Elina, mun täytyy sulle jotain sanoa. Oon miettinyt tätä jo pitkään.
Elina Kuusisto seisoI hellan ääressä ja sekoitti kanakeittoa. Ihan tavallista keittoa perunaa, porkkanaa, vähän purjoa. Se ei kääntynyt heti. Samin ääni oli toisenlainen kuin silloin, kun se puhui sähkölaskuista tai kun töissä ahdisti. Siinä oli jotain painavaa, valmiiksi mietittyä.
Kuuntelen, Elina sanoi ja jatkoi sekoittamista.
Et kuuntele. Käänny nyt.
Elina sammutti hellan. Laski kauhan hitaasti telineeseen ja kääntyi.
Sam Kuusisto seisoi keittiön ovella, viisikymmentäkaksi, pitkä, ohimoilla sitä harmautta, minkä Elina oli joskus löytänyt viehättävänä. Kädessä puhelin, mutta ei katsonut siihen.
Mä lähden, Sam sanoi.
Elina tunsi, miten jotain kiristyi vasemman kyljen alta. Ei kipua. Enemmän jotain kuin varautuisi kipuun.
Minne? Hän kysyi. Tyhmä kysymys, tiesi kyllä sen, mutta muuta ei saanut suusta.
Lopullisesti. Kamani on jo eteisessä.
Sam.
Anna olla. En halua mitään draamaa.
En mä huuda. Rauhoitutaan. Selität vaan mulle, miksi. Se on velkaa.
Hiljaisuus latisti huoneen. Ulkoa kuului auton ääni, rappukäytävän ovi kävi. Putkissa kolisi. Mutta keittiössä oli ihan hiljaista, niin että Elina kuuli omaa hengitystä.
En jaksa enää, Sam sanoi lopulta. En pysty elämään vammaisen kanssa.
Sanat jäivät ilmaan. Elina kuuli niiden jälkikaijun. Eikä se ollut kipu vaan jotain odottavan kaltaista.
Mitä sanoit? Elina kysyi hiljaa.
Tiedän, että kuulostaa kovalta. Mutta sä sanoit, että selitä. Mä en jaksa enää katsoa sun arpea. Tabletteja, sairaslomia, vointia. Sä muutit leikkauksen jälkeen, Elina. Et enää ole sama.
Mä annoin sulle mun munuaisen.
Niin.
Mä annoin sulle elimen. Että sä saat jatkaa elämää.
Tiedän. Sam ei väistänyt katsetta, mikä oli pahinta. Ei yrittänyt piiloutua. Oon kiitollinen. Pelastit mut. Mutta en voi olla kiitollisuuden takia koko loppuelämää ihmiselle, joka…
Joka mitä?
Joka ei enää ole entisensä.
Elina meni hitaasti ikkunaan. Ulkona oli marraskuu harmaa, kylmä, paljaat puut ja vesilätäköitä asfaltilla. Hän katseli lätäköitä eikä osannut päättää, mitä pitäisi juuri nyt tehdä. Itkeä? Huutaa? Lysähtää?
Onko joku toinen? hän sanoi. Ei kysynyt, vaan tiesi.
Hiljainen tauko oli vastaus.
On.
Kauanko?
Muutaman kuukauden.
Elina nyökkäsi. Katseli ikkunasta ulos.
Mikä sen nimi on?
Elina, ei sillä…
Mikä nimi? hän toisti.
Iida.
Kuinka vanha?
Kolmekymmentä yksi.
Vielä yksi nyökkäys. Sisällä joku palapeli asettui kohdilleen: iltamyöhään kotiin tulemiset, uusi hajuvesi, jonka Elina tiesi ettei ollut ostettu, se miten Sam oli lakannut kysymästä vointia.
Lähdetkö nyt heti? Elina kysyi.
Lähden.
Hyvä.
Elina kuuli, miten Sam meni eteiseen, matkalaukun pyörät rahisivat parkettia. Ulko-oven lukko napsahti. Yksi napakka ääni. Siinä se.
Elina seisoi ikkunassa hetken. Sitten meni takaisin keittiöön, napsautti hellan päälle ja otti taas kauhan käteen.
Keitto piti saada valmiiksi.
***
Kolme vuotta aiemmin, kun Samilla löydettiin loppuvaiheen munuaisten vajaatoiminta, Elina ei epäröinyt. Hän itse tarjoutui. Lääkärit testasivat, löytyi hyvä yhteensopivuus, ja seuraavana keväänä heidät leikattiin vierekkäisissä huoneissa HUSissa. Elina antoi vasemman munuaisensa. Toipui hitaasti operaation jälkeen, mutta Sam kuntoutui nopeasti.
Sen jälkeen muutama kuukausi kului uuden arjen opettelussa: kipu kyljessä, väsymys, erikoisruokavalio, jatkuvat kontrollit. Arpi vatsassa ei kadonnut eikä pienentynyt vain vaaleni joka kuukausi.
Sam taas virkistyi. Oikeasti. Sai punan poskiin, lihoi, alkoi käydä salilla. Ensin tuli uusi puku, sitten uusi hajuvesi.
Elina kuvitteli, että se oli elämänilo. Arvostus uutta arkea kohtaan. Hän oli aidosti iloinen Samin puolesta.
Hän oli höpsö.
***
Ensimmäiset pari viikkoa Elina vain teki töitä. Se oli ainoa asia, mikä meni automaattiohjauksella. Hän teki käännöstöitä etänä. Saksasta ja englannista. Lääkkeisiin liittyviä tekstejä, sopimuksia, joskus fiktiota. Hän tuijotti ruutua ja käänsi muiden sanoja kielelle, ja se oli hyvä omia sanoja ei ollut.
Iltaisin söi mitä sattui. Ei jaksanut laittaa ruokaa. Leipää, juustoa, joskus kananmunia. Meni aikaisin nukkumaan, koska asunnon hiljaisuus oli liikaa. Heräsi neljältä ja makasi tuijottaen kattoon kunnes tuli valoisaa.
Ystävä Mirja soitti joka päivä.
Elina, oletko syönyt tänään kunnolla?
Joo.
Mitä söit?
Mirja, miksi sun pitää…
Mitä söit?
Voileipä.
Eihän se ole mitään ruokaa. Mä tuun huomenna.
Ei tarvii.
Kyllä tulen.
Mirja Mäkinen oli ystävä opiskeluajoilta. Molemmat viisikymppisiä. Mirja oli lääkäri omalla terveysasemalla, naimisissa toista kertaa, viisi lastenlasta viikonloppuisin, ja tapa sanoa asiat suoraan, ilman kaunisteluja.
Se tuli käymään seuraavana päivänä ja avasi heti jääkaapin.
Voi hyvä tavaton, Elina, se sanoi hiljaa. Tuijotti puolityhjää hyllyä. Syötkö sä lainkaan?
Syön.
Mitä?
No, kaikenlaista.
Kaikenlaista. Mirja sulki jääkaapin ja kääntyi Elinaa kohti. Siinä sun olemuksessa ei ole enää mitään jäljellä.
Kiitti vaan.
Ei ollut kohteliaisuus. Mä ymmärrän että on rankkaa, mutta ei saa kadota.
En mä katoa.
Kadot kyllä. Mirja istui pöydän ääreen. Kerro nyt mulle alusta.
Elina istui. Tuijotti pöytään.
Se sanoi, ettei halua elää vammaisen kanssa. Siinä se.
Mirja oli hetken hiljaa.
Onpas kusipää, hän sanoi lopulta hiljaa, vaan totesi.
Ei tarvii haukkua. Elina pudisti päätään. Ei se auta.
Saisit olla vihainen. Se olis parempi kuin tämä, mitä nyt teet.
Koitin parhaani mukaan olla. Sisällä vaan on tyhjää ei yhtään vihaa, pelkkää kylmää.
Mirja oli taas hiljaa, sitten nousi, laittoi veden kiehumaan ja etsi kuivakaapista tattaripussin.
Tiedätkö, mikä on oikeasti masennus? hän kysyi selin. Se ei ole surua vaan tyhjyyttä, just tuota.
Tiedän.
Et kuitenkaan mene lääkärille, tunnen sut.
Niin.
Otatko kuitenkin lääkkeet ja käytät kontrollit?
Ne teen.
Hyvä.
Mirja keitti puuroa. Ei kysynyt lupaa. Teki niin kuin olisi ollut kotonaan. Se sai Elinan itkemään.
Ensimmäisen kerran kahteen viikkoon. Ei nätisti, vaan ääneen niiskuttaen.
Mirja ei rynnännyt halaamaan. Tuli vain ja laski talouspaperirullan pöydälle.
Anna tulla vaan. On ihan ok.
***
Joulukuu meni sumussa. Tammikuu oli vähän valoisampi. Työ auttoi; toisten sanat, käännettävänä, olivat suojana omilta ajatuksilta.
Helmikuussa Mirja alkoi puhua kylpylästä.
Sun täytyis lähteä rentoutumaan.
Minne?
Kylpylään. Katsoin jo, Heinolan Vierumäki. Hyvät kuntoutuspalvelut, fysioterapiaa, luontoa. Talvikin vielä kaunis, metsä ympärillä.
Mirja, en mä ole mikään invalidi.
Et, mutta oot väsynyt. Ja tää kotiin hautautuminen ei tee hyvää.
Keskusteletko seinille jo, Mirja nauroi. Vitsailen, mut oikeasti sun on mentävä. Varasin sulle jo alustavasti paikan maaliskuulle. Kolme viikkoa. Kuntoutusta, kylpylä, perusterveystarkastukset, kaikki menee Kelan piikkiin. Kyllä se sulle kuuluu.
Elina tiesi ettei jaksa enää väittää vastaan. Hän tiesi tarvitsevansa muutosta.
Selvä, hän sanoi lopulta. Minä menen.
***
Vierumäki oli juuri sellainen kuin Mirja lupasi. Vanha rakennus, hiljattain remontoitu. Pihaa halkoi mäntymetsä, polut hiekoitettu huolellisesti. Elinan huoneen ikkunasta avautui pieni lampi, joka oli vielä kartanon lailla jäässä. Aamuisin jää oli vaaleanpunainen.
Ensimmäiset päivät Elina pysyi huoneessaan. Hoidot, ruoka, lepo, kirja. Vähän käännöksiä silti, vaikka varasi tauon.
Kolmantena päivänä meni kävelylle.
Metsä oli tyhjä. Joku vanhempi pariskunta penkillä, muutama sauvakävelijä, mies koiran kanssa.
Elina käveli hiljaa, kuunteli hiekan narsketta kengän alla, lintujen molotusta männynlatvoissa. Ajatteli ei mitään erityistä.
Lammen rannalla penkki. Hän istui siihen.
Saako istua?
Vieressä seisoi mies, ehkä viisikymppinen, tanakka tumma parkatakki yllään. Nyökkäsi penkkiin.
Ole hyvä, Elina sanoi ja siirtyi vähän.
Mies istahti. Katseli lampeen.
Kaunista, hän sanoi hetken päästä. Jää kestää vielä.
Niin, harvinainen kevät kun pysyy.
Toista oli viime vuonna, meni jo helmikuussa.
En ole aikaisemmin täällä, Elina sanoi.
Mä toista kertaa. Hän piti tauon. Eka kerta syksyllä.
Elina ei kysynyt, miksi tämä oli täällä. Jokainen tajusi, että syy harvemmin oli pelkässä lomassa.
Milloin saavuit? hän kysyi.
Kolmisen päivää sitten.
Mä tulin eilen. Mies ojensi varovasti vasenta jalkaa. Ei meinaa jalka vielä toimia kunnolla. Sanovat, että hyvä fysioterapia tiedossa.
Elina huomasi miehen istuvan vähän kummallisesti, kuin selkää olisi syytä varoa.
Loukkaantuminen? hän tuli sanoneeksi.
Joo. Selkärankamurtuma syksyllä. Ei halvaannuttava, mutta liikun vähän hitaasti vielä.
Anteeksi.
Ei mitään. Et ainakaan työntänyt rappusilta.
Ei, mutta on varmasti rankkaa.
On. Mutta onpahan aikaa ajatella.
Elina huomasi hymyilevänsä. Vähän kömpelönä, mutta silti.
Mä olen Seppo, mies sanoi ja ojensi kättä.
Elina.
Kättelivät, liikemallilla.
Mä lähden jatkamaan, Seppo sanoi ja nousi hitaasti. Lääkäri käski kävellä vähintään neljäkymmentä minuuttia per päivä.
Tsemppiä.
Samoin.
Seppo lähti, askel vähän ontuva, mutta selkä suorassa.
Elina jäi istumaan.
Ensimmäistä kertaa kuukausiin oli vain tavallista.
***
Seuraavana päivänä törmäsivät sattumalta aamiaisella. Elina istui ikkunapöytään, ja kun Seppo tuli tarjottimen kanssa, hän nyökkäsi.
Jos haluat.
Kiitos.
Aamiaisen aikana ei juurikaan puhuttu. Seppo selaili puhelimellaan jotain, Elina tuijotteli ulos.
Lopulta Seppo laski puhelimen.
Sä oot kääntäjä, hän sanoi.
Mistä tiedät?
Eilen lounaalla sulla oli paperinen saksalainen sanakirja pöydällä. Harvinaista nykyään.
Tarkka mies.
Ammattitauti. Oon ollut arkkitehtinä koko ikäni. Tai olin, nyt katsellaan…
Miksi oli?
Kädet toimii hyvin, selkä ehkä vielä mietinnässä. Katotaan.
Et voisi olla tekemättä mitään töitä?
En voisi. Hän naputti pöytää. Se on enemmän kuin ammatti. Se on ajattelutapa.
Ymmärrän. Kääntäminen on vähän sama. Ilman töitä pää ei pysy mukana.
Juuri niin, Seppo nyökkäsi.
Oli pitkä, hyväntuulinen hiljaisuus.
Kauanko olet täällä? hän kysyi.
Kolme viikkoa.
Sama. Tavataan varmaan lisääkin.
Näyttää siltä.
***
Sillä aikaa kun Elina kiersi jäätyneen lammen ja jutteli vieraan kanssa sanakirjoista ja rakentamisesta, Sam Kuusisto eli toisenlaista elämää.
Sam ei itsekään tiennyt, miksi hänestä tuntui niin kevyeltä ja hyvältä. Kolmen sairaan vuoden, dialyysin, kaiken lääkelistan jälkeen hän huomasi vain, että kroppa TOIMI. Saattoi nousta aamulla miettimättä lääkkeitä ensimmäiseksi. Voi ottaa vaikka lasin viiniä illallisella. Rajoituksia piti silti noudattaa, mutta ne tuntuivat mitättömiltä siihen verrattuna, mitä aiemmin.
Iida oli osa tätä uutta elämää. Kolmekymppinen, vaalea, energinen, aina hoputtamassa kohti seuraavaa paikkaa. Työskenteli matkatoimistossa, järjesti matkoja.
Katso, mitä löysin, Sam! Iida heilutteli luuriaan Montenegro, maaliskuussa, todella helppo vaelluspolku ja järvenranta. Mitä sanot?
Loistavaa, Sam vastasi, koska oikeasti: loistavaa. Vielä vuosi sitten hän luuli, ettei lähde enää mihinkään.
Asuivat Samin asunnossa. Iida toi pari pahvilaatikkoa, järjesteli kalusteita, ripusti uudet verhot. Sam ei pannut vastaan. Uudet verhot olivat nätit.
Joskus, harvoin, Sam ajatteli Elinaa. Ei surulla, enemmän kummallisella levottomuudella, jolle ei keksinyt nimeä. Hän oli hyvä ihminen. Hän teki SAMILLE jotain valtavaa. Mutta elämä sairaan ihmisen rinnalla tai sellaisen, jonka näkee sairaana repii alas. Sam halusi ylös.
Näin hän itselleen selitti. Ja selitys toimi.
Töissäkin se huomattiin.
Kuusisto, susta säteile energiaa, totesi viereisen osaston Leevi naureskellen. Onko tullut vaihto-osia vai miten noin?
Kyllä tämä tästä, Sam kuittasi.
Ja hyvinhän se meni. Maaliskuussa Montenegroon, syyskuussa Islantiin. Iida halusi nähdä revontulet, Sam halusi kaiken mitä ennen ei saanut.
Islannissa oli kylmä. He vuokrasivat auton, jeppailivat kyläteillä. Iida kuvasi kaiken puhelimella, Sam tunsi itsensä vapaaksi.
Tykkäsi vauhdista.
***
Elina sopeutui Vierumäen arkeen.
Hoidot rytmittivät päivää. Aamulla kylpy, sitten lenkki, päivällä lepo. Seppo oli samoilla tahdeilla, heidän polkunsa ristesivät usein metsässä.
Kolmekymmentäkuusi minuuttia, Seppo totesi neljäntenä päivänä istahtaen penkille.
Ohje oli neljäkymmentä.
Väsyin. Seppo katsoi sulavaan jäähän. Ottaa päähän kyllä.
Ei pidä soimata itseä. Sä oot viidessä kuukaudessa palautumassa selkärankamurtumasta.
Seppo katseli Elinaa.
Lääkäreiden tekstejä selvästi kääntänyt, sanoi.
Kuinka niin?
Puutut faktoihin, et selittele.
Elina hymyili vähän.
Useimmat vaan kannustavat ontolla tavalla, Seppo jatkoi. Kyllä se siitä. Sä sanoit vain, miten asia on.
En voi luvata, että kaikki menee hienosti, Elina sanoi. En ole sun lääkäri.
Se juuri onkin arvokasta rehellisyys.
Hetken päästä Elina kysyi:
Miten se tapahtui?
Työmaalla. Rakennusvirhe, telineet petti, tipuin alas.
Ja sitten?
Ja jäin eloon. Siinä ehtii miettiä kaikenlaista. Ensin on elossa, sitten kipu, sitten vasta alkaa analyysi.
Kauanko kesti toipua?
Kauan. Tauko. Mutta ehdin miettiä. Koko elämä. Rakensin toisten koteja, mutta oma jäi aina vaiheeseen. Pojan kanssa vähän etäinen suhde. Toisaalta, ehkä niin piti käydä; tästä tuli herätys.
Erikoisella tavalla.
Elämä ei yleensä ole elegantti, Seppo virnisti.
Elina nauroi. Pienesti, yllättyneenä.
Kolme päivää tunnettu, nyt jo eka nauru, Seppo sanoi.
Elina ei vastannut mitään, katseli mustaan sula-aukkoon jäällä.
Oletko naimisissa? Seppo kysyi lopulta, suoralla asialla.
Olin. En enää.
Kauanko aikaa?
Nelisen kuukautta. Hän lähti. Sitten kun…
Hän mietti. Sitten sanoi:
Kolme vuotta sitten annoin miehelleni munuaisen. Ja sitten hän lähti, kun ei halunnut elää vammaisen kanssa.
Seppo oli pitkään hiljaa. Elina odotti. Muut yleensä sanoivat jotain hajonsa. Kamalaa. Uskomatonta.
Kipeää, Seppo sanoi lopulta. Vain se sana.
Niin, Elina vastasi. Kipeää.
***
Jää lähti lammesta kevätpäivien myötä. Vesi oli ensin harmaa, sitten kun keli lämpeni, jo lähes sininen. Aamuisin sumu nousi veden päälle.
Elina ja Seppo kävelivät nyt yhdessä. Ensin satunnaisesti, sitten selvästi sopien. Kymmeneltä aamulla tavattiin aina aulan ovella.
Seppo käveli hitaasti ja Elina sopeutui tahtiin. Se sopi, ei tarvinnut kiirehtiä.
He puhuivat paljon. Töistä, arkkitehtuurista, kieleen liittyvistä asioista, siitä miten kehon muuttuminen muuttaa käsitystä itsestä. Elina kertoi omasta arvestaan.
Kehossa kaikki aina vain mukautuu, Seppo totesi.
Katsotko omaa arpeasi? Elina kysyi.
Se on selässä. Vaikea nähdä. Mutta tunnen joka aamu.
Mitä se sulle merkitsee?
Että oon tässä. Hetken hiljaisuus. Jotain tapahtui, olen silti tässä. Se riittää.
Elina mietti sitä iltaisin. Jotain tapahtui ja olen tässä.
Se oli ihan toinen elämänasenne kuin Samin. Sam halusi unohtaa, että mitään oli edes tapahtunut. Halusi uuden sivun, uuden naisen, uuden vauhdin.
Tämä mies, harppovalla askeleella, sanoi että riittää kun vain olemassaolo jatkuu.
Ei Elina vielä ollut varma, mitä kaikkea ajatteli. Mutta ajatteleminenkin oli helpottunut.
***
Toisella viikolla alkoivat iltateet. Kylpylän aulassa oli pehmeitä nojatuoleja, pieni pöytä. Elina toi keksejä kotoaan, Seppo maksoi tee automaatista.
Kerro pojastas, Elina pyysi.
Antti, 26 vuotta, töissä Helsingissä tietotekniikan parissa. Meni naimisiin viime vuonna, vaimo mukava, tapasin häätapaamisessa. Ei olla riidelty, mutta jossain vaiheessa etäännyttiin. Mä olin aina töissä, Antti kasvoi omillaan.
Puhuitteko onnettomuuden jälkeen?
Hän tuli sairaalaan. Istui vierellä. Tauko. Läpikäy, miten joskus tarvitsee jonkin iskun, että ottaa yhteyttä.
Tiedän tunteen, Elina sanoi hiljaa.
Tytär, Katariina, 23. Kuuli Samin lähdöstä, halusi het paikalla tulla. En antanut.
Miksi et?
En halunnut tulla nähdyksi sillä hetkellä. En halunnut olla uhri hänen silmissään olen äiti, minun pitää olla…
Mitä?
Ominani varmaan. En sellainen, jota pitää sääliä.
Onko Katariina perillä, että olet täällä?
On. Soitetaan. Hän ehdottaa tulevansa viikonloppuna. Mietin…
Anna hänen tulla.
Elina mietti pitkään. Ymmärsi, että ehkä piti antaa tulla.
Seuraavana päivänä soitti Katariinalle ja sanoi kyllä.
***
Sam Kuusisto selasi Guatemalan matkaopasta, mietti kuinka siistiä olisi kerrankin kiivetä tulivuorelle.
Iida, kato, tässä, hän näytti kuvaa tulivuoresta. Acanango, huipulle vaellus.
Neljä tuhatta metriä… Sam, et sä oo kiipeillyt aiemmin mikään.
En ole, nyt on uudet ajat.
Lääkäri muuten sanoi…
Sanoi maltillisesta liikunnasta. Tämä on tallustelua.
Iida mietti.
Syksyllä? Katson.
Hän nappasi kännykän, Sam jäi katsomaan kiiltävää tulivuorta lehdessä. Pilvistä nouseva täydellinen kartio.
Sam ei juuri ajatellut Elinaa enää. Joskus kun joku tuttu soitti, eikä tiennyt miten puhua, tai kun apteekissa näki saman lääkkeen, jonka nappailu oli Elinan vastuulla, tuli mieleen, miten Elina oli askarrellut lääkedosettia, annospusseja pöydille. Teki kaiken mukisematta. Nyt Sam teki itse.
Sekin onnistui.
Masennuslääkkeille ei ollut enää tarvetta. Kropassa oli hyvä tunne. Viimeisimmät kokeet olivat kunnossa. Munuaislääkäri katseli aina vähän varovaisella ilmeellä, mutta oli oikeastaan tyytyväinen.
Miten on?
Hyvin.
Kuormitusta?
Kohtuullisesti.
Alkoholia?
Erittäin vähän.
Ruokavalio?
Pidän kiinni.
Hienoa. Mutta muista: älä hölläile.
En varmasti.
***
Guatemalasta luovuttiin, Iida löysi jotain lähempää Marokko, lokakuussa. Basaarit, markkinat, aavikko.
Ei vaellusta, mutta kaunista.
Sopi.
Marokossa oli kuumaa, 35 astetta. Kävelivät medinassa, tinkivät tavarasta. Illalla aterioitiin pitkän pöydän ääressä jotain lammasta, minttuteellä alas.
Sam oli väsynyt. Ajatteli sen olevan ilmastoa ja aurinkoa. Kolmantena päivänä nousi kuume.
Ehkä joku ruoka?
Tai auringonpistos.
Sam makasi päivän hotellihuoneessa. Seuraavana päivänä olo helpotti.
Viimeisenä päivänä tuli kylkeen jomotus. Oikealle, sinne minne Elinan munuainen laitettiin.
Mikä sulla on?
Sivukipua vaan. Varmaan kävelystä.
Takaisin Suomessa kipu katosi. Mutta levoton olo jäi.
***
Katariina tuli lauantaina Vierumäelle. Tumma, äidin näköinen, pitkät kulmakarvat, vaaleat silmät.
Halasi Elinaa pitkään.
Äiti.
Katariina.
Joivat teetä aulassa. Katariina kertoi työstään, uudesta vuokra-asunnostaan. Elina ajatteli, miten hänen tyttärensä oli aikuistunut huomaamatta.
Kuinka voit? suora kysymys.
Parempi, Elina vastasi. Ja tarkoitti sitä oikeasti.
Täällä on hyvä tunnelma?
On, rauhallista, metsä. Ja ihmiset.
Katariina katsoi äitiään, ja kysyi:
Millaiset ihmiset?
Elina mietti.
Yksi arkkitehti. Kuntoutuu. On mukava.
Mukava vaan Katariinan äänensävyssä jotain pientä lisää.
Älä ala.
En mä mitään.
Sanoit äänelläsi.
Oikeasti olen vain iloinen, jos sulla on seuraa, Katariina sanoi. Ihan pelkästään iloinen.
Elina katsoi tytärtään.
Sä oot kasvanut, Elina sanoi.
Niin, kyllä. Aika jo olikin.
Seppo tuli aulaan iltapäivällä, huomasi Elinan ja Katariinan.
Päivää.
Päivää. Katariina, tässä Seppo. Seppo, tyttäreni.
Hauska tavata, Seppo sanoi, ojensi kättä. Mitä tykkäät paikasta?
Kaunista. Metsä on hieno, Katariina myönsi.
Niin, samaa mieltä.
Kun Seppo jatkoi, Katariina kääntyi äitiinsä.
Äiti…
Mitä?
Ei mitään. Katariina hymyili hiljaa. Kaikki on hyvin.
***
Viimeinen viikko kylpylässä kului mukavasti. Lumi suli pois, piha vihertyi, linnut olivat niin äänekkäitä että Elina heräsi ennen herätystä eikä suuttunut siitä.
Seppo käveli jo reippaammin. Neljäkymmentä minuuttia vaihtui tuntiin, sitten tuntiin ja kahteenkymmeneenseitsemään minuuttiin. Ei rehkinyt, totesi vain tyytyväisenä.
Ajattelin lähteä Helsinkiin, Antin luo. Ei mitään erityistä syytä, vaan huvikseen.
Voi niin. Oikeassa olit muuten siitä Katariinaan hän halusi tulla rakkaudesta, ei säälistä.
Hyvä niin. Työ on katsella, mitä on esineiden välissä, ei esineitä.
Elina mietti.
Se on kauniisti sanottu.
Se on käytännöllinen. Mutta Elina… Saisinko kysyä?
Riippuu mistä.
Kun palataan kotiin, saanko soittaa sulle?
He pysähtyivät polun varteen. Elina katsoi miestä, metsää, kevättä.
Saat.
Hyvä.
He jatkoivat.
***
Helsinkiin kotiin palatessaan Elina avasi ensin kaikki ikkunat, järjesteli kauppalistan ja meni ostamaan ruokaa. Ei vain leipää ja juustoa vaan kanaa, kasviksia, ihan kunnollinen illallinen.
Keittiössä soi radio.
Mirja soitti illalla.
No, miltä tuntuu?
Hyvältä. Oikeasti hyvältä.
Kuulostaa siltä. Äänikin on erilainen. Elina, tapahtuiko siellä jotain?
Tutustuin yhteen ihmiseen.
Pitkä tauko.
Kerro lisää, Mirja pyysi.
Seppo, arkkitehti, oli selkävammasta palautumassa, käytiin kävelyillä, juotiin teetä iltaisin.
Soittaako hän?
Lupasi soittaa.
No loistavaa.
Seuraavana iltana Seppo soitti.
***
Aloittivat tapaamiset rauhassa, hitaan puolella. Kaksi viikkoa paluun jälkeen tapasivat ensimmäisen kerran pienessä ravintolassa keskustassa. Seppo asui yksin, eronnut jo ennen loukkaantumista. Ex-vaimo asusteli jossain Oulussa.
Erottiin sovussa, ilman riitoja. Hän halusi vakaata elämää, minä olin aina pitkin työmaita.
Antti oli kumman kanssa?
Ensin äidin, sitten tuli luokseni, myöhemmin lähti Helsinkiin. Seppo hymähti. En huono isä, vaan välillä poissaoleva. On se vähän eri asia.
Niin on.
Syötiin keväinen illallinen. Ikkunan takana märkä asfaltti, katulamppujen valossa.
Haluan sanoa sulle jotain, Seppo sanoi.
Elina katsoi häntä.
En tiedä millaista vauhtia jatkossa jaksan. Hidas tempo. Jos se sulle sopii, hyvä, jos ei ymmärrän.
Minulle sopii hidas tahti. Elina hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hymyili vapaasti.
Näin jo kylpylässä, Seppo nyökkäsi. Kävelit rauhassa.
Outo kohteliaisuus, mutta tuli perille.
***
Näkivät kerran viikossa, joskus kahdesti. Kävelivät. Juttelivat. Elina kertoi käännettävistä kirjoista, Seppo rakennusprojekteistaan. Kävivät lääkärissä, joskus hakivat toisensa vastaanotolta.
Toukokuussa Seppo pyysi Elinaa arkkitehtuurinäyttelyyn. Hän näytti viimeistä ennen loukkaantumista piirrettyä pientaloprojektia.
Kerro.
Seppo kertoi talosta, tilan ideasta, ikkunoista. Elina kuunteli ja tajusi haluavansa kuunnella.
Rakennettiinko se?
On rakenteilla. Syksyllä voisin näyttää sen sulle.
Elina katsoi Seppoa ja huomasi sanoneensa sulle.
Mennään yhdessä, Seppo sanoi. Ja silmässä välähti lempeys.
Jotain hiljaista, tärkeää muuttui. Ei suurta dramatiikkaa, vain sana kahden ihmisen välillä.
***
Samaan aikaan, Sam Kuusisto alkoi epäillä että kaikki ei ollut hyvin.
Se lähti labratuloksista. Munuaislääkäri soitti: Nyt olisi tarpeen tavata.
Mitä tuloksissa on?
Hienoisia muutoksia toiminnassa, mahdollisen hyljinnän ensioireita. Tarvitsee muuttaa lääkitystä ja rauhoittaa tilannetta.
Hyljintä?
Varhainen vaihe. Hoidetaan pois, kunhan ei tule lisää rasitusta. Onko ollut isoja fyysisiä ponnistuksia?
Sam kertoi Montenegro, Islanti, Marokko.
Lääkärin ilmeessä oli pidäteltyä huolta.
Ei pidä unohtaa, Sam: siirretty munuainen ei ole sinun omasi. Siihen liittyy riskejä. Älä kuvittele olevasi tavallinen terve ihminen. Kaikki poikkeavat olosuhteet stressaavat elimistöä.
Sam istui autossaan ja tuijotti eteenpäin. Nuoria pareja käveli ohi, kauppakassit heiluen.
Sisällä muljahti epämiellyttävä tunne, jota ei halunnut tunnustaa.
***
Iida huomasi labratulokset. Alussa huolehti, alkoi sitten väsyä. Ei sanonut suoraan, mutta Sam näki.
Mun pitää rauhoittaa elämää, lääkäri suositteli.
Se on ihan ymmärrettävää. Paranet, niin jatketaan sitten.
Kyse ei ole flunssasta. Tämä
Kyllä se siitä. Ei liikaa draamaa.
Sam ajatteli, että ei dramatisoi. Totesi vain.
***
Syksyllä ei lähdetty Gvatemalaan eikä minnekään. Sam luki paljon, se tuntui oudolta. Iida tuli iltaisin harvemmin, toisinaan jäi kokonaan pois. Olen ystävän luona. Ei Sam kysellyt perään.
Marraskuussa tuli riita jostain arkipäiväisestä joulun ajan suunnitelmista. Mutta pohjalla oli muuta.
Sam, sä käsität kai, etten jaksa tällaista pitkään? Iida sanoi väsyneenä. Olet kipeä, hermostunut, koko ajan ahdistunut.
Anteeksi.
Ei kyse ole anteeksipyynnöistä. Mä en tiedä mitä oikein odotin. Mutta en tätä.
Sen ymmärtäminen iski Samille vain yhden asian mieleen.
Hän mietti Elinaa.
Miten Elina oli hänen kanssaan silloin, kun leikkauksen jälkeen oli huonossa kunnossa. Rauhassa. Asioista puhuttiin kuten säästä, hoitolistasta, lääkkeistä. Tuntui normaalilta olla sairas Elinan kanssa.
Sen ajatuksen Sam sysäsi syrjään.
***
Jouluna Elina huomasi olevansa noh, onnellinen. Hiljaista, vähän hämmästyttävää onnea. Ei suurta hehkua, vaan aamuja, jolloin odottaa seuraavaa päivää.
Seppo oli saanut selkänsä kuntoon. Naureskeli, että vieläkin hidastaa automaattisesti.
Älä pidä enää jarrua päällä, Elina naurahti. Osaat jo kävellä.
Tapa vain. Pitkästä aikaa hyvä olla hetkessä.
Syksyllä he ajoivat katsomaan Sepoon piirtämää taloa. Pieni talo Mäntsälän liepeillä. Rakennusmiehet viimeisteli. Seppo kiersi huoneet, katseli valon kulkua.
Elina seisoi ikkunassa, katseli pihaa, puita, taivasta.
Tämä on hyvä, hän totesi.
Olen tyytyväinen, Seppo nyökkäsi.
Seisoivat vierekkäin.
Elina…
Niin?
Haluaisin, että joskus asuisit minun talossani. Jos haluat.
Pitkä hiljaisuus.
Joskus. Se on rehellinen vastaus.
Hyvä vastaus.
***
Tammikuussa Mirja soitti.
Ootko kuullut Samista?
En. Mitä?
Makaa sairaalassa. Munuaissiirteen kanssa vaikeuksia. Mirja puhui varoen. Sain tietää yhteisen tutun kautta. Kuulema vakavaa. Iida lähti.
Elina seisoi ikkunassa. Ulos tuijottaen.
Hyvä, että kerroit.
Mitä hyvä?
On hyvä tietää.
Elina…
Olen kunnossa, sanoi Elina varmana.
Laski luurin alas. Ikkunasta tuijotettuaan, sisällä liikahti joku omituinen, vaikeasti nimettävä tunne. Ei sääliä, ei vahingoniloa, jotain syvempää ehkä ymmärrystä.
Soitti Seppolle.
Hei.
No moi. Onko kaikki hyvin?
On. Halusin kuulla ääntäsi.
No, tässä olen.
Pääsetkö tänään tänne? Voisin tehdä rehellistä ruokaa.
Tulen.
***
Sam pääsi sairaalasta helmikuussa. Oli laihtunut, kasvoissa uudet uurteet. Iida oli kerännyt tavaransa jo kun Sam makasi sairaalassa. Ei vihoitellut, vain pakkasi ja vei. Hyvästelivät kohteliaasti. Kai se oli surullisin osuus ei suuri riita vaan oivallus, että kaksi ihmistä olivat menneet harhaan.
Kotona oli hiljaista. Iidan verhot vielä ikkunoissa, mutta Sam ei saanut aikaiseksi vaihtaa.
Ajatteli Elinaa. Aluksi harvoin. Sitten usein.
Löysi vanhan puhelimen ja kaivoi Elinan numeron.
Soitti.
Elina vastasi kolmannella pirinällä.
Sam, hän sanoi vain.
Moi, hei Elina.
Hei.
Mitä kuuluu?
Hyvää. Entä sulle?
Ehkä tiedät.
Tiedän.
Saanko tulla käymään? Puhumaan vaan.
Elina mietti hetken.
Saat.
***
Sam saapui sunnuntaina. Elina avasi oven heti, kuin olisi odottanut.
Sam näytti erilaiselta. Vanhemmalta ei vuosissa, vaan sellaisella tavalla kun elämä ottaa mittaa.
Tule sisään.
Elina teki teetä. Sam jäi olohuoneeseen, katsoi seinällä olevaa valokuvaa: Katariina nuorena, naurava Elina kolmekymppisenä.
Palatessaan Elina toi teekupit.
Elina, tiedän ettei mulla ole oikeutta pyytää mitään.
Anna puhua, Sam pyysi.
Tajusin tässä viime kuukausina, että olin väärässä. Haluan aloittaa alusta. Olen muuttunut. Ymmärrän nyt, mitä tarvitsen ja kenet. Siksi tulin.
Elina katsoi Samin silmiin.
Minkä sinä tarvitset, Sam? Minut vai ihmisen, joka huolehtii sinusta?
Sam ei heti vastannut.
Eikö ne ole sama? kysyi.
Ei ole. Elinan ääni oli pehmeän tasainen. Sä tulit, koska pelkäät. Haluat hoivaa, koska olet nyt yksin sairaana. Sinä muistit, että mullahan oli joskus sellainen rinnalla. Mutta se ei ole rakkautta. Rakkaus on muuta.
Miten niin?
Jos se olisi ollut rakkautta, et olisi lähtenyt silloin.
Sam ei väittänyt vastaan.
En tiedä miten tästä jatkan, hän myönsi.
Siinä olet aika hyvässä kohtaa. Sitten voi miettiä. Oletko pysähtynyt miettimään edes?
Olen.
Mitä siitä jäi käteen?
Että olin todella pinnallinen. Tajusin viimein, kuinka kaikki nopeus ja vauhti ovat tyhjää, jos pohjalla ei ole mitään.
Se on tärkeä ymmärrys.
Mutta arvoton, jos ei ole ketään ympärillä.
Pitää olla joku, jolta myös itse saa antaa. Ymmärrätkö? Ei vain se, että joku hoitaa sua, vaan että sä tuot hyvää elämään.
Sam ei vastannut.
Sinulla oli vain sairautta. Tarvitsit ratkaisun. Minä tarjosin sen. Mutta siinä vaiheessa, kun lähdit, unohdit kaiken muun.
Ensimmäistä kertaa Elinan äänessä oli pientä kärkeä.
Sanoit minua vammaiseksi silloin. Mutta oikea vammaisuus on muuta. Se on kyvyttömyyttä olla muuta kuin oman mukavuuden vartija. Kyvyttömyyttä olla läsnä kun vaikeaa on.
Sam kuunteli.
Mä en voi aloittaa alusta. Ei siksi, että olisin vihainen, vaan kun ei ole enää syytä. Toiselle pohjalle ei enää voi rakentaa mitään pitää rakentaa ihan uutta.
Toisen kanssa.
Tällä kertaa kyllä.
Sam nousi.
Lähden.
Okei.
Käytävällä kääntyi:
Oletko onnellinen?
Olen. Uudella tavalla, eri tavalla kuin ennen.
Sam nyökkäsi.
Hyvä.
Ovi sulkeutui hiljaa.
***
Elina jäi kuuntelemaan hiljaisuutta. Sitten otti puhelimen ja kirjoitti viestin:
Nyt se kävi. Kaikki hyvin. Missä olet?
Vastaus tuli hetken päästä:
Hakaniemen rannassa. Tule.
Elina laittoi takin päälle, otti avaimet ja lähti.
Rappu oli hiljainen. Ulkona kylmää, mutta kuivaa. Helmikuun ilta tuntui aloiltaan rauhalliselta.
Kävellessään Elina mietti: Sam kysyi, oletko onnellinen? Ja vastaus oli kyllä. Ja se oli totta.
Kävelymatka rantaan kesti kymmenisen minuuttia. Ei nopeasti, ei hitaasti sopivasti.
***
Seppo seisoi kaiteella, katseli jokea. Kuuli askeleet, kääntyi.
Menikö kauan? Elina kysyi.
Metrolla nopea. Seppo katsoi tarkkaan. Onko kaikki hyvin?
On. Rehellisesti. Elina asettui viereen.
Mitä Sam halusi?
Uutta alkua.
Seppo oli hiljaa.
Selititkö?
Selitin.
Ymmärsikö?
Ehkä jotain. Oli erilainen, hiljaisempi kuin ennen.
Elämä muuttaa ihmistä.
Elämän vaikutus näkyy niissä, jotka suostuvat muuttumaan, muuten se vain musertaa.
Seppo nyökkäsi.
Seisoivat yhdessä joen äärellä. Vesi mustanharmaata, talvisen suoraa virtaa. Ei jäätä. Talvi oli ollut leuto.
Seppo…
Niin?
Muistatko, kun kerran sanoit, että tärkeintä on olla vaan tässä että se riittää?
Muistan.
Silloin en tajunnut. Nyt tajuun.
Mitä tarkalleen?
Elina mietti hetken.
Riittävyys ei ole vähän. Se on juuri sopivasti. Tauko Olla vain, eilinen ja tämä, ilman kiirettä. Ehkä se onkin juuri se juttu.
Seppo ei kysynyt lisää. Ymmärsi.
He seisoivat vieretysten. Vesi virtasi hitaasti, taivas punersi talviauringonlaskun jäljiltä vaaleasti.
Seppo ei heti ottanut kädestä. Sitten hiljaa, ilman kiirettä, hänen sormensa löysivät Elinan käden. Ei pakottamista, ei kiirettä. Ihan vaan siinä, missä nyt kuuluu olla.
Elina ei vetänyt kättään pois.
Ja joki virtasi.
