Sukuaarre
Ei, äiti! Älä yritä enää, minä teen sen kuitenkin!
Aino, miksi ihmeessä? Kerro nyt, miksi sinulle on niin tärkeää?
Siksi, kun hän ehtii sisälle huoneeseen aina minuutin ennen minua! Siksi, etten voi katsoa peiliin! Siksi, etten minä ikinä saa elämääni kuntoon! Ei miestä eikä lapsia ei mitään! Voi äiti! Etkö tajua?! Aino puhkesi itkuun ja paiskasi harjan Laurin päälle.
Tyyny, jota Lauri kovin teroitti kynsillään ja kuunteli yläpuolellaan käytyä kiivasta sanailua, oli Ainon itse kirjoma. Sen piti mennä lahjaksi mummille, mutta suuri kiista, joka jakoi suvun kahteen leiriin, esti lähettämästä sitä perille. Samettinen tyyny, jossa olivat Ainon kirjomat ruusut, palveli nyt Ainon omaa käyttöä ja toisinaan joutui myös Laurin, suvun karvaisen kuninkaan, armottoman käsittelyn kohteeksi.
Kissa oli tullut taloon juuri Ainon ansiosta, ja hänestä tuntui, että hänen velvollisuutensa oli kasvattaa tätä itsepäistä otusta, jonka oli napannut naapurin poikien käsistä. He olivat yrittäneet kurittaa raukkaa, kun sillä ei ollut kotia eikä puolustajaa. Kun Aino kysyi kohteliaasti, mitä he oikein puuhasivat, pojat eivät häntä noteeranneet lainkaan.
He eivät olleet ymmärtäneet, kenestä oli kyse. Hento ja herkkä Aino, joka kulki nuottikansion kanssa, oli juuri sellainen tytär kuin äiti oli toivonut ulkoisesti. Mutta isä oli opettanut tytölleen muutakin. Aino oli kahden mustan vyön karatessa ja pokaalit tukkivat joka siivouksessa hänen hyllynsä. Hän vihasi siivousta ja pokaalien päälle kerääntyvä pöly ahdisti. Pokaaleja ei äiti suostunut laittamaan pois, olihan niiden tarkoitus nostaa tyttären itsetuntoa.
Nyt noista kamppailutaidoista oli hyötyä: pojat saivat ansionsa mukaan ja Aino sai huostaansa rääpäleen, jonka kalju häntä oli aika hurja ilmestys. Nopeasti siitä kuitenkin kasvoi pörröinen, röyhkeä kissa, joka oli vakuuttunut, että Aino kuului sille eikä toisinpäin. Ja näin Laurilla oli hyvä olla. Välillä se suvaitsi antaa Ainon rapsuttaa korvan takaa.
Sinä päivänä kun Laurista tuli virallinen perheenjäsen, Aino palasi Sibelius-Akatemiasta murheellisena ja ärtyneenä. Hän valmensi kappaletta kilpailua varten, mutta mikään ei luistanut. Sormet, jotka yleensä tottelevat vaivatta, muuttuivat jäykiksi heti kun harjoitushuoneeseen astui hänen opiskelutoverinsa Joonas.
Joonaksen Aino tunsi lähes yhtä pitkään kuin itsensä: ensin samassa alakoulussa ja sitten taideopistossa. Mutta nyt pojan palattua kesän jälkeen takaisin tältä tuntui oudolta ja kaukaiselta. Kun Joonas tapansa mukaan laski kätensä Ainon olkapäälle, tämä pysähtyi uuden, vaikeasti kestettävän ilon tunteen vallassa ja jäi seisomaan paikoilleen. Joskus toiste hän olisi heti kiertänyt irti ja ehkä antanut pojalle leikkisän läimäyksen. Nyt hän ei halunnut muuta kuin seisoa siinä mahdollisimman kauan, nauttien isosta, lämpimästä kämmenestä olallaan.
Kun Joonas ryntäsi saliin uusien nuottilehtien kanssa ja ilmoitti paluustaan, Aino torui itseään: “Mokoma höpsö! Kuka nyt tällaista keksii!”
Mutta tunne, jonka hän oli kokenut, ei enää jättänyt häntä rauhaan. Hän tähysi salaa Joonasta, mutta käänsi silmänsä alas heti kun tämä vilkaisi häneen päin.
Se oli kipeää ja samalla ihanaa. Ainoa poltteli halu kertoa Joonakselle tunteistaan, mutta hän myös pelkäsi sitä enemmän kuin mitään. Ajatuskin siitä sai pään sumenemaan ja sormet kylmiksi.
Ei Aino voinut tästä kenellekään kertoa. Äiti ei olisi kuitenkaan ymmärtänyt häntä tai ainakin Aino luuli niin eikä edes yrittänyt. Kynnys oman ensirakkauden paljastamiseen oli liian korkea.
Äidillä ja Ainolla oli monimutkainen väli. He rakastivat toisiaan koko sydämellään, mutta molemmat olivat vahvatahtoisia. He yrittivät olla satuttamatta toistaan, mutta usein syntyi hiljainen kriisi: toinen veti oven rauhallisesti kiinni nenän edestä, ja sen jälkeen taloon laskeutui syvä, vetinen hiljaisuus.
Kulttuurista tuhoamista, sanoi mummi leveällä Savon murteella, ennen kuin sukuriita repi kaikkia erilleen.
Aino oli samaa mieltä. Mutta perinteestä ei niin vain päässyt irti. Useimmiten Aino oli se, joka ensimmäisenä tarttui sovintoon, palauttaen herkän perherauhan.
Hän tiesi, että äidin rakkaus oli syvää, lähes tuskaista. Inkeri Anneli Virtanen Ainon äiti ei arvostanut maailmassa mitään tytärtään enemmän. Ja Aino tiesi sen.
Aino tiesi myös, että äiti halusi hänelle vain parasta jopa liiankin tiukkaan. Inkeri suojeli tytärtään liiallisella varovaisuudella. Aino oli nähnyt maailmaa vain kodin, soittoharjoitusten ja harvojen mökkireissujen verran. Kesäleirit olivat jääneet väliin, koulukavereita ei tavattu vapaa-ajalla. Ystävät olivat vain äidin hyväksymiä kuten Sini ja Aaro, mutta he olivat täysin vieraita Ainolle.
Sini keksi ikäviä, vaikkakin leikillisiä lempinimiä. Ja Aaro, joka koetti heti tutustumispäivänä ruuvata Ainon pehmokoiralta pään irti: “Saa mitä ansaitsee!” Ei Aino koskaan ymmärtänyt, mitä tämän piti tarkoittaa, mutta siitä lähtien hän itki aina Aarosta.
Harmi vain, että lapset eivät tulleet toimeen. Siinä olisi ollut mainio pari, päivitteli Aaron äiti sovittelevasti, mutta Aino tiesi, miten ontolta puhe kuulosti.
Inkeri! Älä rutista sitä lastasi rikki! Anna hänelle vapaus valita, muuten hän aikuisena kokee alati olevansa vajavainen! Huusi mummi, ja Aino painautui hänen kylkeensä. Mutta Inkeri torjui: “Aino on pieni vielä. Minä päätän minä vastaan. Se riittää.”
Se keskustelu painui Ainon mieleen. Joka kerta, kun äiti alkoi määräillä, Aino toisti: “Äiti, minä en ole sinun omaisuuttasi.” Inkerin hermot kiristyivät.
Älä papukaijana toista muiden sanomisia! Käytä omaa päätäsi!
Käytänhän minä! Aino loukkaantui ja taloon laskeutui taas hiljaisuus.
Sitten tuli suuri perheriita, jonka jälkeen Aino joutui katkaisemaan yhteyden mammansa kanssa. Kuka oli oikeassa, sitä Aino ei jaksanut miettiä. Kaikki olivat osasyyllisiä.
Mummi oli todennut tukahtuneena äidille: “Olisit edes odotusaikana malttanut mielesi, kun tiesit terveyshuolista! Elämä ei pyöri pelkästään oman navan ympärillä! Tiesit riskit, miksi et kuunnellut?” Ja äiti, joka odotti toista lasta, saattoi öisin parkuen syyttää koko taloa ilman, että kukaan tiesi mitä piti tehdä.
Aino ja isä kulkivat varpaisillaan, mutta siitä huolimatta äiti menetti vauvan myöhäisessä vaiheessa. Lääkärin virhettä ei enää ollut mieltä pohtia. Vain mummi uskalsi sanoa kaiken suoraan: “Tarvitset oikean suojelun ja tehokkaan hoidon. Kuuntele lääkärinä, ei miniänä! Nyt lopeta perheesi rääkkääminen!”
Sen puheen jälkeen mummille tuli verenpainekohtaus, eikä äiti koskaan antanut anteeksi. Isä koetti sovittaa, tuloksetta. Kahden jäärän kanssa ei pärjännyt kukaan.
Aino ikävöi mummia, mutta äiti puristi nyt Ainoa kahta kovemmin. Hänestä tuli tytölle kaikki kaikessa.
Miksi ette yrittäneet uudelleen, äiti? Sinä kun niin toivoit poikaa?
Aino kysyi kerran, eikä ikinä enää. Inkerin katse sanoi kaiken. Sitä myrskyä ei kannattanut nostattaa.
Mummi jäi ainoaksi, jonka kanssa Aino olisi voinut jakaa salaisuutensa, mutta mummi muutti Turun liepeille rivitaloon “On rauhallisempaa näin, poika”, hän sanoi. Isä kävi mummilla pari kertaa vuodessa, mutta Ainoa ei äiti päästänyt mukaan: “En halua, että häntä käännytetään minua vastaan!”
Aino säilytti mummon valokuvaa rakkaimmassa kirjassaan. Kun äiti ei nähnyt, hän joi kuvaa itseensä. Kuvaa katsoessaan Aino mietti, miten kuvaaja oli saanut mummista niin lempeän, että sukuaarre tuntui Ainon peilissäkin pienemmältä. Ainon mielestä se “aarre” nenä tietysti oli vain suuri ja oudon näkyvä.
Sehän on valtava! Sini, jota Aino ei ollut nähnyt yli kymmeneen vuoteen, kiljahti. “Anteeksi, mutta ihan oikeasti! Elävä Pinokkio! Eikö se ole tiellä, kun pussaat? Ai etkö ole koskaan hyvänen aika! Miten kumma juttu! Ikäisesi ja ilman poikaa! Kamalaa!”
Miten Aino malttoi olla räjähtämättä, hän ei vieläkään ymmärrä. Sini asui nykyisin Barcelonassa, kävi vain harvoin Suomessa, ja tämä tapaaminen oli äidin järjestämä ja Ainon toiveiden vastainen.
Ette ole nähneet vuosiin! Ei se voi jatkua näin, äiti perusteli.
Aino ei kiitellyt tuosta kohtaamisesta edes mielessään kuin kaunistelevin kirosanoin. Mutta tuon keskustelun myötä Aino teki ensimmäisen aikuisratkaisunsa.
Minä hankin nenäleikkauksen!
Sinä et tee niin! Inkeri tuijotti tytärtään kauhuissaan. Miksi sinun pitäisi?
Turha yrittää estää, isä antaa luvan ja minä päätin. Tämä on oikein!
Et uskalla… äiti kuiskasi niin hiljaa, että Aino melkein ei kuullut.
Lopuksi molemmat pakenivat omiin huoneisiinsa ja itkivät. Ratkaisua yritettiin hakea vielä myöhään illalla, kunnes Inkeri hoksasi yhtäkkiä jotakin olennaista ja ryntäsi pyytämään mummin puhelinnumeron. Seuraavana päivänä Aino lähti mummon luo Turkuun, äiti saatteli lentoasemalle.
Lähtöhalauksessa äiti kuiskasi: “Me teemme elämässä niin paljon virheitä, tyttöseni. Älä tee samoja. Rakastan sinua enemmän kuin itseäni, muista se.”
Aino nyökkäsi ja meni koneeseen. Mummo oli nyt tärkein.
Mummi eli Eeva-Helena otti Ainon vastaan lämpimästi, mutta vakava keskustelu syntyi vasta kahden päivän päästä.
Mikä äitiäsi viisaammaksi yhtäkkiä teki, Aino?
Kai se johtuu siitä, että päätin leikata nenäni.
Höpsö! Olet ihana sellaisena. Muutama kevyt siveltimen veto riittää.
Mummi! Sinäkin? Katso nyt, ihan kuin Pinokkio.
Ei kukaan, jolla on kaunis sielu, ole ruma! Ihmiset, jotka ilkkuvat toisten ulkonäölle, ovat pieniä. Et tiedä kuinka moni nainen inhoaa jotakin itsessään taidanpa kirjoittaa Guinnessin kirjaan, jos joskus tapaan naisen täysin tyytyväisen itseensä!
Ehkä minäkin ilmoittaudun: “Suomen suurin nenä”! Olisin varmasti ykkönen.
Varo nyt! Mummi nousi nojatuolistaan ja palasi siniseen samettiseen valokuva-albumin kanssa.
Mitä nämä ovat?
Sukuaarteemme omistajia, joille suuri nenä ei ollut este onneen. Kaikki eivät pelastuneet sodasta, mutta heidän tarinansa elävät. Mummosi Sanni jäi henkiin, sillä naapuri piilotti hänet ja palautti lähes kaikki korutkin. Sanni oli hyvä lääkäri, mutta leikkaussaliin pyysi erityisen maskin nenänsä takia. Tässä hän nauraa merenrannalla ja siinä on hänen miehensä Veikko. He olivat onnellisia, kunnes Veikko sairastui. Sanni jätti kaiken hoitaakseen miestään ja seurasi perässä puolen vuoden päästä. Sellaista on elämä.
Näistä naisista kenelläkään ei ollut syytä hävetä nenäänsä. Heillä kaikilla kävi hyvin: rakkautta ja lapsia, ja joillakin vielä lapsenlapsiakin. Mikä sukuaarre se onkaan.
Sitten mummi haki pienen puurasian.
Tämä kuuluu sinulle, Ainokainen. Sannin jakama muisto, jokainen meistä sai jotakin, kun suku repesi.
Aino avasi rasian: vanhat kultaiset korvakorut saivat sydämen läikähtämään.
Suvun koruseppä Sannin isän veli valmisti nämä vaimolleen Liljalle. Hän näki kauneuden sielläkin missä muut eivät.
Ne ovat liljoja? Aino hämmästeli koristeellisia kukkia.
Niin. Nyt ne ovat sinun.
Tämä taitaa olla oikea sukuaarre!
Niin kuin nenäsikin, lapseni. Mitä jos ajattelisin että korut ovat vanhanaikaisia ja sulattaisin ne hirvittävään paikkaan? Eikö olisi oikeampaa arvostaa niiden tarinaa?
Aino puristi kädessään korvakoruja. “Se olisi väärin!”
Joten älä haastaa Luojaasi. Kaikki mikä sinulle on annettu, on tarkoitettu sellaiseksi kuin on. Tule, kerro pojasta, joka sinut hämmentää!
Mummo! Mistä tiesit? Aino punastui.
Kyllä mummut tietää
He juttelivat yöhön, ja siinä istuessaan Ainolle kirkastui, että hän pystyi nyt hengittämään helpommin ja jatkamaan elämäänsä jatkamaan kilpailuvalmistelujaan ilman ahdistusta. Hänellä oli vihdoin joku, jolle kertoa kaikki.
Seuraavana aamuna Aino löysi mummin pakkaamassa matkalaukkua.
Minne sinä oikein lähdet?
Mennään keräämään kivet kasaan. Olen tehnyt virheitä, ja nyt minun pitää tavata äitisi.
Aino ei vastustellut, vaan auttoi mummia. Myöhemmin, Lauri sylissään, hän kuunteli keittiöstä kantautuvia hiljaisia ääniä. Hän halusi mennä viereen, ottaa molempia kädestä ja kysyä, pääsivätkö he sopuun. Mutta Aino tiesi, että nyt oli vain oltava paikoillaan. Yhteinen, hauras onni tarvitsee varovaisuutta. Sitä ei saanut rikkoa. Onnen rakentaminen on kuin kultasepän työtä…
Vuotta myöhemmin Inkeri, maha jo kaarevana, nousi varoen tuolistaan kun maskeeraaja viimeisteli viimeistelyt, sormellaan oikaisi liljaa tyttärensä korvassa, asetteli hunnun ja asetteli nuppineulat Ainon kampaukseen.
No, oletko valmis?
Kohta! Vielä pieni sipaisee sukuaarretta, Aino virnisti peilin edessä.
Näkyynsä tyytyväisenä hän muisti, kun ensimmäistä kertaa kysyi Joonakselta, häiritsikö poikaa mikään hänessä.
Täydellinen! Sinä olet täydellinen, Aino! Miksi kysyt?
Pojan aito hämmennys sai Ainon sulkemaan silmänsä ilosta.
Kevyt hymy huulilla, silmät hymyn takana, hoikat kädet kietoutuneena tuon kiharapäisen, pitkän muusikon kaulaan juuri kansainvälisen kilpailun voittajan.
Ei mitään, rakas. Ihan vaan…
