Oletpa sinä jylhä, Veikko Nieminen! Ei turhaan sinua kutsuta “Karhuksi”. Turha toivo, että sinut näkisi naurahtavan. Kun vilkaiset vain ohikulkiessa, monella menee kylmät väreet pitkin selkää. Onko sinut jäädytetty, vai mikä elämässä tympii noin pahasti, häh?
Aila siinä vielä jotain höpisi, mutta Veikko ei enää kuunnellut. Hän otti sanomatta mitään ostoksensa Jyväjärven ainoasta kyläkaupasta, ja suunnisti kohti ovea.
Sun Maija oli tullut taas äitinsä luo toissa päivänä. Toi poikansa mukanaan. Kuulitko, Veikko Nieminen? Jos se kuitenkin on sinun poika? Aiotko jättää ilman isää kulkemaan maailmaa? Kyllä se onsinun näköinen, ei sitä voi kieltää!
Sanat tavoittivat Veikon ovella, hän meinasi kompastua matalaan kynnykseen. Ei kuitenkaan kääntynyt. Turha, mitään et pysty kenellekään selittämään. Sitäpaitsi, on ollut aina tapana pitää omat asiat ominaan. Kaikki tietävät kumminkin, ja jos eivät tiedä, niin keksivät omiaan. Jos yrittää alkaa selittämään, ei kukaan kuitenkaan ymmärrä. Eikä tarvitsekaan. Se on hänen ja Maijan välistä. Muille ei kuulu.
Aurinko paistoi kevättä kuumemmin suorille kasvoille, ja pakotti Veikon siristämään silmiään. Raskaat luomet painuivat hetkeksi kiinni, tehden hänen kasvoistaan kovan naamion. Veikko astui hitaasti eteenpäin, silmät vielä suljettuna, ja säpsähti, kun lapsen ääni kajahti läheltä:
Varovasti!
Poika juoksi portaille, nappasi kaksi pentua syliinsä, juuri kun ne olivat Veikon jalkojen tiellä.
Ethän astu niiden päälle!
Poika oli vähän nuhata naama, tummat silmät syvällä ja korvat hieman törröllä kuten Veikolla itsellään. Kyllä, olihan siinä jotain tuttua! Naapurit taitavat olla oikeilla jäljillä. Silti Veikko tiesi omassa sisimmässään, etteivät geenit vie ihan noin pitkälle serkkuhan tuo on, muttei omansa.
Haluaisitko pennun? Katso nyt mitkä käpälät! Aivan kuin sudella! Tosta tulee vielä voimakas koira!
Veikko vain pudisti päätään, ja kääntyi lähimmälle polulle, jättäen oikean reitin. Hän pysähtyi korkealle Niemisten aidalle, yritti hengittää, mutta henki tuntui kulkevan raskaammin kuin ennen.
Miksi tämä kaikki taas? Miksi Maijan piti tulla uudestaan kylälle? Miksi tuoda mukanaan poika, joka olisi voinut olla hänen jos asiat olisivat menneet toisin? Oliko se Jari, Maijan uusi mies, nyt häipynyt maisemista?
Ajatukset tökkivät ja sydän veti arpea samaan tapaan kuin seitsemän vuotta sitten. Kaikki muisti edelleen. Ei sille voi komentaa, saati käskeä olemaan hiljaa. Olisi syytä.
Helena Nieminen pamautti porttia, kohotti kulmiaan yllättyneenä ja kiiruhti Veikon luokse.
Veikka, vointisi ei nyt taida olla kohdillaan? Tule, autan vähän! Vai laitanko Markuksen hakemaan?
Lämpimät kädet Veikon olalla, ja silmät avautuivat.
Ei tartte, Helenainen. Kiitos vain. Jaksan tästä ihan kohta
Minne satut olevasi menossa, sinä jääräpää! No nouse siitä, kunnolla! Tukeudu minuun, rauhassa vaan. Siinä just noin. Kyllä sinä selviät. Eli nyt, Veikko Nieminen älä rupea sydämellesi kohtuuttomia vaatimaan kukas sitten sun perässä kaiken hoitaa? Minua vain syytettäisiin huonoksi hoitajaksi! Minähän olen sun terveydenhoitaja, muistatko? Annan sinulle vielä mittarin kainaloon ja piikin jos ei yksi auta niin toinen olet kohta taas kuin nauris vastalaatikosta! Tule ny vaan.
Jalat ei ihan totelleet, mutta Helena oli itsepintainen ja vahva. Hän talutti Veikon omaan kotiinsa, potkaisi portin kiinni ja huusi:
Markus! Tule auttamaan!
Siitä eteenpäin Veikko ei muistanut enää juuri mitään. Heräsi Helenan luona sohvalla, rintaan painoi kuin kivi, henkeä sai niukasti. Rauhoittui, koska huomasi syyn Peppi-kissa köllötteli kyljessä, pesi pentujaan, muut jo kipittivät Veikon rinnalla.
Peppi tietää aina, milloin ihmisellä on vaikeaa. Jos se kanto pennut sun viereen, hyödyt hyvästä ihmisestä, Veikko. Toiselle ei olis uskonutkaan.
Helena siirsi lastensa vihkot syrjään ja touhusi Veikon ympärillä.
Hyvä jo nyt. Pulssi tasainen ja rauhallinen. Mutta Veikko, älä enää pelästytä tuolla tavalla! Kurakeli on pahimmillaan, ambulanssi ei tule ajallaan, jos jotain oikeasti sattuu. Eihän sulla ole lupa kuolla vielä! On sulla täällä tekemistä.
Mitä muka, Helena-kulta? Vain Muikku-lehmä ja Aapo-kissa. Siinä ne tämän miehen asiat.
Lehmäsi on oikein kunnon otus, hoitoa vain vailla. Mutta menee huonosti, jos päätät alkaa sairastaa.
Vasta nyt Veikko huomasi, että kaikki verhot olivat kiinni ja valot päällä.
Paljonko nyt, Helena?
Makaa vain. Myöhä on. Et anna minun laskea sinua tänään kotiin. Yövyt täällä. Ja älä huoli, näin Muikun käydessäsi. Se on ihan kunnossa.
Helena kiersi lääkelaukun pöydälle, rutisti miestään poskea vasten ja meni keittiöön. Markus jäi Veikon seuraan.
Oletko huonona?
Sitä kai. Itsekin ihan pihalla.
Tiedän miksi. Se Maija vaivaa mieltä.
Älä revi haavoja, Markus. Veikko käänsi katseensa pois, mutta tunsi kissan vihreät silmät.
Katsopa Pepinkin huomasi. Markus naurahti, rapsutti kissaa. Eläimellä suuri viisaus. Koko porukkansa sulle siihen kantoi, että rauhoitut. Ensin vaan sivusta seurasi, että Helena sinut herättelee, mutta kun sanoi, että nukut, niin palasi hakemaan pennutkin viereen. Ne ei mieti päin päätä, vaan suoraan sydämellä. Tartut siitä mallia. Sä pidät kaiken sisällä, mutta kuinka paljon jaksat vielä? Vaikka tiedän, olet itsepäinen ja pidät omat päämääräsi. Mutta katson, ettet oo hyvässä jamassa, Veikko.
Mitä se sulle kuuluu, Markus?
On niitä omia murheita kyllä! Markus naurahti partaansa. Mutta jos apua tarvitsin, et sinä multa kysynyt ennen kuin tulit ja autoit. Velka pitää maksaa takaisin, jos voin sun pahaa oloa vähentää, anna yrittää.
Mitä siinä auttaa, Markus?
Isoäitini sanoi: joskus suru pitää vain purkaa ulos. Jos ei ole kuulijaa, kaiva monttu ja huuda siihen. Älä jätä sisälle. Suru polttaa ja tuhoaa. Sinulla ollut pitkä aika kantaa tätä siellä. En minä ennen kysellyt, olithan pitkään erakoitumassa metsässä. Mutta katsottuani Helenan touhuja sun kanssa tänään, tajusin, ettei nyt enää kannata odottaa. Karhuksi paskeruut, mutta ei me kuitenkaan villieläimiä olla, Veikko. Ihminen tarvitsee lauman, vaikka olisi kuinka ylpeä. Me ollaan tunnettu toisemme jo peruskoulusta asti! Missä vaiheessa tulit Jyväjärvelle, kuudennella?
Seitsemännellä
Jos siitä lasketaan Hui sitä aikaa! Olemme harmaantuneet, ja silti vaikeudet jaetaan ihan hiljaa, jokainen yksin. Ei hyvä niin. Jos pyytäisit, voisin auttaa, ja toisin päin myös. Tiedäthän, etten ole suu vaahdossa puhuja.
Tiedän Veikko silitti hiljaa kissanpentuja rinnalla ja alkoi kertoa. Mitä sinulle kertoisin, Markus? Häpeäksihän tämä vain on. Miehelleen häpeä. Ei tällaisia asioita tavallisesti kerrota maailmalle. Muistat, miten Maijaa rakastin. Kaikki näit. Koulussa pyörin hänen perässään, armeijasta kiirehdin häntä katsomaan. Odottihan hän. Olit meidän vierellä vihillä. Kaikki tiedät.
Tiedän. Mutta en tiedä, mikä teidän väliin sitten tuli. Yhtäkkiä olit Metsä-Esalla, Maija muutti kaupunkiin. Yhtä nopeasti kaikki oli poikki. Muistan kun äitisi myi lehmän ja itki, mutta ei selittänyt mitään.
Ei tiennyt itsekään. Sanoin vain, että en enää rakasta Maijaa, enkä jää. Vanhemmat vihastuivat silmittömästi.
Ei tällaista vain tapahdu. Miksi? Mikä välille repesi? Näen, että edelleen rakastat.
Veikko kääntyi poispäin, ei vastannut. Ei edes itkenyt. Kaikki kyyneleet olivat jo vuodatettuina, kun juoksi enemmän kuin mieli kesti niillä taipaleilla öisin, huusi Maijaa takaisin, sitten sortui maahan ja itki kuin lapsi. Ei koskaan pystynyt antamaan anteeksi, eikä kuvitellut, että voisi elää ilman häntä.
En keksi syytä miksi hylkäsit hänet, mutta en usko hetkeäkään, että Maija pettänyt. Se ei ole hänen tapaistaan.
Veikko värähti ja katsoi Markusta silmät mustina, kuin Lapin shamani.
Näin heidät itse. En olisi uskonut, jos joku toinen olisi sanonut
Markus parahti ja pudisti päätään.
Kerro kaikki suoraan! Tässä on jotain hämärää.
Koko sotku, alusta asti. Maija valehteli, sanoi että rakastaa vain minua, ja sitten Jäi ilman vaimoa, perhettä. Vanhemmat eivät ymmärtäneet, sukulaiset käänsivät selän. Tiedäthän, miten meidän suvussa arvostetaan vahvuutta. Mikä mies sellaiseen kykenee, jos vaimo toiseen vaihtaa? Vahvuus on mennyttä Koko mies on mennyttä
Älä vielä vesitä kaikkea. Katsotaan, mitä tapahtui.
Mikäpä tässä. Muistat kun kävin kaupungissa kaksi kuukautta neuvottelemassa, kun ajateltiin perustaa tila. Hevosia piti alkaa kasvattaa ja tehdä leipää yhteisölle. Maija kannatti, oli mukana ihan alusta asti, osasi kaiken ratsuista. Hänen isänsäkin, muistathan? Kokenut hevosmies. Maija käytännössä hoiti neuvonnan, siksi sanoi että minun kannatti lähteä. Lähdin. Mutta sillä aikaa
Meillä kaikki tietää, jos joku näin tekisi. Olen kuullut kaiken, ja mitään huhuja ei liikkunut siitä.
No, tämä jäikin silloin meidän kotiin. Eihän tuollaisia asioita kerrota. Anteeksi, Markus, vaikeaa puhua. Mutta olet oikeassa, ei niitä iäksi voi kantaa yksin. Se kamala tunne on kasvanut vuosien aikana valtavaksi, tukahduttaa hengityksen.
Markus kohotteli kulmiaan.
Kenen kanssa? En jaksa uskoa
Serkkuni, Jarin kanssa. Asuivat silloin meidän kanssa puolisen vuotta. Kun taloa rakennettiin, vanhemmat auttoivat. Maija olisi halunnut lapsia. Yritettiin, ei onnistunut ensin, sitten ajateltiin antaa olla. Muttei minulle.
Näin pojan On hyvänoloinen. Markus löi niskaansa, pudisti päätään. Vieläkin epäilen, että Maija olisi noin tehnyt!
Jos ei olisi ollut silmilläni. Veikko yritti nousta, mutta Peppi sihahti ja nappasi pentua niskaan kuin muistuttaakseen Veikkoa rauhoittumaan.
Anteeksi, kissa. En ollut ajatellut
Mies kokosi pennut syliin.
Sellaista luonto teettää, Markus. Äiti suojelee lapsiaan viimeiseen asti, jopa ennen kuin niitä on. Maija halusi lapsia, mutta en suostunut menemään lääkäriin. En uskonut, että vika olisi minussa. Yritti sitten toista kautta.
Älä nyt keksi päässäsi mitään lisää. Ymmärrän, että aikaa miettiä on ollut.
Niin, se juuri.
Käänsitkö selkäsikin omalle lapsellesi ja siksi majailit metsässä? Kummaa touhua, Veikko Nieminen.
Äläpäs, Markus. Teen omat laskuni itsekin. Tiedän miten asiat menee. Ei mennyt laskelmat yksiin.
Mikä muka?
Jarinkin äiti, Aino, kävi minulla kun Helena oli saanut lapsen. Selitti asiat perinpohjin.
Siinäpä todiste. Mutta kerro, mitä näit kun palasit kaupungista? Oliko todella niin selvä juttu?
He olivat keittiössä halaten. Jari suuteli Maijaa! Ja Maija ei pistänyt hanttiin! Veikon ääni sortui, ja Markus vilkuili huolestuneena Helenaan, joka tuli takaisin ovelle.
Nyt piikki, Veikko, ja sitten nukut. Loput selvitellään myöhemmin.
Veikko nyökkäsi, kyyneleet valuivat ei enää yrittänyt peittää niitä ja pian nukahti raskaaseen uneen.
Markus nyökkäsi Helenalle pääovelta ja yhdessä he poistuivat olohuoneesta.
Kuulit kaiken?
Kuulin.
Mitä ajattelet?
Nyt lähden käymään kylällä, Markus. Tämä salaisuus pitää saattaa päivänvaloon. Ei ole oikein, että kaksi ihmistä kärsii näin. Näin Maijan eilen. Hänestä on jäljellä enää varjo. Näkee, että sielua painaa joku. Ja en usko että se on pelkkää syyllisyyttä. Jos hän olisi oikeasti syypää, piilottelisi katseensa. Nyt katsoo suoraan.
Mihin menet?
Aloitan Ainosta, sitten menen Maijan luo. On myöhä, mutta ei voi enää odotella. Veikon sydän ei pysy kasassa, jos tämä jatkuu.
Helena vetäisi takin ylleen ja lähti. Markus jäi portailta tuijottamaan taivaalle ja miettimään elämän mutkia.
Kylläpä tämä elämä on monimutkaista. Hetken luulee olevan kiinni onnesta, mutta jääkin vain höyhen käteen. Heidänkin elämään on mahtunut suru, menetyksiä, vaikeita vuosia ja myös ihmeitä. Juuri siksi Markus mietti Helenan levottomuutta Maijan poikaa ja koko tätä sekameteliä katsoessaan: lapsi tarvitsee isän, äidin ja turvan. Nyt se seisoo yksin maailmalla.
Markus istui portailla pitkään, tarkisti pari kertaa, että Veikko yhä nukkui. Sitten Helena palasi. Hän meni halaamaan vaimoaan kotiveräjän alle.
Olipa rankkaa?
Niin paljon pahaa mahtuu ihmisiin. Eläimet ovat lempeämpiä.
Helena itki, pyyhki kasvojaan kuin pieni lapsi.
Se poika on Veikon, Markus. Nyt tiedän varmasti. Aino tunnusti kaiken.
Miten sait sen irti? Jos kerran vuosia oli hiljaa.
Mene ja tiedä. Ehkä säikähti. Olin varmaan aika äkäinen kun sieltä tulin. Maija selitti kaiken, mitä tapahtui sillä kertaa kun Veikko heidät näki. Ei ollut Maijan vika. Oli jo raskaana, muttei ehtinyt kertoa, pelkäsi. Oli ollut kolme keskenmenoa. Ei kertonut kenellekään, ei edes Veikolle. Siinä ne kaksi karhua sitten mököttää, eikä kumpikaan osaa puhua kenellekään. Ja missä se meidät vie? Vain murheeseen.
Entäs Aino?
Tunnusti kaikki polvillaan. Kateellinen sisarelleen, kaunaa vuosikymmenet. Oli Maijan isän perään, mutta Maijan äiti meni naimisiin hänen kanssaan siitä asti Aino kantoi kaunaa. Aina ajatteli, että parasta vain olla hiljaa, mutta se kääntyi hänessä pimeydeksi.
Kävitkö vielä Maijan äidin luokse?
Kävin. Aino tuli ja pyysi anteeksi. Maijan äiti Tarja retuutti ja antoi anteeksi, mutta määräsi lähdettäväksi kylästä. Tarja juoksi sitten Maijan luo, pyysi vuolaasti anteeksi. Jouduin rauhoittamaan molempia. Nukahtanut sinne lastenkamarin sängylle. Ja poika, Sergei, on nimetty Veikon isoisän mukaan.
Markus rutisti Helenaa.
Hyvin hoidit.
Myöhään vaan! Miksi ihmiset eivät puhu suoraan? On se kumma, että suru pantataan vuosikausia, vaikka pääsisi helpommalla.
No, aamullapa paistetaan sulle rapsakka aamiainen. Välillä pitää syödäkin.
Juurikin niin. Mies nätti, mutta naama kuin juuriharja! Meneppä ajele parta ja tule sitten syömään. Pian tytötkin herää, Veikon pitää saada kunnon eväät. Hänellä on iso päivä edessä.
Aurinko hiipi jo kylän yli, poimi valoaan jatkaakseen leikkiään.
Veikko tuli ulos horjuen. Siristi silmiään, katseli Helenan pihalle. Kuuli pienen äänen:
Oletko, se todella minun isä?
Poika istui rappusilla, sylissään koiranpentu.
Katso näitä tassuja! Melkein kuin sudella. Tulee hieno koira, mitäs sanot?
Veikko hengitti syvään, istuutui pojan viereen, taputti pentua.
Tulee varmasti sinulla hyvä valinta.
Pojan tummat silmät tarkkailivat Veikkoa pitkään. Veikko nousi, painoi kätensä pojan olalle, puristi vähän ja nyökkäsi:
Olen. Olen sinun isäsi, Sergei…
Hyvä! Mennään kotiin. Äiti tekee aamiaista. Mummi tuli aamupäivällä myös. Lupasi viedä minut katsomaan hevosia. Voinko mennä?
Veikko ymmärsi, miten kaikki ne vuodet rintaan kiertynyt suru ja ahdistus napsahti yhdellä hetkellä irti. Jokin sisällä suoristui, ilo ja keveys palasi, ja ääni muuttui vakaaksi. Hän otti pennun pojalta, nousi ylös ja sanoi:
Tietysti voit. Lähdetään meillä on paljon puuhaa edessä, poikani. Paljon puuhaa vieläPoika hymyili, eikä Veikko voinut olla hymyilemättä takaisin. Siinä hetkessä huomasivat Helenan ja Markuksen seisovan ovella ja katsovan perään, kuin varmistamassa, että kaikki hyvin nyt, oikein hyvin. Kevättuuli toi pihalta tuoksun, jossa oli uuden alun lupaus. Koko talo hengitti kuin pitkän tauon jälkeen. Kissanpennut nauttivat auringosta kuistilla, Peppi venytteli ja naukaisi hyväksyvästi.
Maija ilmestyi ovelle, silmissään vanhan huolen tilalla varovainen toivo.
Tervetuloa kotiin, Veikko, hän sanoi hiljaa.
Veikko tarttui pojan käteen, tunsi lämpimän pienen otteen ja Maijan katseen omallaan, ei enää menettämisen pelkoa vaan jotakin, jota oli monta vuotta luullut menettäneensä: rohkeutta luottaa, että elämä vielä antaa anteeksi.
Kaikki odottivat hetken hiljaa, kuunnellen lintujen laulua, kunnes Markus purskahti nauruun ja perässä kaikki muut, myös Veikko, ensimmäistä kertaa vuosiin. Aurinko nousi korkeammalle, kylä heräsi uuteen päivään, jossa menneisyys sai antaa tilaa tulevaisuudelle.
Niin Veikko vei poikansa kotiin, perässään koiranpentu ja kissanpojat, ja pihan poikki astellessaan jokainen kyläläinen, joka heidät kohtasi, näki, miten Karhukin osaa olla ihminen, kun sydän vihdoin löytää paikkansa.
