Syksyinen sade ropisi alakuloisesti vasten ikkunaa, epäröiden koskaan kiihtyä oikeaksi myräkäksi. Juuli katseli pisaroiden sumentamaa ikkunaa pikkubussista, joka kuljetti häntä takaisin kohti lapsuuden kotia. Helsingin kiireinen syke, oma pieni yksiö korkeassa tornitalossa, oli hänelle nykyään oikea koti vanha kotitalo, se oli vain paikka jossa vanhemmat asuivat, jossa hän oli syntynyt ja käynyt koulunsa ennen kuin muutti kaupunkiin opiskelemaan ja unohti maalaismaisemat, kasvattaen kaupunkimaiset tottumukset ja rauhattoman elämänrytmin.
Juuli oli ylpeä siitä, että oli kaksikymmenenseitsemänvuotiaana saavuttanut jo paljon: miehensä lääketieteellisestä tiedekunnasta, arvostettu paikka helsinkiläisestä kauneushoitolasta, jatkuvaa kouluttautumista ja seminaareja ympäri vuoden.
Hän ei olisi tullut vieläkään, ellei olisi kiinnittänyt huomiota vanhempiensa kummalliseen käytökseen. Kun Juuli soitti äidilleen, pappa ei ikinä ollut paikalla. Kun hän soitti isälle, äiti oli aina jossain outona aikana.
Äiti, onko kaikki kunnossa? hän tivasi.
On, kaikki on hyvin, älä huolehdi, Sirpa vastasi aina vältellen.
Lentokentältä matka Keski-Suomen pikkukaupunkiin kesti hädin tuskin pari tuntia Juuli oli tottunut pitkiin matkoihin, eikä tie tällä kertaa tuntunut miltään.
Pikkubussi pysähtyi linja-autoasemalle. Juuli katseli tuttuja maisemia, kaikki oli melkein kuten ennen: vastapäisen ruokakaupan kyltti oli ehkä muuttunut, puut kasvoivat korkeampina. Sade oli täällä tauonnut, auringonvalo pilkisti harmaiden pilvien lomasta. Juuli oli ilmoittanut äidilleen tulostaan, mutta oli myöhässä aikataulusta.
Tylsistyneen oloinen taksikuski tuli hänen luokseen. Mihinkäs suuntaan mennään? mies kysyi, vetäen hänen matkalaukkuaan huonokuntoista asfalttia pitkin.
Kastetie 52, Juuli vastasi.
Vanhempien tukeva omakotitalo seisoi siniset ikkunaluukut selällään, pihalla kasvoi yhä sama tuomi, portin vieressä kolme koivua, jotka isä oli istuttanut Juulin koulun päättymisen kunniaksi.
Juulikka! Sirpa syöksyi ulos ovesta, kun huomasi taksin pihassa. Voi rakas, vihdoinkin! Hänen iloissaan oli kyyneleitä, joita hymy ei pystynyt täysin peittämään.
Äiti! Jätetään kyyneleet kyllä minäkin olen kaivannut, Juuli tokaisi yrittäen hymyillä.
Ne on ilon kyyneleitä. Kolme vuotta viimeksi nähty.
Juuli laski matkalaukun eteiseen, riisui takin ja kengät, levähti hetken sohvalla jalat suorina. Sirpa istui vieressä, silitti tytärtään. Kesti minuutteja ennen kuin kumpikaan rikkoi hiljaisuuden.
Juuli kysyi, vaikka pelkäsi vastausta: Missä isä on? Eikö hän ole kotona?
Syö nyt ensin, puhutaan sitten, Sirpa vastasi harvinaisen vakavana.
Uusi pöytäliina ja kukkainen astiasto, jotka Juuli huomasi, olivat vieraita, vaikka koti muuten oli tuttu. Hänen oma asuntonsa oli moderni, erilainen. Äidin tekemät muhevat lihapullat tuoksuivat samalta kuin lapsena kasvisalaatin juurekset oli nostettu omasta maasta, jälkiruoat odottivat omilla lautasillaan.
Onko isä työreissulla? Juuli tivasi.
On, ja… meidän olisi pitänyt puhua aikaisemmin, Sirpa tarttui pöydän reunaan. Isäsikin halusi, mutta Puhelimessa se on vaikeaa, ja sinulla on aina kiireitä: töissä, opiskelemassa… Anteeksi, olisi pitänyt kertoa aiemmin, mutta en halunnut huolestuttaa sinua. Me… mentiin isäsi kanssa erilleen.
Mitä? Erositte? Juulin ilme jännittyi.
Hän ryntäsi vanhempien makuuhuoneeseen, avasi kaapin ovet isän vaatteet olivat poissa.
Missä hän on nyt?
Istuhan alas, Sirpa anoi. Näin joskus käy, ihmiset eroavat pitkänkin yhdessäolon jälkeen. Niin kävi meillekin.
Mutta teillä oli kaikki hyvin, Juuli murjotti kuin pieni lapsi.
Ainoana lapsena hän oli tottunut siihen, että pyyntöihin vastattiin: “Haluan!” ja vanhemmat yrittivät parhaansa toteuttaa. Isä vaihtoi polkupyöriä, ja kolmentoista vanhana Juuli halusi kalliin musiikkistereon. Vanhemmat maksoivat hankintansa äidin palkasta, kaikki ylimääräinen meni Juulille. Hän ei aloittanut aikuisuuttaan ihan tyhjästä. Silti täytyy myöntää, että Juuli osasi käyttää rahaa järkevästi.
Erositte, mutta piditte salassa…
Niin vasta tapahtui, Sirpa yritti puolustautua, huokaisten syvään. Mutta haluan, että tiedät: sinä olet meille edelleen kaikista tärkein. Isäsi rakastaa sinua yhä.
Jäikö hän mummolan taloon?
Niin, eihän sitä voi tyhjäksi jättää. Sehän on hänen vanhempiensa perintöä.
Minun on puhuttava hänen kanssaan! Juuli ponkaisi ylös.
Maltahan, hän on reissussa vielä tämän päivän. Huomenna hän tulee.
Mutta miten te niin vain erositte? Onko hänellä toinen nainen?
Sirpa huokaisi: On, ei isä yksin siellä asu. Ei siinä ole ihmettelemistä, hän on vielä nuori.
Kuka nainen?
Et tunne häntä, on naapurikylästä.
Hänkö nyt asuu mummolan talossa?
Missäpä muualla.
Juuli painoi kädet päänsä ympärille. Ja voit puhua siitä noin rauhallisesti, ikään kuin sinulta olisi vain kana varastettu ei aviomies!
Juuli, älä ota niin raskaasti. Meillä kaikki oli jo pitkään huonosti. Erosimme sopuisasti, ei riidellä enää tässä iässä.
Sinä olet kyllä liiankin kiltti! Voin arvata: nainen on isää ainakin kymmenen vuotta nuorempi?
Kymmenen, ei kaksikymmentä, Sirpa vastasi hiljaisella äänellä.
Yhtä kaikki, petos on aina petos.
Isäsi ei ole pettäjä. Hän on koko ajan välittänyt ja odottanut yhteydenottoasi, Sirpa tarttui Juulin käteen. Anna anteeksi, että en kertonut aiemmin.
No, minä olen oikeudenmukainen, enkä anna anteeksi tuollaista. En halua nähdä häntä.
Sirpan silmissä kimmelsivät kyyneleet; hän ei jatkanut, vaan toivoi Juulin lepäävän ja rauhoittuvan.
Kaupungin jälkeen raikas maaseudun ilma teki Juulille lähes huumaavan olon. Hän muisti vanhat koulukaverinsa, joiden kanssa ei ollut pitänyt yhteyttä, muka kiireiden takia. Elämän arvot olivat muuttuneet vuosien varrella.
Äiti, käyn vähän kävelemässä joelle.
Sade näyttää taas nousevan.
Ei haittaa, teen pienen kierroksen.
Mummolan harmaantunut mutta yhä tukeva talo ilmestyi tien mutkan taakse. Juuli käveli sisään portista, nousi puisille portaille. Eteistä vastapäätä keittiössä nainen noin nelikymppinen, ehkä hieman nuorempi, hääräsi kattilan ääressä.
Sinäkö olet talon uusi emäntä? Juuli kysyi tiukasti naista tarkastellen.
Olet varmaan Juuli? Voi, isäsi näytti valokuvia. Tule peremmälle.
Minäpä tulenkin ihan vain omistamalleni tontille, tämä on minun perintöaattoani.
Nainen hiljeni, ääni alkoi väristä: Miksi sinä sanot noin? Veli odotti sinua… anna kun laitan teetä.
Kuules nyt, en tiedä nimeäsikään…
Irina, nainen sanoi varuillaan.
Kuule Irina, pakkaa tavarasi ja lähde pois, täällä ei ole paikkaasi.
Veli toi minut tänne, ja ilman häntä en lähde mihinkään. Enkä ole tehnyt sinulle mitään pahaa.
Kyllä sinä veit perheen, vanhempani olivat yhdessä vuosikymmeniä.
Et tiedä mitään… minä en rikkonut mitään perhettä, Irina yritti selittää.
Silloin ulko-ovi paukahti ja sisään astui noin kaksitoistavuotias poika. Uteliaat siniset silmät seurasivat vierasta.
Ossi, mene omaan huoneeseen, Irina ohjeisti.
Menen ulos, poika vastasi.
Poika vilkaisi Juulia uteliaana ohimennen kiiruhtaessaan ulos.
Sinä et tule tänne jäämään, Juuli lupasi, ja poistui talosta.
Lähtiessään Juuli tunsi vihan polttelevan ihan sisällään isä asui mummon talossa vieraan naisen kanssa, ja kas, vielä kasvatti tämän lastakin! Hän halusi purkaa kaiken raivonsa isälle, sanoa suoraan, miten pahalta kaikki tuntui. Mutta toisaalta hän tiesi, ettei voisi tehdä mitään.
Kaupungissa vietetyt vuodet olivat kovettaneet häntä elämä oli opettanut pitämään oman puolen, selviytymään kiireessä, hallitsemaan tilanteita. Silti nyt, takaisin lapsuuden talossa, Juuli tunsi, kuinka oli kaivannut juuri tätä lämpöä ja turvaa. Mutta vanhempien ero tuntui murskaavalta, ja hänen aikuismaisuudestaan huolimatta hän oli hetkellisesti aseeton. Vain kostonhalu piti pystyssä, ja siksi hän halusi nähdä, kuka oli tullut hänen äitinsä paikalle.
Missä olit noin kauan? Sirpa kysyi, kun Juuli palasi. Eikö joella kestänyt vähän liiankin kauan?
Kävin siellä ja näin hänetkin, Juuli sanoi jäätävästi. Nyt isällä on uusi perhe!
Sirpa muuttui kalmankalpeaksi. Miksi menit sinne? Tarvitsiko sinun?
Äiti! Sinä siedät tämän kaikenko? Neljännesvuosisata yhdessä, ja sinä vain annat kaiken mennä? Haluatko edes kostaa hänelle? Tämä on niin väärin!
Mihin se auttaisi? Sirpa kuiskasi. Olen jo luovuttanut, en halua enää riidellä. Veli jäi minun takiani, sinua varten. Rakastimme sinua, mutta toisiamme… kai sitten liian vähän.
Sinä vaan puolustelet häntä.
En, Juuli. Minäkin olin hänet itselleni “jahtaa”. Kun sinä synnyit, kaikki oli hetken täydellistä. Sitten siitä tuli arkea, sinun jälkeen vain sinä yhdistit meitä.
Miksei sinä koskaan puhunut minulle? Olen aikuinen.
Sinä olit jo poissa, en halunnut painaa sinua suruilla. Kun Veli alkoi viihtyä naapurikylän naisen seurassa… ymmärsin pian.
Ehkä olisitte voineet vielä puhua. Käydä vaikka parisuhdeneuvonnassa.
Täällä ei kukaan käy terapeutilla, se on kaupungin tapoja se. Me hoidetaan asiat keskenämme. Tuntui karmealta, kun tiesin toisen naisen olevan kuvioissa, mutta… en saanut pidäteltyä häntä.
Mutta nuorena sinä et antanut periksi, nyt vain ajelehdit.
Olen yhä nuori, haluan tuntea vielä, että joku rakastaa minua! Sirpa parahti ja purskahti itkuun, kasvot käsien peitossa.
Äiti rakas, älä nyt Juuli syleili itkevää äitiään, silitti poskia kuin lapsena. Sinä olet nuori ja kaunis, etkä saa vanheta!
Ei se ole helppoa… Eikä Irina ole syyllinen, he tapasivat vasta kun meidän juttu isäsi kanssa oli jo ohi. Hän muutti tänne poikansa kanssa, karkasi väkivaltaisesta avioliitosta. Hänellä ei ollut paikkaa minnekään.
Sääliä en juhli, minua silti sattuu.
Elämä on sellaista, että lopulta pitää antaa anteeksi. Emme voi asua kylässä loppuelämää katkerina, Juuli.
Minun on vaikea hyväksyä tätä heti, Juuli sanoi. En halua nähdä isää.
Entä minut? Haluatko hylätä minutkin?
Sinä olet minulle kaikki.
Saanhan minäkin vielä rakastua? Ehkä olen jo…
Ketä tarkoitat?
Muistatko Inka Kallion? Olitte samalla luokalla.
Inka! Totta kai muistan. – Ensimmäinen aito hymy nousi Juulin huulille.
Inkan äiti menehtyi pari vuotta sitten. Nyt Inka ja hänen poikansa asuvat tässä lähellä. Inkan isä, Jarmo, auttaa minua välillä pihatöissä…
En minä tuomitse. Mutta… kaikki muuttui äkisti, minun pitää sopeutua.
Hyvin sinä pärjäät, Sirpa lupasi. Olisitpa Inka täällä, saisitte puhua kunnolla vielä!
En halua vieläkään tavata isää ja sillä siisti, Juuli sanoi lujana ja meni laittamaan vuoteen.
Veli viipyi työmatkalla vielä kaksi päivää lisää. Soitot Juulille jäivät vaille vastausta jokin ylpeys esti, vaikka hän tiesi, että isä kaipasi yhteyttä.
Kun Veli viimein palasi, ajoi hän vanhalla Avensiksellaan kotipihalle. Juuli näki heti ryppyiset silmänympärykset, ohentuneen tukan, yöunien puutteen.
Aiotko olla puhumatta minulle? Etkö edes halaa isääsi? isä kysyi hiljaa.
Mut mitä järkeä? Sinulla on uusi perhe.
Ossihan on Irinan poika, ei minun… Sinä olet minulle aina oma, anteeksi ettei kerrottu aikaisemmin.
Hyvästi isä, Juuli sanoi ja meni omaan huoneeseensa.
Viimeisenä matkapäivänään Juuli lähti todellakin kävelemään joelle. Pyöräileviä poikia ajoi ohi yhdestä hän tunnisti Ossin. Yhtäkkiä kuului huutoa. Poika makasi lautakasalla, ja polvi oli osunut lautaantuomaan naulaan. Juuli juoksi hänen luokseen, riisui takkina päänaluseksi ja antoi ensiapua nopeasti ja rauhallisesti.
Pärjäät, kohta apu tulee, hän rauhoitti, soitti suoraan isälle ja pyysi nopeasti tulemaan paikalle.
Viiden minuutin päästä autolla ajoivat pihaan Irina ja Veli. Irina oli hysteerisen huolissaan.
Mitä olet tehnyt pojalleni? hän huusi.
Veli kantoi pojan autoon. Juuli hyppäsi matkaan, vaistomaisesti unohtaen kaiken vihan.
Keskussairaalan käytävällä oli hiljaista. Lääkäri, apua heti! Juuli karjui. Pian poika vietiin tutkimuksiin, Juuli neuvoi lääkäreitä.
He tutkivat jalan hyvin, kaikki järjestyy, Juuli sanoi Irinalle.
Irina istui jähmettyneenä, Veli kiitti hiljaa nyökäten. Juuli lähti ulos eikä halunnut enää joelle.
***
Seuraavana päivänä Juuli ja Sirpa seisoivat jälleen linja-autoasemalla harmaan taivaan alla. Tunnelma oli apea, lähtö tuntui jotenkin väärältä.
Mutkasta ajoi hopeinen Corolla. Takaovelta nousi Inka poikansa ja isänsä kanssa; Sirpa vilkutti, silmät kirkkaana.
Juuli, onneksi ehdit, huusi Inka.
Harmi, että olet jo lähdössä, Inka hymyili.
Muistatko minut, Juuli? Jarmo kysyi kannatellen Inkan poikaa. Veimme teidät Inkan kanssa ekaluokalle.
Tottakai muistan, Juuli vastasi, hymyillen.
Juuli kirjoitti nopeasti numeronsa Inkan kännykkään. Kaiken keskellä pysähtyi taas Veli, Irina ja Ossi, jo toipuneena.
Katso, Juuli, minä pystyn seisomaan! Ossi huudahti.
Tietysti pystyt, olet rohkea poika. Ja sano vaan pelkkä Juuli, hän rohkaisi leikillisesti.
Anteeksi, että huusin sinulle, Irina kuiskasi alakuloisesti. Pojastani välitän kuin hullu, niin kuin Veli sinusta.
Juuli katsoi ympärilleen: tutut ja vieraat, kaikki täällä olivat silti jonkinlaisia omaisia. Pikkubussi ilmestyi näkyviin, ja Sirpa itki hiljaa, kyynel kerrallaan.
Hei, kyllä Juuli tulee taas, Veli sanoi. Ethän unohda meitä?
Juuli nyökkäsi ja pitkästä aikaa ojensi kätensä kuin näkymätön voima ohjaisi. Veli käveli nopeasti, nosti Juulin syliinsä ja suuteli hänen poskiaan kuin lapsena. Juulin kädet puristivat kaulasta lujaa.
Tuu takaisin, Veli sanoi, ääni särkyen. Anna anteeksi.
Tulen, aina tulen, Juuli kuiskasi, sulkiessa isän, äidin ja Inkan syliinsä, tämä on minun kotini.
Hän istui bussiin, katseli ikkunasta omaisia, heitä kaikkia. Ja silloin vesi tihkui vielä hieman, mutta aurinko murtautui pilvien takaa ja valaisi pihaa ja pientä bussia, kuin lämmittäen juuri heitä ja muistuttaen, että vierailu on vain tauko, juuriaan ei voi koskaan kokonaan menettää.
