin Tapanin viereen, kuivasi kädet ja lähti huoneeseensa. Hän avasi ikkunan. Kadulta kantautui lämmin asfaltti, lehmuksen tuoksu puistikosta. Hän hengitti syvään ja ajatteli, että aamulla pitäisi kastella petuniat. Ja että jääkaapista loppuu voi.
Usein arkiset ajatukset pelastavat paremmin kuin mitkään sanat.
Ensimmäiset viikot Tapanin jälkeen olivat outoja. Ei painavia, ei sietämättömiä Helmi söi, nousi töihin, kasteli kukat. Mutta äänimaailma muuttui. Tuli liian hiljaista. Kylpyhuoneen hyllyillä ei ollut enää Tapanin tavaroita, eteisen naulakko näytti tyhjältä. Helmi osti uuden koukun ja ripusti laukkunsa siihen, ettei tila olisi paljas.
Raisa tuli heti ensimmäisenä viikonloppuna, mukanaan kaalipiirakka. He olivat yhdessä iltaan asti.
Miten sinä oikeasti voit?
Ihan hyvin.
Helmi, ihan totta.
Ihan totta. Huonosti, mutta samalla hyvin. Ymmärrätkö?
Ymmärrän Raisa nyökkäsi pitkään. Selittikö se mitään järkevää?
Selitti. Sanoi, että vanhennuttiin ja koti oli suo.
Suo! Eiköhän se ollut Tapanin oma suo.
Helmi tarjosi taas teetä. Ulkona pimeni, keittiössä paloivat lämpimät valot, piirakka tarjottimella. Helmi mietti, että hän todella osasi tehdä kodin, mutta juuri nyt se ei ollut tarpeen kahdelle.
Raisa, se Inkeri on kaksikymmentäkaksi.
Tiedän.
Ei se ole mustasukkaisuutta. Se on vaan joku outo laskelma. Kun minä olin kaksikymmentäkaksi, Tapani oli aikuinen mies. Nyt hän on tuon ikäisen kanssa.
Haluaa palata ajassa taaksepäin.
Aika ei palaa.
Ei, mutta hän joutuu oppimaan sen.
Helmi ei vastannut. Hän tiesi, että jotain hänenkin pitäisi oppia, mutta vielä ei ymmärtänyt mitä. Tuntui vain, kuin sisällä olisi joku huonekalu väärässä asennossa, tila sama mutta liikkuminen hankalampaa.
Töissä kukaan ei tiennyt mitään; Helmi ei kiirehtinyt kertomaan. Työkaverit huomasivat hänen olevan hiljaisempi, mutta eivät ihmetelleet, sellaista Helmi Lappalainen oli ollut ennenkin. Nuori Mari kysyi kerran, onko kaikki OK. Helmi vastasi että vähän väsyttää. Mari toi automaatista kahvin, joka tuntui yllättävän hyvältä.
Elokuu tuntui sumulta. Ei hyvältä eikä huonolta, vain pysähtyneeltä. Helmi keitti viinimarjahilloa kuten aina ennenkin. Kuori laitettiin vanhaan purkkiin, jota hän söi itse myöhemmin vaalealla pullalla. Tänä vuonna marjat olivat erityisen makeita. Hyllyt kellarissa täyttyivät purkeista. Se rauhoitti: elämä jatkui, vaikka mitä tapahtuisi.
Kerran Tapani soitti sopiakseen tavaroiden hakemisesta. Hän tuli lauantaina aamulla, Helmi avasi oven, päästi sisään. Tapani kiersi hiljaa asunnon, pakkasi muutaman paidan ja joitakin kirjoja, työkaluja ja paperit. Keittiössä hän seisoi hetken, katsoi pöytää ja pelargoniaa.
Miten sinä voit?
Ihan hyvin.
Älä ole vihainen.
En minä ole, Tapani. Minä vain elän.
Tapani nyökkäsi ja lähti. Helmi sulki oven, kuunteli, kuinka askeleet häipyivät portaita. Hän meni keittiöön ja paistoi kananmunat, kolmesta munasta, ja ripotteli päälle tilliä. Söi, tiskasi, kävi katsomassa petunioita. Ne alkoivat jo lakastua. Syksy teki tuloaan.
Avioero järjestyi lokakuussa, ilman riitoja, arkisesti. Helmi löysi hyvän lakimiehen, nuoren naisen, joka hoiti paperit tehokkaasti. Asunto oli Alman nimissä, jaettavaa ei ollut. Tapani ei vaatinut mitään. Ehkä uusi elämä ei kaipaa tinkiä vanhasta.
Helmi astui ulos käräjäoikeudesta, pysähtyi portaille. Satoi, ilma oli harmaa. Hän nosti takin kaulusta, kulki pysäkille, osti leipomosta siemenlimpun kotimatkalla. Kotona keitti teetä, leikkasi leipää ja istui ikkunan ääressä, katsellen kuinka syksy teki hitaasti työtään.
Jossakin artikkelissa, jonka hän löysi sattumalta, luki: Avioliitossa tunneperäinen ero tapahtuu usein paljon ennen kuin avioliitto juridisesti päättyy. Totta, Helmi ajatteli. Jokin katkesi jo silloin, kun Tapani oli hiljaa teatterista palattuaan, kun puhelin peitettiin pöydälle väärin päin. Hän vain ei ollut halunnut kutsua asioita oikeilla nimillä.
Marraskuu toi mukanaan pakkasen ja uuden rytmin. Helmi ilmoittautui vesivärikurssille, josta oli haaveillut vuosia mutta aina lykännyt. Joka keskiviikko hän käveli pieneen pajaan, jossa tuoksui akvarellivärit ja jossa kukaan ei tiennyt hänen tarinaansa. Hän maalasi huonosti, värit valuivat, mittasuhteet väärin. Hän viihtyi kuitenkin, rauhallisessa keskittymisessä.
Opettaja, hopeakoruinen vanha nainen, sanoi kerran:
Sinä käytät väriä liian varovasti. Rohkeammin. Kyllä paperi kestää.
Helmi ajatteli, että sama pätee elämäänkin.
Raisa soitti joka viikko, joskus kävi teellä. He juttelivat töistä ja kirjallisuudesta. Koko ajan puheet Tapanista vähenivät. Helmi huomasi tämän kuin salaa helpottuneena. Ei siksi, että olisi välinpitämätön, vaan koska elämä otti hiljalleen takaisin tilan, jonka ennen täytti huoli ja menetys.
Joskus hän ajatteli, kysyiköhän moni nainen hänen iässään samaa: mitä tein väärin? Joka kerta Helmi sai vain rehellisen vastauksen; osasi pitää kodin, oli uskollinen, työnsi suurimmat vaatimukset syrjään. Jos se oli virhe, se ei johtunut kehnoudesta, vaan siitä, että uskoi sellaisen riittävän.
Mutta sitten tämäkin ajatus haihtui. Muuta hän ei kuitenkaan olisi osannut.
Talvi oli luminen. Helmi osti uudet talvinilkkurit, matalat, tummanpunaiset. Työkaveri kehui: sopivat juuri hänelle. Pieni kehu, ja silti ilo jaksoi koko päivän.
Tammikuussa Raisa soitti oudolla, varovaisella äänellä.
Istutko?
Seison hellan ääressä. Mitä nyt?
Oletko kuullut Tapanista mitään?
En. Ei olla tekemisissä.
Tuli sydänkohtaus. Suoraan jossain klubilla.
Helmi sammutti levyn.
Oikeasti?
Oikeasti. Minna hänen osastoltaan kertoi: tanssilattialle vaan kaatui kun biletti. Ambulanssi vei.
Selviytyikö?
Elossa on. Sairaalassa. Kova kohtaus.
Helmi oli hetken hiljaa. Ikkunan takana satoi suuria, hitaita hiutaleita.
Minkälaista elämää hän eli?
Aktiivista. Se nuori, Inkeri, kulki mukana joka paikkaan. Klubilla, juhlissa, aamuöihin asti. Kuntosalillakin yritti, vaikka kroppa ei kestänyt.
Selvä.
Mitä aiot tehdä?
En tiedä.
Helmi laski luurin ja jäi seisomaan ikkunan eteen. Lapset tekivät pihalla lumimiestä. Hän mietti, miltä tuntuu. Yritti purkaa tunteen osiin: huolta, väsymystä, ja syvällä, hiljaista helpotusta siitä, että oli kotona eikä siellä.
Seuraavana päivänä hän soitti sairaalaan, kysyi osastoa, sai kuulla, että tila oli vakaa ja vierailut sallittuja.
Illalla hän pakkasi laukun. Mineraalivettä, omenoita, hieman kotona leivottuja pikkuleipiä. Sitten puki takin ja lähti.
Sairaalan käytävässä leijui desinfiointiaineen tuoksu ja yleistilan hermostuneisuus. Hoitaja, väsynyt nuori nainen, opasti oikeaan huoneeseen.
Helmi avasi oven hiljaa. Huoneessa oli neljä vuodetta, kolme niistä tyhjinä. Tapani makasi ikkunan vieressä. Hän näytti erilaiselta; ehkä Helmi vain huomasi asioita, joita ennen ei nähnyt. Paino oli pudonnut, liha käsissä ja kaulalla vähentynyt. Kasvot harmaat ja tummat silmien alla ei enää nuoruuden villi juhlimaja, vaan vanheneva mies, joka oli venyttänyt itseään liikaa.
Tapani näki hänet epäusko sekoittui helpotukseen.
Helmi.
Hei, Tapani.
Helmi laski laukun pöydälle, siirsi tuolin viereen, istui.
En uskonut, että tulet.
Tässä minä olen.
Tapani katsoi häntä pitkään, paljon tunnetta silmissään, mutta Helmi ei ryhtynyt erittelemään mitä kaikkea.
Miten voit?
Vähän paremmin, eilen oli huono. Hoitajat sanoo viikon vielä vähintään.
Hyvä. Ota rauhassa.
Inkeri ei tullut. Soitin kun toivat minut. Lupasi tulla, ei tullut.
Helmi katsoi hetken omenoita kassissa, sitten miestä.
Tiesin.
Mistä?
Aavistin.
Tapani sulki silmänsä. Hetken pää painui. Sitten:
Olin hölmö, Helmi.
Varmaan.
Ei se ole varmaan, vaan totta. Mä luulin olevani nuori uudestaan. Näitkö sinäkin sen joskus?
Näin.
Ja sitten tajusin olevani vain vanha typerys, jolle naurettiin, kun rahat riitti.
Helmi ei vastannut. Ikkunan takana näytti siniseltä, hanki oli tasainen.
Helmi, haluan pyytää anteeksi.
Ei tarvitse nyt pitkiä puheita. Parane ensin.
Haluan sanoa kuitenkin. Sinä rakennat kodin, minä nimitin sitä suoksi. Se oli epäreilua.
Helmi katsoi hänen käsiään, jotka lepäsivät peitteellä. Kädet, jotka hän oli oppinut ulkoa kahdessakymmenessäviidessä vuodessa.
Haluan tulla kotiin, Tapani sanoi. Oivalsin, että elämä oli sinun kanssa. Kaikki muu on ollut harhaa.
Helmi nousi. Käveli ikkunalle, katsoi risuista puuta pihalla; harmaa lintu istui oksalla, tuijotti vaahteraa.
Helmi kysyi itseltään: mitä tunnen häntä kohtaan? Etsi jotakin lämpöä muistojen paikalta löysi vain rauhan, ei kylmyyttä, muttei tuleakaan. Sellaista, kun kipu lakkaa.
Tapani, sinusta tulee terve. Kuntoudut, elät kyllä.
Minä tarkoitin
Kuulin kyllä. Olen iloinen, että hoidat itsesi kuntoon. Mutta minä en tule takaisin.
Miehen kasvoilla näkyi liike.
Miksi?
Helmi mietti hetken, miten selittää rehellisesti, olematta julma.
Koska tunnen sääliä. Koen edelleen huolta, pidän vähän lämpöäkin, mutta se ei riitä elämiseen yhdessä. Ymmärrätkö?
Entä jos yrittäisit
En. Jotkut asiat eivät palaa. Ei siksi, etten halua. Ne ovat vain poissa. Kuin kuivunut kaivo.
Helmi, älä
Tulin, koska en ole välinpitämätön. Toin sinulle omenoita ja vettä. Se on todellista, minäkin koen sen näin. Mutta palata en voi sille ei ole enää pohjaa.
Tapani sulki silmänsä ja makasi pitkään hiljaa. Sitten hän sanoi:
Ymmärrän.
Hyvä.
Helmi otti takkinsa, korjasi kauluksen.
Pyydän hoitajia katsomaan perään. Soita pojalle. Hänellä on oikeus tietää.
Meillä on ollut etäistä.
Soita silti, hän on sinun poikasi.
Helmi nosti laukun, pysähtyi ovella.
Omenat ovat hyviä, kotimaisia. Syö.
Hän lähti, sulki oven hiljaa. Käveltyään ulos hän tunsi sairaalan hajun huuhtoutuvan raikkaaseen pakkaseen. Hän kulki bussiin, astui kyytiin, etsi ikkunapaikan. Ulkona vilahtivat lumiset kadut, valopylväät, ihmiset ruokakasseineen. Elämä kulki ohi siitä tuli osa Helmin mietteitä.
Hän ajatteli, että kun mies vaihtaa nuorempaan, vaikeinta ei ole itse lähtö. Vaikeinta on se, mitä tapahtuu jälkeenpäin kun pitää ymmärtää, mitä tekee seuraavaksi. Ei katkeroitua, ei jäädä odottamaan, ei vain katsoa taakse. Pitää alkaa rakentaa omaa.
Helmi katsoi ikkunasta ulos ja ajatteli keskiviikkoa. Keskiviikkona oli maalausilta. Opettaja oli luvannut, että seuraavaksi maalataan lumimaisema. Varjot sinisellä eivät vielä onnistuneet mutta hän yrittäisi, taas.
Bussi pysähtyi. Helmi nousi, sujautti ylänapin kiinni kylmässä. Kulki kotiin tuttu tie; apteekki, leipomo, piha leikkikenttäineen. Keinu nitisi, vaikka lapset olivat muualla.
Neljänteen kerrokseen. Ovi aukesi, kotona oli lämmintä ja oman kodin tuoksu. Hän riisui kengät, vaihtoi tohveleihin. Kulki keittiöön, laittoi veden kiehumaan, katsoi vaaleaa raidallista liinaa suoristi kulman.
Katteja odottaessa hän pyyhki pölyä pelargonian lehdiltä. Pitäisi pestä, hän ajatteli.
Veden kiehuessa hän kaatoi teetä, lämmitti kahdella kädellä mukia. Ulkona syttyi katuvaloja, yksi toisensa jälkeen; tammikuussa aina aikaisin, vähän vastentahtoisesti.
Helmi mietti, että perjantaina hän kävisi torilla ostamassa maitoa ja kananmunia. Pitäisi muistaa ottaa lisää omenoita. Voisi leipoa omenapiirakan, Raisa oli jo kysellyt ohjetta.
Sen hän tekisi perjantaina.
Ja keskiviikkona maalaisi lunta.
***
Tammikuun Helsinki eli elämäänsä, kovaa ja kiireistä. Mutta tässä keittiössä, pelargonian varjossa, oli hiljaista. Tämä oli hänen hiljaisuutensa. Sitä hän ei antaisi pois.
Puhelin lepäsi pöydällä. Tapani saattoi soittaa. Pyytää uudestaan anteeksi. Hän tiesi, että vastaisi, kysyisi vointia. Kehottaisi kuuntelemaan lääkäreitä. Ei hän muuta osannut.
Mutta ei palaisi.
Tiedätkö mitä, Helmi Lappalainen, hän sanoi itselleen, hillityn vakaasti, tyhjään keittiöön. Tämä ei ollut suota. Tämä oli elämää. Eikä sekään ollut Tapanin.
Hän joi teen loppuun. Tiskasi kupin. Sytytti olohuoneen jalkalampun, sillä ikkunasta veti jo ja kattovalossa oli liian kirkasta lukea.
Kirja odotti pöydällä, sivu taitettuna. Helmi avasi sen, jatkoi siitä mihin jäi. Ikkunan takana leijui kevyt lumisade. Pelargonia seisoi paikallaan. Raidallinen liina oli suorassa.
Kaikki oli omalla paikallaan.
