Kirje itseltäni
Kirjekuori oli kirkkaan oranssi. Silmiinpistävä, melkeinpä hupaisa kuin mandariini helmikuisessa kinoksessa. Se makasi muiden kirjeiden seassa postilaatikossa taloyhtiölaskujen ja pizzamainosten keskellä, ja minä nostin sen viimeisenä.
Osoitepuolella oma käsialani. Oma osoitteeni. Oma nimeni: Helmi Annakaisa Nevanen.
Käänsin kuoren ympäri. Lähettäjän osoite sama. Nimi oma.
Seisoin rappukäytävässä ensimmäisessä kerroksessa, vasemmassa kädessä Alepan kauppakassi, enkä ymmärtänyt. Vitsi vai haaste? Tutkin käsialaa. t pitkä viiva, r jolla pieni koukero alla vain minä kirjoitin niin. Koulusta asti. Siitä lähtien kun suomen kielen opettaja, Auli Miettinen, antoi minulle kasi miikan ja sanoi: Nevanen, sinä kirjoitat kuin aikuinen nainen. Ota se kohteliaisuutena, Helmi.
Ja siitä lähtien käsialani ei ole muuttunut. Kaksikymmentäviisi vuotta mutta edelleen sama t ja koukeroinen r.
Nousin hissillä yhdeksänteen, avasin oven ja nostin kassin keittiön pöydälle. Kirjekuoren laskin viereen.
Yksiö Kannelmäessä, länteen päin ikkunat. Eteinen, jossa yksi takki, kenkiensäilytyslaatikko ja peili, josta joka aamu nopeasti vilkaisen: Kelpaa. Työkykyinen. Ei kaunis, ei virkeä mutta siinä kunnossa että pärjää. Se on tarpeeksi.
Iltaisin oranssi auringonlasku tulvi huoneeseen kuin lämmin hunaja. Asunnon paras puoli, tai se, että juna-asemalle on kymmenen minuuttia jalkaisin. Nyt, kuuden maissa, valo kiipesi seinää pitkin kirjahyllylle, aamuiseen teekuppiin ja vanhan äitini valokuvaan.
Istuin pöydän ääreen. Hieroin hartioita. Taas olivat nousseet liian ylös vähän kuin odottaisin iskua. Tapa, jota en edes huomannut. Office-elämää, päällikön soittamia hälyttäviä puheluita. Kehoni osasi valmistautua vaikeaan paremmin kuin mieleni.
Katsoin kuorta.
Oranssi. Paksua paperia. Ei yhtään laskua, ei rypistymistä joku oli kantanut sen varoen. Silitin reunaa, sormenpäällä nimeni.
Ei vitsi. Tunsin sen paremmin kuin omat kasvoni.
Avasin kuoren huolellisesti. Sisällä oli taitettu valkoinen A4 ja jotakin muuta, litteää, kiiltävää.
Otin paperin, avasin.
Moi. Tämä olet sinä. Sinä, maaliskuulta kaksikymmentäviisi. Olet nyt 37, istut keittiössä kahdelta yöllä, ja sinulla on todella paha olo. Et nuku neljättä yötä. Ajattelet, ettet pärjää. Työssä. Itsesi kanssa. Tämän kaupungin paineen alla.
Kirjoitan, koska jonkun pitää. Ystäväsi soittaa huomenna, äiti ylihuomenna, mutta nyt yöllä olet yksin.
Tässä, mitä haluan sanoa.
Pyysit itse: muistuta sinä pärjäsit silloin, pärjäät nytkin.
Rakasta itseäsi. Olet sen arvoinen.
Jos luet tämän, on kulunut vuosi. Selvisit. Se ei ollut turhaa.
Laskin paperin pöydälle.
Kurkkua kiristi, ei itkusta vaan siitä, kun tunnistaa itsensä. Jokaisesta lauseesta, äänensävystä, pilkkuvirheestä nyt jälkeen, tavasta aloittaa kappale sanalla tässä.
Mutta en muistanut.
En muistanut tätä tekstiä. En oranssia kuorta, en paperin valintaa. Koko vuoteen en ollut ajatellut asiaa.
Sitten näin valokuvan.
Se tipahti pöydälle kirjettä avatessa, kiiltävä puoli alaspäin. Käänsin sen.
Naiskasvot. Harmaa iho, tummat varjot silmien alla, huulet halkeilleet, surullisesti supussa. Hiukset sotkuisella nutturalla, josta vasemmalta poskella roikkui suora suikale. Päällä harmaa villapaita se, jonka heitin pois viime kesänä.
Tunsin paidan. Ja kasvot.
Olin minä itse. Maaliskuun minä, vuosi aiemmin.
Alareunassa käsin pienellä: Olet vahvempi nyt. Katso minua näet, mistä tulit.
Laitoin kuvan kirjeen viereen. Auringonlasku lankesi pöydälle, lämmitti kasvoja kuvassa. Muttei tehnyt ilmettä iloisemmaksi.
Ja muistot palasivat.
***
Maaliskuu kaksi tuhatta kaksikymmentäviisi. Kaksi aamuyöllä. Saman keittiön äärellä, kannettava auki, silmät kipeinä sinisestä valosta.
Istuin t-paidassa ja tuulihousuissa, paljain jaloin. En selainnut somea. En uutisia. Etsin jotain, jonka nimeä en tiennyt. Ehkä merkkiä. Ehkä syytä nousta aamulla.
En ollut noussut sängystä kolmeen päivään. Se ei ollut laiskuutta. Se oli painavaa, tahmeaa, nimetöntä. Kuin joku olisi laittanut betonilaatan rinnan päälle.
Erosta aikaa kolme vuotta. Arto lähti -23, työkaverin luo, Sannille talousosastolle, naiselle joka nauraa helpommin eikä kysele liikaa. En itkenyt. Pakkasin kaksi laukkua valmiiksi, sanoin: Ota pois. Hän otti.
Puolitoista vuotta vain tein töitä. Jaksamisen rajalla, ilman vapaapäiviä, lomaa. Hankinnan assistenttina Rakennusneva Oy:ssä soittoja toimittajille aamu kahdeksasta, taulukoita iltakymmeneen, palaverit, joissa esimies Salonen hoki: Markkinat notkahtivat. Tehostetaan. Joka ei pärjää, se putoaa.
Pärjäsin. Kestin, en valittanut.
Syksyyn -24 mennessä kroppa sanoi riittää. Uni hajosi ensin. Sitten lähti nälkä. Lopuksi ei huvittanut poistua asunnosta. Tammikuussa nukahdin vain tv:n ääressä, söin kerran päivässä, puhelinkeskustelutkin äidin kanssa tuntuivat ylivoimaiselta.
Äiti aavisti. Kirsti Nevanen soitti joka ilta: Helmi, söitkö? Vastasin: Joo, söin juuri keiton. Keittoa en ollut keittänyt marraskuun jälkeen.
Sinä yönä maaliskuussa -25 googlasin kirje tulevaisuuden minälle. En tiennyt miksi. Näin joskus mainoksen ja mieleen jäi. Ensimmäinen tulos oli Aikakapseli.fi. Kirje paperilla, oikea kuori, toimitus postissa.
Valitsin oranssin kuoren. Oranssi, koska harmaata oli tarpeeksi. Kirjoitin tekstin käsin, otin siitä valokuvan, latasin palveluun. Otin selfien siinä, keittiön pöydän valossa. Maksoin. Valitsin: kaksitoista kuukautta.
Sitten suljin koneen, menin nukkumaan. Enkä ajatellut asiaa vuoteen.
Koska maaliskuun jälkeen elämä alkoi taas liikkua. Ei rivakasti, vaan katkonaisesti, kuin vanha hissi kerroksissa. Mutta liikkua.
Huhtikuussa varasin ajan psykologille. Ensimmäistä kertaa. Nainen, lyhyet hiukset, pieni vastaanotto Hermannin laidalla. Viidenkymmenen minuutin kerta. Kolmannella kerralla itkin, en pystynyt lopettamaan. Kuudennella nauroin ekaa kertaa puoleen vuoteen.
Kesäkuussa sain ylennyksen. Vanhempi hankinta-assistentti. Salonen tuli tauolla: Nevanen, oli pakko sanoa; sinä et valita, vaan hoidat. Panin merkille. Nyökkäsin, palasin pöydän ääreen, istuin ja huomasin taas hartioiden nousevan korviin. Samaan aikaan ilo ja pelko.
Syksyllä helpotti. Keitin taas keittoa. Kävin ulkona, sunnuntaisin puistossa kirjan ja termarin kanssa. Aloin myös soittaa äidille, en vain odottanut hänen soittoaan.
Unodin kirjeen. Täysin. Kuten vakuutuspaperin kaapin takana tiedän että on, miettimättä koskaan.
Tähän päivään asti.
Istuin, kirje toisessa kädessä, kuva toisessa, ja katsoin naista joka olin vuosi sitten. Harmaat kasvot, varjot silmien alla, paita jonka heitin pois.
Sisäinen ääni tuttu, terävä, lannistava kuiskasi: No sitten? Taas on ankea olo. Mikään ei ole muuttunut.
***
Se ääni oli vanha tuttavuus. Ehkä ero toi sen, ehkä jo aiemmin. Se ei huutanut. Ei moittinut. Se kuulosti järkevältä, pehmeältä juuri siksi se satutti.
Ylennys oli tuuria. Salonen löysi vaan huonommin muita.
Kuvittelet hallitsevasi? Katso itseäsi. Hartiat korvissa, neljän tunnin unet, aamupalana kahvi ja ahdistus.
Sinutkin irtisanotaan. Huhtikuussa. Tai viimeistään toukokuussa. Ihan milloin vain.
Kuuntelin. En siksi, että uskoisin vaan koska en osannut olla kuuntelematta. Se ääni oli minussa kiinni, niin kuin tavat. Huomaamatta.
Aamulla 19. maaliskuuta nousin kuudelta. Suihku, kahvi, ripsiväri, kaikki kuten ennen.
Toimistolla Rakennusneva Oy:n kuudennessa, avoimessa työtilassa, kolmekymmentä työpistettä. Kolmatta viikkoa ilmassa oli outo, varovainen hiljaisuus. Helmikuussa kerrottiin yt-neuvottelut. Tokasta aallosta selvisin, logistiikasta lähtivät jo viisi.
Kuljin respan ohi. Tanja, toimiston neiti, hymyili kireästi. Kaikki odottivat.
Avasin koneen. Salasana – äidin syntymäpäivä. 114 lukematonta viestiä. Aloin kahlata. Savonlinnan alihankkija halusi lisäaikaa laskuun, varastolta muistutus puuttuvasta teräksestä, talous pyysi tilitykset ennen perjantaita. Tavallista arkea. Paitsi että hiljaisuus kertoi toista.
Yhdeltätoista Salonen kokosi palaverin.
Istui pöydän päähän. Kahdeksantoista henkeä otti paikat.
Lyhyesti, hän sanoi. Saila jää projektiosastolta pois. Yhteisymmärryksessä. Virallisesti omasta toiveestaan, todellisuus tiedätte.
Saila Laine, 29, projektiosastolla kolmatta vuotta. Tuttu sen verran, että toi aina pullia töihin ja joskus pikkujouluissa tunnusti savukkeen kanssa pelkäävänsä potkuja enemmän kuin mitään. Asuntolaina, ja Mirri. Kissaa ei voi irtisanoa.
Ja vielä: huhtikuussa kolmas vaihe. Tehostetaan edelleen. Jäävät esiin kun kvartaalitulokset nähdään.
Istuin selkä suorana, hartiat korvissa, sormet yhteenpuristettuina. Ja se tuttu ääni sisälläni sanoi: Näetkö. Sanoinhan. Huhtikuuhun asti aikaa.
Palaverin jälkeen nojauduin vesiautomaatille. Suljin silmät.
Päässä kaksintaistelu kirjeen pehmeä: Sinä pärjäsit, pärjäät nytkin. Ja ääni, joka pilkkasi: Aivan tavallinen paperi netistä parilla kympillä. Älä usko huijauksiin. Sailakin sai potkut, Mirri jäi. Huomenna Sailalla on edessä uusi CV ja kissa sylissä.
Avasin silmät. Join vettä.
Palasin pöydän äärelle. Jatkoin exceliä. Työhön olin tottunut mutta riittäisikö se, sitä en tiennyt.
Iltaseitsemältä söin keittiössä tattaria ja lihapullaa. Äiti soitti.
Helmi, hei, Kirsti nauroi pehmeästi, pienessä flunssassa. Miten menee?
Ihan hyvin, töissä kiire.
Syötkö riittävästi?
Syön juuri nyt.
Hyvä.
Tuli tauko. Äiti ymmärsi äänestä. Hänellä oli taito kuulla rivien välistä, kolmenkymmenen kirjastovuoden jälkeen.
Sinulla on äänesi niin kireä, Helmi.
Väsyttää.
Sanoit noin tasan vuosi sitten. Ja silloin olikin jo kolme päivää sängyssä maannut.
Suljin silmät.
Mutta nyt on vain työkiireitä, äiti, lupaan.
Muista, että olen tässä. Tulen vaikka viikonloppuna. Tuon oikeaa keittoa, ei mitään pusseja.
Hymähdin, eka kerta koko päivänä.
Kiitos, äiti. Ei tarvitse vielä.
Juttelimme kymmenen minuuttia äidin verenpaineesta, naapurin Mirja Pyykkösestä joka oli ottanut kissan ja se karjui öisin, keväästä joka Imatralla jo tuntui. Äiti lähetti kuvan orvokista parvekkeella: Katso! Kevät Helsingissä on myöhässä, mutta täällä jo vihertää. Suupielissäni kävi hymy. Tavallista. Siksi helpotti.
Äiti ei painostanut koskaan. Ei kysellyt poikaystäviä tai lapsia. Kolmenkymmenen vuoden aikana hän oppi, että hiljaisuus on puhetta tärkeämpää. Oli olemassa kahdensadan kilometrin ja yhden puhelun päässä.
Laitoin luurin. Siivoilin pöytää. Katsoin taas kirjettä ja viereisen kuvan.
Olet vahvempi. Katso minua tiedät, mistä tuli.
Otin valokuvan. Lähensin. Nainen siinä tuijotti suoraan kameraan kuin haluaisin pyytää apua, muttei tiedä keneltä.
Yhdeksältä soitti Tarja.
Tarja vanha koulukaveri, kaksikymmentäkaksi vuotta ystävyyttä, vähän karhea ääni, aina naurahtava. Myös pahana päivänä.
No Helmi. Anna kuulua.
Mitäs tässä?
Kaikkea. Mulla tieto, että teillä on yt:t. Johanna sanoi että Hullulaaksossa melkoista.
Huokaisin.
No joo. Tänään lähti taas yksi. Salonen sanoi, että huhtikuussa nähdään lisää.
Ja sinä?
Toistaiseksi pysyy paikka. Vain vielä.
Muistatko kun vuosi sitten soitit mulle keskellä yötä? Sanoit, että et pysty enää. Että tässä se oli. Muistatko?
Muistin hämärästi. Soitin Tarjalle kolmelta yöllä, ja se vastasi toisella tuutilla.
Muistan.
Ja mitä sitten? Tässä olet. Olet töissä. Sait ylennyksen. Teet puuroa. Vastaat mulle. Tämä ei ole loppu. Tämä on elämää.
Olin hiljaa.
Helmi, kuuletko sä?
Kyllä.
Sitten lopetat itsesi soimaamisen.
Tarja puhui vielä kymmenen minuuttia keittiöiden myyntitöistään, siitä miten asiakkaat muuttavat mieltään joka viikko, kissastaan Loviksasta, joka raapi uuden sohvan, lauantain viinitreffeistä.
Kuuntelin. Mietin: Tarja sanoi saman kuin kirje. Kuluneet sanat, mutta nyt monta lähdettä: mennyt minä, äiti, ystävä. Kaikki vaativat: sinä selvisit.
Laitoin puhelimen pois kymmeneltä.
Asunto oli hiljaa. Jääkaappi hurisi. Bussinvalo kiilsi ulkona. Alhaalla jollain lapsi nauroi, kevyt ja helisevä ääni.
Kävelin kylpyhuoneeseen. Katsoin peilistä.
Omat kasvoni. Kolmekymmenenyhdeksän vuotta, ruskeat hiukset olkapäille, vähän kiharat kosteudesta. Iho normaali. Ripsivärittömät silmät, se tavallinen poskipuna. Silmien alla kevyet varjot, muttei sellaiset kuin kuvassa.
Palasin keittiöön. Otin valokuvan. Kävelin kylppäriin. Asetin peilin viereen.
Kaksi kasvoa.
Tänään peilissä nuhkea, lämmin, hieman väsynyt.
Kuvassa harmaa, halkeilevat huulet, silmät jotka huutavat apua.
Välissä vuosi.
Sisäinen ääni halusi väittää: Ei merkkaa mitään. Kuva valehtelee. Valo vain.
Mutta leikkuin sen poikki. Ääneen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Ei.
Sanoin sen peilille. Ja nainen peilissä näytti tyynemmältä, koossa pysyvältä, hieman yllättyneeltä.
En ole enää tuo. Katso, nostin kuvan viereen. Tuosta lähdin, tähän tulin.
Ääni hiljeni.
Seisoin kylppärin lattialla, villasukissa ja vanhassa t-paidassa, kuva kädessä ja katsoin, muuten vain.
En riitäkö tämä, en kestänkö. En edes mitä jos kaikki hajoaa.
Katsoin vain.
Ja näin. En täydellistä naista, en sankaria, en vahvaa ja itsenäistä kuten lehdissä. Ihan tavallisen. Elävän. Väsynet silmät, otsatukka hieman sekaisin. Kädet, jotka vuodessa allekirjoittivat kolmesataa toimitusta eivätkä vapisseet. Hartiat, jotka kohosivatkin mutta pysyivät. Eivät murtuneet.
***
Yöllä valvoin kahteen. En enää ahdistuksesta. Ajatuksista.
Makasin sängyssä pimeässä, mietin kulunutta vuotta. En tapahtumia vaan tunteita. Se hetki kun tein pitkästä aikaa aamiaisen ja söin kaiken. Kun kävelin puistoon, istuin penkille, aurinko lämmitti, istuin vain. Kuinka nauroin psykoterapiassa omalle tavalle pyytää anteeksi olemassaoloa.
Pieniä, mutta niistä tuli vuosi.
Ääni kuiskasi: Ei tuolla ole väliä. Niin tekevät kaikki. Se ei ole voitto.
Päässäni kävi: entä jos se valehteli? Ei ilkeyttään se ei osaa muuta. Ihminen huoneessa ilman ikkunoita ei usko aurinkoon, koska ei ole nähnyt.
Nousin. Menin keittiöön. Sytytin valon.
Oranssi kuori pöydällä. Käänsin tyhjälle puolelle. Otin kynän sen saman sinisen geelikynän kuin töissä.
Aloin kirjoittaa.
Moi. Taas minä. Nyt maaliskuulta kaksikymmentäkuusi. Sinulla on 38 vuotta. Töissä epävarmaa. Elämässä sumua. Mutta selviät.
Tiedätkö, vuosi sitten kirjoitin sinulle. Kirjoitin pimeästä. Niin pimeästä ettei seinätkään erotu, tuntuu kuin huone ei loppuisi lainkaan.
Tänään sain sen kirjeen. Ja tiedätkö mitä? En tunnistanut heti itseäni valokuvasta. Kesti kolme sekuntia ymmärtää, että se harmaa nainen olin minä.
Kolme sekuntia vuosi aikaa.
Nyt en kirjoita tuskasta. Kirjoitan lämmöstä. Jos luet tämän, on kulunut taas vuosi. Ja olet selvinnyt taas.
Rakasta itseäsi. Olet sen arvoinen.
Helmi maaliskuu kaksikymmentäkuusi.
P.S. Jos hartiat on korvissa laske ne. Nyt heti. Noin. Hyvä.
Lopetin. Taitoin paperin. Laitoin oranssiin kuoreen siihen jonka aamulla nostin postilaatikosta. Kirjoitin oman osoitteeni.
Avasin läppärin. Menin Aikakapseli.fi varasin toimituksen maaliskuulle kaksikymmentäseitsemän. Latasin skannauksen. Ja vielä, pienen epävarman tauon jälkeen, otin selfien. Tässä, keittiössä, pöytälampun valossa.
Nyt kasvoilla eri katse. Ei harmaa. Ei sammuksissa. Tavallinen hieman väsynyt, varjot silmien alla mutta elävä. Suupielet rentona, tyyneyden merkkinä.
Latasin kuvan. Maksoin 31 euroa. Suljin koneen.
Menin ikkunan ääreen.
Yö-Helsinki välkehti alhaalla yhdeksännestä kerroksesta. Lyhdyt, autojen valot, naapuriruutujen loiste. Hiljaista. Maaliskuu, kaksi plusastetta, kevyt tuuli.
Seisoin paljain jaloin kylmällä lattialla ja tunsin, miten hartiat jotka olivat koko päivän korvissa laskeutuivat alas. Itsekseen.
Ja ääni, niin tuttu ja rauhallinen, yritti sanoa jotakin.
Mutta en enää kuunnellut.
Katsoin kaupunkia ja mietin naista, joka saisi oranssin kuoren vuoden päästä. Hän olisi vuotta vanhempi. Ehkä uusi työ, ehkä ei. Ehkä pois Kannelmäestä, ehkä ei. Sillä ei ollut väliä.
Väliä oli sillä, että kuoressa lepää valokuva ja teksti: Katso minua. Näet, mistä olet tullut.
Vuoden päästä hän katsoisi. Ja näkisi.
Hymyilin. Sammutin lampun. Menin nukkumaan.
Ulkona maaliskuun yö, kostea asfaltti, kevään tuoksu.
Asunnossa hiljaisuus.
Pöydällä oranssi kuori, uusi kirje sisällä.
***
Aamulla heräsin seitsemältä. Ilman herätyskelloa. Itäinen valo, hopeinen, aamuinen. Eri kuin oranssi illalla. Uusi.
Nousin. Kävelin keittiöön. Laitoin teen tulemaan.
Kirjekuori pöydällä. Vieressä valokuva. Kirje.
En lukenut uudestaan. En pysähtynyt katselemaan kuvaa. Laitoin siististi vierekkäin kaapille, tarkkaan.
Kaivoin kaapista vanhan kehyksen, pienen lasisen. Laitoin viimevuotisen kuvan siihen. Sijoitin kirjahyllyn kulmaan.
Harmaat kasvot, varjoisat silmienaluset, villapaidan nuhjaantuneet hihat.
Ei siksi, että muistaisin tuskaa. Vaan jotta muistan matkan.
Vedenkeitin naksahti. Kaadoin teetä, pidin molemmin käsin kuppia. Tulin ikkunan eteen.
Ja näin oman kuvani lasissa. Meikitön, kotivaatteissa, lämmin kuppi käsissä.
Sisäinen ääni oli hiljaa.
Join teen loppuun. Pukeuduin. Otin laukun. Lähdin ovesta.
Eteisessä pysähdyin. Koetin hartioita.
Ne olivat alhaalla. Rauhalliset. Ei ylhäällä, ei jännitetyt. Ne olivat hartiat. Omat hartiani.
Suljin oven ja lähdin töihin.
Keittiön pöydälle jäi oranssi kuori. Uusi kirje. Uusi kuva. Valmiina lähtemään.
Ensi vuonna se tulee perille. Minä avaan. Katson vuoden takaista kuvaa. Ehkä en taas tunnista. Sillä vuodessa kaikki muuttuu.
Tai melkein kaikki.
Käsiala pysyy. Pitkä t-viiva, r:n koukero. Niin kuin koulussa, aina.
Ja kuoressa lause se tärkein: Sinä pärjäsit silloin pärjäät nytkin.
Eikä se enää tule pimeästä.
Vaan valosta.
Sillä minähän kirjoitin tämän.
