Vuokrataan minun asuntoni
Maarit Anneli Hokkanen, nykyään naimisissa Lehtonen, oli aina ajatellut, että pelottavinta elämässä on, kun hyvä alkaa ihan hiljaa, huomaamatta, ja sitten aivan yhtä hiljaa, mutta väistämättä, alkaa loppua. Se on kuin huonekasvit ikkunalaudalla: muka kastelet, muka näyttävät samalta, mutta sitten huomaat lehdet kellastuvat, eikä enää mahda mitään.
Sen hajun Maarit haistoi jo rappukäytävässä.
Tunkkainen, raskas, makean puuterinen. “Eau de Cologne 4711”, se tuttu, jota Maarit ei voinut sekoittaa muuhun; juuri siltä tuoksui ilma anoppi Sirkka-Liisan luona aina, kun he poikkesivat. Haju jäi vaatteisiin, hiuksiin, muistiin.
Seisoin oveni edessä avain kädessä.
Kello oli juuri neljä iltapäivällä. Lähdin töistä aiemminpalkanlaskijamme Mirja sanoi, että näytän harmaalta, ja käski kotiin lepäämään. Päätä särki, painoi jo aamusta, kuin joku olisi kiristänyt vannetta ohimoiden ympärille. Ajattelin ottaa buranan, käydä pitkäkseni ja vetää torkkupeiton korviin.
Haju kertoi muuta.
Avasin oven.
Eteisessä odotti kolme isoa pahvilaatikkoa, kyljessä luki “Husqvarna”. Yksi oli jo teipattu kiinni. Kaksi muuta melkein täynnä, päällä sanomalehtipaperia.
Keittiöstä kuului hiljaista kolinaa, astioiden kilinää, itsekseen mutinaa.
***
Sirkka-Liisa, sanoin liikkumatta kynnykseltä. Mitä tämä on?
Kolina taukosi. Keittiön oviaukkoon ilmestyi anoppi. Vahvarakenteinen, topakka nainen, viisikymmentäseitsemän, kotiesiliina vaaleanharmaan housupuvun päällä. Hiukset huolellisesti kiinni, käsissä siivoushanskat. Katse asiallinen, miltei juhlava.
Maarit-kulta! sanoi Sirkka-Liisa sillä äänellä, jolla terveydenhoitaja kertoo sinulle jotain epämukavaa “sinun parhaaksesi”. Oletpa tullut aikaisin. Onko olo huono?
Selitätkö minulle, mitä täällä tapahtuu? seisoin yhä paikoillani.
Ei nyt hermostuta, Sirkka-Liisa riisui hanskat, taitteli ne siististi. Teenhän tämän teidän hyväksi. Sinun ja Jussin vuoksi. Tule istumaan niin kerron.
Kuuntelen tästä.
Sirkka-Liisan silmät kaventuivat sekunniksi. Tuo ilme auktoriteetti puhuu. Työkseen vanhempi sairaanhoitaja Pasilan terveysasemalla, kaksikymmentäkolme vuotta. Tottunut, että sana riittää.
No hyvä on, tule silti vaikka vähän lähemmäs, laitan teet veden kiehumaan.
Ei, kiitos. Mitä laatikoissa on?
Sirkka-Liisa huokaisi. Astioita. Kattiloita, osa paistinpannuista, kristallilasit käärin erikseen kuplamuoviin, älä huoli. Lautasista jätän osan tännevuokralaisille.
Kävi päälle kuin jääpalana vatsan seudulle, kun tuo sana kulki lävitseni: “vuokralaisille”.
Millä vuokralaisilla?
Löysin vuokralaiset, Sirkka-Liisa totesi, kuin toisi hyviä uutisia. Nuori pariskunta, pieni poika, viitisen vuotta. Mies raksalla töissä, vaimo kotona. Hyviä ihmisiä. Kävin jututtamassa. Muuttavat perjantaina.
Perjantaina, toistin. Sehän on kolmen päivän päästä.
Kolme päivää juu. Sain jo varausmaksun. Maksavat ekan ja vikan kuun vuokran heti.
Siirsin laukun eteisen lipastolle. Avauduin takista. Laitoin sen naulaan. Joka liike vaivalloinenpää jyskytti ja nyt kädet kylmenivät, vaikka sisällä oli lämmin.
Sirkka-Liisa, kysyin. Keskustelitteko tästä Jussin kanssa?
Totta kai. Mehän puhuttiin tästä yhdessä, etkö muista? Kolme kuukautta sitten, kun Jussi menetti bonuksen. Silloin ehdotinvuokrataan asunto, muutatte meille, säästätte. Kaikki järkeen käy.
Eihän me sovittu mitään, pudistin päätä. Sanoin, etten halua.
Sanot, että mietit, korjasi Sirkka-Liisa lempeästi.
Ei. Sanoin ettei sovi. Jussi pyysi, etten tee siitä riitaa, ja vaikenin. Ei se ole suostumus.
Anoppi laittoi kädet puuskaan. Sama ele kuin aina, kun kanta on lukittu kiveen.
Maarit, fiksu tyttö. Laskenta on sun työtä. Paljonko teidän lyhennys kuussa vie?
Ei kuulu teille.
Maarit.
Ei. Sanoin sen rauhallisesti, en korottanut ääntä. Ei kuulu.
Tuli hiljaista. Keittiön ikkunasta kuului Arabianrannan ääniä. Alhaalla kulki ratikka.
Saat oman mielipiteesi, myönsi Sirkka-Liisa, äänessä metallinen sävy, joka yleensä piiloutui huolenpidon alle. Mutta perhe ei ole vain sinä. Se on myös Jussi. Ja hän on samaa mieltä.
Mä soitan Jussille, sanoin ja kaivoin puhelimen.
***
Jussi vastasi kolmanteen hälytykseen. Taustalla koneiden hurinaa.
Maarit, hei! Mikä hätänä? Tulit aikaisin.
Jussi, sun äiti pakkaa meidän asuntoa. Löysi vuokralaiset. Muuttavat perjantaina.
Tauko. Sydän löi pari kertaa.
Tarkoitus oli itse kertoa…
Tiesit siis?
Äiti soitti illalla, sanoi löytäneensä. Luulin, että juttelette.
Sinä tiesit, mutta et kertonut mulle. Mä palaan kotiin ja löydän laatikot valmiina. Ymmärrätkö mitä se tarkoittaa?
Ymmärrän, että olet pahalla päällä…
Tule kotiin.
Kokous alkaa kuudelta…
Nyt, Jussi. Sanoin hiljaa, tasaisesti. Tule nyt.
Hän tuli puoli kuudeksi. Olin siihen mennessä jäähtyneen teen kanssa keittiössä. Sirkka-Liisa jäi olohuoneeseenjärjesti posliinieläimiä, jotka toi Lahdesta viime keväänä “tuomaan tunnelmaa”.
Jussi oli pitkä, vaaleahiuksinen, ja vähän ekspressiivisen syyllisen näköinen, niin kuin oli nykyään aina. Hän työskenteli suunnittelijana Konecranesilla Hakkilassa, kulki työmatkat junalla ja bussilla. Tiesin, että häntä väsytti; yleensä annoin armoa. Tänään en.
Maarit, aloitti hän keittiöstä.
Istupa alas.
Hän istui vastapäätä. Otin kupin käteen, laskin alas.
Miten on niin, että meidän asunnosta päätetään ilman mua?
Ei päätetty. Äiti vaan löysi porukan. Luulin, että voitte keskustella…
Keskusteltiin. Hän paketoi meidän kattiloita. Se on “löysi porukan”?
Maarit, et tiedä missä jamassa ollaan…
Kerro.
Se bonus. Menetin puolitoista kuukautta sitten. Siitä asti miinuksellalyhennykset, sähkö, ruoka. Mulla on autolaina. Ei me pärjätä.
Kuuntelin. Totta, olimme alkaneet laskea rahaa tiukemmin, mutta ei katastrofia. Minulla oli vakityö KPMG:llä.
Ehdotin, että karsitaan muualta. Ei reissua jouluna, ei salikorttia. Muistatko?
Muistan.
Riittäisi.
Äiti on eri mieltä.
Entä sinä?
Hän oli hiljaa. Se kertoi kaiken.
Jussi, tämä on minun asunto. Oletko tietoinen?
No periaatteessahan kyllä, mutta ollaan naimisissa…
Ei “periaatteessa”. Isä antoi tämän asunnon minulle lahjana ennen meidän hääpäivää. Tämä on omaisuuteni. Lain mukaan. Sinulla eikä äidilläs ole mitään oikeutta vuokrata tätä ilman suostumustani. Se on rikos tiedätkö?
Jussi katsoi minua, ehkä vasta nyt oikeasti miettien.
Et kai poliisiin menisi omasta miehestä…
Ei ole siitä kyse. Vaan siitä, että annat äitisi toimia näin. Ja pidät suusi kiinni. Miksi?
Olin odottanut, että Sirkka-Liisa ilmestyy. Hän tuli juuri silloin.
Jussi, hyvä että ehdit. Puhu Maaritille, selitä järki. Ei kai hän ymmärrä tilannetta.
Odota, äiti, vastasi Jussi.
Mitä odotan? Vuokralaiset täytyy saada varmuus. Jos me ei nyt päätetä, ei tule toista mahdollisuutta.
Sirkka-Liisa, sanoin. Vastaus on ei. En vuokraa, emmekä muuta teille. Asia selvä.
Katse oli pitkä, hidas. Sitten siirtyi Jussiin.
Jussi. Kuuletko?
Ehkä äiti kannattaisi…
Kolme päivää sovittu, järjestänyt kaiken, ja nyt teidän itsepäisyyden takia kaikki kaatuu?
Ei Maaritin syy, Jussi sanoi hiljaa. Maarit, selitä äidille…
Nousin pöydästä, vein kupin altaaseen. Käännyin.
Huomenna ei ole näyttöä. Vuokralaiset eivät tule. Jos heidät tuodaan, selitän itse mikseivät. Hyvää yötä.
Menin makuuhuoneeseen. En paiskannut ovea, vaan suljin.
***
Yö oli kehno. Jussi tuli makuuhuoneeseen vähän yli kymmenen. Makasin reunan reunalla, hän toisella laidalla. Kuuntelin hänen hengitystään. Tasainen, miltei uninen. Tai feikkasi? En saanut unta.
Isä sanoi, kun olin pieni: “Maarit, kun haluat ratkaista pulman, katso sitä kaukaa. Läheltä kaikki näyttää pahemmalta.”
Isästä aika jätti neljä vuotta sitten. Hän jätti minulle tämän asunnon ei vain omaisuutta, vaan suojaa. Ymmärsin aina, että niin hän sen tarkoitti. Tiesi että olen ainut lapsi, äiti asuu Jyväskylässä, että minulla täytyy olla ankkuri.
Nyt ankkurikin oli pakkauksissa.
Mutta laatikot eivät ole ankkuri. Ne ovat vain esineitä. Ankkuri on paperit. Ne ovat vitriinissä, sinisessä kansiossa, jonka toin muuttaessa ja en ole siirtänyt. Kauppakirja, lahjakirja, kaikki leimattuna.
Tiesin, että Sirkka-Liisa toisi huomenna vuokralaisetaivan varmasti. Hän ei perääntynyt koskaan. Sen hän osasi, ja se myös oli heikkous. En itse perääntyisi ilman syytä.
Tässä tilanteessa ei ollut järkeä antaa periksi.
Vierelläni Jussi liikahti. En kääntynyt hänen suuntaansa. Hänkään ei liikahtanut. Näin makasimmekaksikko, jolla vain yksi yhteinen vuosi, yhdessä remontoitu kylpyhuone, yhdessä hankittu joulukuusi, kaksi oveen sopivaa avainta.
Ajattelin, että rakkaus ei ole vain hyvät päivät. Rakkaus on valintojen tekemistä. Nyt hän makasi siinä, hiljaa. Mitä se merkitsi?
En tiennyt.
Se pelotti enemmän kuin mikään pakkauslaatikko.
***
Aamulla nousin seitsemältä, kuten aina. Jussi nukkui. Keitin kahvit, join seisaallani ikkunan ääressä. Ulkona satoi räntää, harmaata. Maaliskuun Kallio on erityisen nuutunut: likainen lumi, märkää asfalttia, metron vieressä mustat puut.
Pää oli lakannut särkemästä. Onneksi.
Avasin vitriinin, otin sinisen mapin. Laitoin pöydälle. Selaillen tarkistin paperit: lainhuutotodistus, leimattu, isän lahjakirja, päiväys helmikuussa toissa vuonna. Omistaja: Maarit Anneli Hokkanen. Kaikki kunnossa.
Panin mapin takaisin paikalleen.
Puoli kymmenen aikaan äiti soitti Jyväskylästä. Vastasin hitaasti, en koska en halunnut, vaan koska pelkäsin äänen paljastavan liikaa.
Kuules Maarit, mikä on tilanne?
Ei mitään ihmeellistä, äiti.
No äänestä kuulee…
Kyllä kaikki hyvin.
Hiljaisuus.
Jussi soitti illalla, sanoi, että on hässäkkää anopin kanssa.
Suljin silmät.
Soitti siis sulle?
Soitti. Oli surullinen, sanoi ettei tiedä rajaa.
Hänen täytyy valita puolensa.
Maarit, hän ei ole huono ihminen. On elänyt äitinsä kanssa kolmekymmentä vuotta. Se ei muutu hetkessä.
Tiedän.
Kestätkö?
Kestän.
Jos tarvitset, tulen kyllä.
Tunsin, miten kurkussa puristi.
Ei tarvitse, pärjään.
Muista: asunto on sinun. Sitä ei kukaan kyseenalaista.
Muistan.
Laitoin puhelimen kiinni. Jussi tuli makuuhuoneesta kymmeneltä. Oli hiljaa, kaatoi kahvia. Seisoin ikkunassa kirja kädessä en lukenut riviäkään.
Maarit…
Niin?
Äiti soitti, tulee kahdeltatoista niiden vuokralaisten kanssa näyttämään asuntoa.
Kuulin jo eilen.
Voithan katsoa? Ehkä kun juttelet, he tuntuvat mukavilta?
Käännyin ikkunasta.
Oletko tosissasi ehdottamassa, että vuokraan oman asuntoni ihmisille, joita en tiennyt olemassa olevan, ehdoilla joita en itse sopinut?
Ajattelin vaan… äiti on nähnyt niin paljon vaivaa.
Käänsin katseen pois, hiljaa.
Kuuntele itseäsi. “Äiti on yrittänyt.” Ei sinä, ei me. Vaan hän. Onko tämä hänen asuntonsa?
Hän laski kupin, hieroi ohimoita.
En tiedä miten tästä selvitään, etten loukkaa häntä.
Minua saa loukata?
Hän ei vastannut.
Palasin kirjan pariin. Lukeminen ei onnistunut, mutta piti sentään jotain kädessä.
***
He saapuivat puoli yhden maissa.
Kuulin summerin. Sirkka-Liisan tarmokas, tuttu ääni alakerrasta. Sitten hissin kalahdus.
Jussi katseli ulos ikkunasta, minä istuin sohvalla. Sininen mappi vitriinissä.
Ovikello soi.
Jussi nousi vaistomaisesti.
Istu, sanoin.
Hän jäi seisomaan, katseessa sekoitus hämmennystä, helpotusta, ehkä kiitollisuutta.
Ovikello soi uudestaan.
Nousin. Menin ovelle. Avasin.
Sirkka-Liisa tuli heti, parasta takkia päällä harmaa, juhlien takki. Mukana nuoripari, parikymppisiä, miehellä untuvatakki, naisella punainen parkatakki. Repussa pieni poika, viisi vuotta, karhu-korvalippis päässä. Katsoi minua vakavana.
Maarit, tässä ovat Petri ja Eija. Hyvä perhe, Petri raksalla, Eija kotona Joonaksen kanssa.
Päivää, sanoi Eija ujosti. Anteeksi että tullaan yllättäen…
Ei se mitään, sanoin rauhallisesti. Tulkaa vaan.
Siirryin syrjään. He tulivat. Poika vilkaisi minua mietteliäänä.
Jussi onko täällä? huikkasi Sirkka-Liisa.
Olohuoneessa.
Hyvä. Petri, näytän heti asunnon. Täällä on olohuoneessa valoa kahteen suuntaan, ja ratikkapysäkki lähellä…
Käveli kuin omistaja, selosti huonekorkeutta ja jääkaappia. Seurasin mukana.
Olohuoneessa Jussi seisoi parvekkeen ääressä. Nyökkäsi. Näytti kiusaantuneelta.
Tässä olohuone, neliöitä riittää. Makuuhuoneessa kätevät kaapit. Keittiöstä Maarit osti viime vuonna uuden uunin…
Petri tarkasteli, Eija piti pojasta kiinni. Seisoin vitriinin äärellä.
Siitä vuokrasta sitten vielä, jatkoi Sirkka-Liisa, puhuin 1250 euroa kuussa…
Hetkinen.
Oma ääneni oli yllättävän tyyni. Avasin vitriinin ja otin mapin.
Kaikki katsoivat minuun.
Petri ja Eija: ennen kuin ratkaisette mitään, haluan näyttää nämä.
Avasin mapin, otin kaksi paperia. Meni heidän luokseen.
Tässä on lainhuutotodistus. Omistajan nimi tuossa alhaalla?
Eija luki. Maarit Anneli Hokkanen.
Se olen minä. Tämä toinen on lahjakirja: isäni antoi minulle tämän asunnon kaksi vuotta sitten. Minä olen ainoa omistaja. Aviomies ei ole kirjoilla. Sirkka-Liisalla ei ole asiassa mitään juridista asemaa.
Eija katsoi miestään, Paperi siirtyi Petriin.
Maarit, nyt teet hölmöyden, puuttui Sirkka-Liisa.
Petri, vuokraukseen tarvitaan omistajan suostumus ja vuokrasopimus. En ole moista allekirjoittanut. Jos muutatte, se on laitonta oleskelua. Sanon tämän suoraan.
Petri katsoi vuoroin papereita, vuoroin minuun. Poika kuiskasi jotain äidilleen.
Me… emme tienneet, Eija sanoi hiljaa. Sanottiin, että omistaja on mukana…
Omistaja olen tässä.
Tauko venyi pitkäksi.
Selvä, Petri sanoi. Kiitos tiedosta.
Paperit palautettiin. Otin ne.
Hetkinen! Sirkka-Liisa astui lähemmäs, ääni terävöityi. Tämä on väärinymmärrys, selitän kyllä…
Äiti, sanoi Jussi.
Kaikki kääntyivät.
Hän seisoi parvekkeen ovella, kädet taskussa, ilme surullinen mutta päättäväinen.
Anna olla. He lähtevät.
Sirkka-Liisa tuijotti poikaansa.
Mitä?
He lähtevät. Tämä on Maaritin asunto. Olisi pitänyt sanoa heti.
Tuli hiljaista.
Eija nappasi pojan kädestä. Petri nyökkäsi nopeasti minulle. Poistuivat. Ovi sulkeutui.
Olohuoneeseen jäi kolme ihmistä.
***
Sirkka-Liisa katsoi poikaansa pitkään. Itse pidin kiinni mapista.
Ymmärrätkö sinä mitä juuri teit? ääni oli hiljaisempi, kylmä.
Ymmärrän, äiti.
Käännyit minua vastaan hän puolestaan…
Käännyin oikean puolelle.
Oikean… Minä olen ollut koko elämäni sinun puolestasi! Isäsi lähti kun olit kuusi. Toin sinut mieheksi, tein töitä tuplavuoroa…
Tiedän.
Tiedät! nyt ääni särkyi, melkein itkua. Halusin vain hyvää sinulle. Nyt tämä kaikki turhaan…
Teit kaiken ilman Maaritin lupaa.
“Omistajan”, Sirkka-Liisa kääntyi minuun. Sitäkö tässä ollaan? Aliarvostat perhettä…
Olen valmis puhumaan rahasta aviomiehen kanssa. Mutta en siinä muodossa, että minut ohitetaan kaikessa päätöksenteossa.
Halusin vain auttaa, Sirkka-Liisa parahti.
Uskon, mutta pyytämätön apu ei ole apuase on puuttumista.
Puuttumista? Jussi, sinä kuulit? Hän sanoo että minä sotken…
Käänsi koko kehonsa poikaan.
Sinä valitset. Lähdetkö mukaan äidin kanssa, joka sinut kasvatti, vai jäätkö naisen luo, joka sanoo minua tunkeutujaksi. Valitse.
En liikkunut. Katsoin Jussia. Hän seisoi keskellä olohuonetta, sitä, jossa verhot ja hyllyt valittiin yhdessä.
Hän kääntyi äitiinsä.
Jään tänne, Maaritin kanssa. Rakastan sua, äiti, mutta tätä tapaa en hyväksy.
Sirkka-Liisa seisoi, sitten hyvin hitaasti puki takin. Otti laukun.
Kadut tätä vielä, sanoi tasaisesti.
Ehkä, mutta nyt teen oikein.
Lähti eteiseen. En liikkunut. Ovi kävi suhahtaen.
Tuli pitkä hiljaisuus.
***
Jäimme olohuoneeseen. Jussi parvekkeen luona, minä mappi kädessä. Yksi laatikko astioita valmiina nurkassa, kaksi eteisessä.
Ulkona räntä piiskasi ikkunoihin.
Laitoin mapin paikalleen. Menin sohvalle, istuin. Hän seurasi, vähän ajan kuluttua.
Maarit…
Odota.
Istuttiin hiljaa. Katselin meidän vinoa kirjahyllyä, hän käsiään.
Olisi pitänyt kieltäytyä heti, kun äiti eilen kertoi. Sanoa, ettei käy, Jussi sanoi viimein. On vain helpompaa myötäillä.
Ymmärrän. Mutta et ole enää lapsi.
Tiedän. Nyt… Ehkä teen oikein, mutta se on silti pahaa.
Hän pysyy silti äitinäsi.
On pitkä viha edessä.
Todennäköistä.
Se sattuu.
Niin, en lohduttele. Luultavasti.
Hän nyökkäsi.
Mitä nyt?
En tiedä. Mutta meidän täytyy puhua rahasta, ja siitä, miten tästä jatketaan. Ei tänään, vaan kun jaksamme.
Entä äiti?
Se on oma keskustelunsa.
Oli hetken hiljaista.
Oletko vihainen?
Mietin. En teeskellut, vaan oikeasti tutkin mitä tunsin.
Olen väsynyt. Aamulla olin vihainen. Nyt enää väsynyt.
Maarit, minä…
Teit oikein tänään. Se merkitsi paljon. Mutta tämä oli vain yksi päivä. Ymmärrätkö?
Ymmärrän.
Hyvä.
Katsoin taas vinoa hyllyä, häitä kehystävää valokuvaa. Laatikkoa nurkassa.
Aletaanko purkaa laatikoita?
Puretaan.
***
Purettiin hiljaisuudessa, kumpikin oma laatikkonsa. Avasin käärepaperit kattiloiden ympäriltä, laitoin ne takaisin hyllyyn. Jussi otti kristallilasit kuplamuovista.
Asunnossa leijui yhä Sirkka-Liisan hajuvesi, se ei kaikkoa helposti. Avasin keittiöstä ikkunaa. Sisään humisi maaliskuun viileys.
Se pariskunnan poika, karhukorvilla, matkasi varmaan jo raitiovaunulla kotiin. Tiesiköhän käyneensä vieraassa elämässä hetken?
Ajattelin äidin sanoja: “Kolmekymmentä vuotta toisiinsa sidottuja. Se ei muutu hetkessä.” Oikein. Tänään Jussi sanoi “ei”. Ensimmäistä kertaa.
Se ei tee tästä helppoa. Se ei tee meille valmista paria.
Mutta se on askel.
Laitoin viimeisen kattilan paikoilleen. Paperit roskiin.
Käynkö laittamassa kahvit? kysyi Jussi.
Laita vaan.
Hän meni keittiöön. Otin häitalta sohvapöydältä kehyksen. Hymyilimme kuvassa aidosti, minä mekossa jonka väri ei ollut ihan toiveen mukainen, Jussi kravatissa, joka riisuttiin ennen illan loppua.
Vuosi yhdessä.
Palautin kehyksen paikalleen.
Keittiöstä tuoksui tuore kahvi. Hyvä, omannäköinen tuoksu.
Kävelin keittiöön. Hän kaatoi kuppiin, siirsi minulle, otti itselleen. Istui pöytään vastapäätä.
Ulkona myrskysi.
Joimme kahvia vaieten. Se oli raskasta hiljaisuutta, mutta ei tyhjää. Siinä oli paljon sellaista, mitä myöhemmin sanottaisiin ääneen. Sen tunsi, aivan kuten aamun kylmän.
Tänään ei tarvittu sanoja.
Tänään tarvittiin kahvi, raollaan oleva ikkuna, ja meidän huterasti ruuvattu kirjahylly olohuoneessa.
Ja sininen mappi vitriinissä omalla paikallaan.
***
Toivoisi, että pahin on ohi. Olisi kaunis loppu. Mutta tiedän, ettei balanssi synny heti. Luvut eivät täsmää kerrastataloushallinnon vuosilla sen tietää.
Perheessä on sama.
Sirkka-Liisa soittanee. Ehkä huomenna, ehkä viikon päästä. Hän ei lähde lopullisesti, vaan odottaa, että joku hakee takaisin.
Jussi tulee olemaan ristiriidassa. Totta.
Rahahuolia riittää. Palkkatulot, laina, menot, mitään ei häviä.
Puhumme vielä. Sen pitää olla rehellistä siihen voin suostua.
En tiedä, korjaantuuko kaikki.
Jussi laski kahvikupin pöydälle.
Maarit…
Niin.
Olen iloinen, ettet lähtenyt minnekään, vaikka sanoin tyhmiä. Sä jäit ja toimit oikein.
Katsoin häneen.
En olisi voinut tehdä toisin, sanoin vain. Tämä on minun kotini.
Hän nyökkäsi.
Meidän, vastasi.
Otin tauon.
Niin, meidän.
Ulkona tuuli tyyntyi. Räntä taukosi lyhyeksi hetkeksi. Kallion taivas ei kirkastunut, mutta oli enää vähemmän harmaa.
Join kahvin. Se oli jäähtynyttä. Join silti.
***
Tämän kaiken jälkeen opin, että omista rajoista täytyy pitää kiinni. Se ei ole itsekkyyttä, vaan kunnioitusta itseä ja puolisoa kohtaan. On helpotus uskaltaa, vaikka sattuu ja huomata, että oma koti on todella oma. Sanat ja päätökset voivat olla vaikeampia kuin konkreettiset toimet. Pienestä askeleesta voi joskus alkaa muutoksen suunta. Mutta tänään tiedän, että olen jäänyt oikeaan paikkaan. Tämä on kotini: meille kahdelle.
