Tuhotut lapset

Pilaantuneet lapset

Sinä olet pilannut hänet! Hemmottelet liikaa, siksi poika hyppii niskaan! Aila, sitä ei saisi tehdä! Olet ihan pilannut pojan aivan kuten äiti pilasi sinut aikoinaan! Ei ole ketään muuta syyttää! Minäkin olin samanlainen! Tehän olette pilaantuneita lapsia! Ja älä tule selittämään minulle, että olet jo aikuinen! Lapsi olet niin kuin ennenkin! Et osaa ajatella päälläsi etkä tehdä oikeita päätöksiä! Eeva-Liisa sulki jääkaapin oven liika kovaa, ja hätkähti, kun oven magneetti, jossa oli hänen tyttärensä perhekuva, tipahti lattialle.

Kuva oli otettu viime kesänä Naantalissa, eikä Eeva-Liisaa oltu tällä kertaa kutsuttu mukaan. Hän oli vuosikausia viettänyt lomiaan “lasten” kanssa, hoitanut lapsenlapsia, lomaillut, saanut uusia “hyödyllisiä” tuttavuuksia. Mutta tänä vuonna ei.

Perustelut, miksi häntä ei haluttu mukaan, tuntuivat oudoilta.

Äiti, tänä vuonna meidän täytyy vähän säästää. Lähdetään lasten kanssa kolmisteen, mutta ostetaan sulle loma myöhemmin. Voit miettiä rauhassa, minne haluaisit lähteä rentoutumaan, sopiiko?

Mutta Aila! Entä lapset? Kuka heitä valvoo?

Äiti, Severi on jo iso. Pitää vahtia vaikka ketä haluaa. Ja Sanni on minun kanssani. Nyt ei ole varaa sellaiseen hotelliin kuin ennen. Pystymme vain näin, Sanni tarvitsee meren, niinhän tiedät. Hän ei sairasta koko talvena, kuten ennenkin. Jos emme saa hyvää hotellia, mennään vuokraamaan asunto tai mökki ja hoidetaan lapset itse.

Ja minulle tietysti ei löydy paikkaa!

Eeva-Liisa ei pitänyt lainkaan ajatuksesta lähteä yksin kylpylään, jossa ainoa viihde on tanssit yli kuusikymppisille. Eikä seura ollut yleensä kovin mieluisaa. Hotelli, kunnon paikka, siellä viihtyi, oli ystävällisiä suomalaisia ja ulkomaalaisiakin! Ja Eeva-Liisa, jolla oli hyvä koulutus ja kielitaito, olisi ansainnut valita ihan itse.
Mutta tänä vuonna ei

Äiti kulta, sinä ymmärrät kyllä! Loma ei ole vain majoitus, se on lennot, ruoat ja muu.

Ihan kuin minä teiltä söisin, Eeva-Liisa parahti.

Voi hyvä isä sentään, äiti! Miten voin selittää, että meille ei yksinkertaisesti ole rahaa perhelomaan. Haluaisin ottaa sinut mukaan, mutta ei ole mahdollista. Sinun asuntosi remontti, minun viime vuoden terveysvaivat, Severin tutorit… Kaikki vei rahaa. Nyt olemme tiukilla. Mitä haluat, että teen? Perunko matkan? Vai vienkö lapset edes kerran meren rannalle? Ja minäkin olen uuvuksissa, tiedät miten olen tänä vuonna paiskinut töitä. Olet nähnyt kaiken!

Niin, minä näin! Näin miten huono äiti olet! Sinulla ei ole aikaa lapsillesi! Kaikki on minun ja appesi Matleenan varassa. Sanni päiväkodista, Severi koulusta, ruokaa, juomaa, harrastukset…

Äiti, älä liioittele! Severi hoitaa itse treenit. Sinä käyt Sannia viemässä tanssiin, mutta et edes joka kerta. Voitaisi hyvin ilman. Päiväkodissa on lisäryhmä tanssia varten, sinä vaadit, että on käynnissä.

Nyt se on minunkin syytäni? Eeva-Liisan ääni nousi korkeaksi, ja hän tarttui rintaansa Kuinka kiittämättömiä te olette! Minä yritän, teen kaikkeni, eikä koskaan riitä!

Äiti, kiitos kaikesta, ole kiltti, älä käytä sitä minua vastaan, jooko? Aila nojasi otsaansa ikkunaaan, maailma pimeni silmissä.

Eeva-Liisa ei halunnut enää kuunnella. Lähti pois ylpeänä, jätti uuden uimapuvun ostoskassin keskelle olohuonetta ja loukkaantui.

Loukkaantuminen oli hänelle mieluisaa ja tuttua. Osasi ilmaista selvästi kuka on väärässä ilman suurta kohtausta. Vain kohteliaasti ei vastannut puhelimeen eikä reagoinut lapsensa yrityksiin sopia, ja kun viimein suvaitsi vastata, huokasi raskaasti ja valitti heikolla äänellä:

Ai Aila, mitä tarkoittaa, jos sydämenlyönti pysähtyy, hiljenee kokonaan, melkein ei tunnu?

Ja Aila unohti kaiken ja kiirehti maalle äidin mökille, jonne Eeva-Liisa yleensä vetäytyi antamaan sielulle rauhaa riidan jälkeen. Näiltä matkoiltaan Aila palasi aivan poikki, heitti auton avaimet pöydälle eteisessä, meni suoraan makuuhuoneeseensa ja itki hiljaa, ymmärtämättä miksi äiti teki hänelle näin.

Severi hiipi perässä, peitteli äitinsä viltille ja sanoi varovasti:

Äiti, älä enää mene. Mummo leppyy ja tulee kyllä sitten itse.

Voi Severi! Kunpa olisin siitä yhtä varma

Aila muisti millaista oli ollut lapsena. Herkkä, sanavalmis, useita kieliä osaava äiti, joka luki ja ymmärsi musiikista, mutta loukkaantui helposti. Hän osasi moittia lastaan suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi, yhtä taitavasti. Ja pienenä Ailalle ei ollut pahempaa rangaistusta kuin äidin hiljainen ja kylmä:

Aila, haluan että mietit käytöstäsi. Mene huoneeseesi, kulta!

Kukaan ei kuullut “kulta”, jos Eeva-Liisalla oli hyvä mieli.
Se tosin oli harvinaista. Eeva-Liisa näki maailman puoliksi tyhjänä lasina. Ja hänen maailmankuvassaan tärkein sana oli epäonnistuminen. Kaikki, työtoverit, ystävät, mies, sukulaiset, naapurit, olivat jossain määrin epäonnistuneita vain hän ei.

Ailaa tuo ei lapsena koskenut tyttö oli älyn ja kauneuden perikuva kaikkien ihailema, kolmevuotiaana jo kirjaimet hallitsi, nelivuotiaana painoi pään pörröisenä pianoon ja kuiskasi:
Minä kuulen musiikin!

Eeva-Liisalla oli aihetta ylpeillä. Tyttärellä oli järkeä ja hyvä sydän. Mutta ristiriidat alkoivat kuudennella luokalla, kun Aila sai ensimmäisen nelosen sanelusta. Äiti pudisti päätään eikä antanut edes puheenvuoroa.

Kulta, sinä petyit minuun! Miten voit! Tämä on mahdotonta! Mene huoneeseesi!

Aila meni kuuliaisesti, eikä selittänyt mitä tapahtui. Ongelman ratkoi isoäiti Lempi, joka löysi tytön kyynelehtimästä kylpyhuoneessa yrityksessään saada hameen tahraa pois.

Aila! Mitä on tapahtunut?

Aila kertoi, että vatsaan sattui ja pelästyi, eikä ymmärtänyt mitä kehossa tapahtui. Kukaan ei ollut selittänyt siitä muutoksesta, joka tulee jokaiselle tytölle vastaan. Eeva-Liisa piti sitä turhana tietona, eikä Aila osannut kysyä. Koko luokassa ei ollut yhtäkään tyttöä, jonka äiti olisi katsonut hänen olevan sopiva ystävä, eikä näiden lasten ollut tapana puhua tällaisista. Kasvatusta…
Lempen ja Eeva-Liisan pitkä keskustelu ei tuonut muuta kuin migreenin ja tyytymättömän:
Lapset pitää kasvattaa, että osaavat puhua tällaisista asioista äidilleen!

Mutta minä en tiennyt
Ensi kerralla käytä omaa päätäsi! Sitä vartenhan se on!

Aila ei koskaan ymmärtänyt, mistä häntä syytettiin.

Se oli ensimmäinen epätoivon hetki, joka hiipi hänen selkeään maailmankuvaansa. Vielä kevyt häivähdys siitä ymmärryksestä, joka tuli myöhemmin. Mutta se riitti äiti ei ollutkaan pyhimys. Ja kaiken puhe “äiti uhraa itsensä lapsen puolesta” ei välttämättä pidä paikkaansa.
Pettymykset seurasivat toistaan, ja Eeva-Liisa lakkasi piilottamasta pettymystään. Useammin Aila näki hänet silkkihuivi kiristettynä otsalle se muka auttoi migreeniin ja tiesi, että kun äiti kulkee ohi, viittaa koskien, on riita tulossa.

Avoimeen riitaan Eeva-Liisa ei alentunut. Hän istui arvokkaana nojatuolissa, painoi sormet ohimoihin ja jää hänen äänessään sai hiljennettyä kovaäänisimmänkin:

Aila! Sinä tuhoat minut…

Miksi, ei tarvinnut koskaan selittää. Tyttären piti aina itse arvata, millä tällä kertaa oli aiheuttanut äidille surua. Syynä saattoi olla melkein mikä tahansa.

Esimerkiksi halu jatkaa sukua lääkärinä kun Eeva-Liisan mielestä se oli aivan turhaa.

Sinä et ymmärrä! Isäsi oli kirurgi, olin yksin, tuskin koskaan näimme häntä. Kirurgi se ei ole ammatti naiselle! Jätä se!

Mutta mummi sanoi, että ihmisten pelastaminen on arvokasta! Hän kertoi isästäkin…

Sillä ei ole väliä! Lopputuloksella on merkitystä! Minä jäin leskeksi, sinä kasvoit ilman isää! Työ surmasi isäsi! Pitää ajatella muitakin kuin vain omia haluja!

He riitelivät koko lukion ajan, mutta lopulta Aila pääsi lääketieteelliseen. Sen jälkeen Eeva-Liisa ei puhunut hänelle juuri mitään puoleen vuoteen kuittauksia aamupalan yhteydessä lukuun ottamatta.

Seuraava testi tuli aviomiehen valinnasta. Vävy ei miellyttänyt:
Oletko tosissasi, kulta? Eikö parempaa löytynyt? En puhu rahasta! Te ette vain sovi! Sun miehesi ei ole koskaan lukenut Väinö Linnaa, eikä tiedä oopperasta mitään!

Eero on hyvä ihminen, äiti Aila yritti keskustella, mutta ei voinut olla hiljaa.

Rakkaudella ei pitkälle pötkitä! Ymmärrät vielä, mutta silloin on myöhäistä!

Ailan häissä äiti pyyhki silmäkulmia siististi meikatulta kasvoltaan ja kaikille vakuutti:

Heillä tulee olemaan vaikeaa, mutta onneksi olen äiti minä autan, olen heidän rinnallaan!

Onneksi juuri häissä Eeva-Liisa tapasi uuden miehensä, Eljas Mäkelän, Eeron kaukaisen sukulaisen, joka oli eläkkeellä oleva eversti, viehättävä, hallitsi ranskan kielen ja omisti hyvän loma-asunnon järven rannalla.

Voi hyvänen aika, mikä aksentti! Eeva-Liisa innostui, unohti nenäliinansa laukkuun.

Äitini oli diplomaatin tytär, asui pitkään Ranskassa…

Hienoa!

Eljas lausui Rilken runoja alkuperäiskielellä, arvosti järjestystä ja siisteyttä, ja tarjosi Eeva-Liisalle sisältöä elämään, niin että tytär sai hengittää vapaammin.

Toisessa avioliitossaan Eeva-Liisa oli onnellinen. Eljas rakasti häntä, ja Eeva-Liisa muuttui pehmeämmäksi. Ainakin, kun lastenlapset syntyivät, hän iloitsi aidosti.

Aila kulta! Ihanat lapset! Severi on aivan isoisänsä näköinen! Ja Sanni hän on pieni ihme, minun nenäni ja silmäni! Kaunis tulee!

Aila ei väittänyt vastaan. Hän iloitsi muutoksesta ja toivoi äidilleen onnea.

Ennusteesta huolimatta Ailan avioliitto Eeron kanssa pysyi vahvana. Vävystä ja anopista tuli lopulta kohteliaasti väittelypari: kumpikin pysyi mielipiteessään. Eero työskenteli paljon, ja äiti joutui myöntämään, että vävy oli hyvä valinta. Hän vastusti asuntolainaa, mutta Eero piti päänsä.

Parempi näin. Teidän kotinne on teidän. Mutta Ailalle tulee olemaan rankkaa, yksi mies ei jaksa arkea…

Firma menestyy, selviän kyllä. Mutta Aila haluaa takaisin kirurgian pariin, en kiellä sitä. Eikä tarvitse, koska minun äitini lupasi auttaa.

Ounou, sinun lapsilla, Eero, on kaksi mummoa! Eeva-Liisa pitää pään korkealla ja mitätöi vävyään katseella Minä vastaan lapsista!

Ailan unelma leikkauspöydän ääreen paluusta kävi toteen. Lapset kasvoivat, muutettiin uuteen kotiin, ja elämä asettui, kunnes suru kohtasi Eljas sairastui ja vaipui pois Eeva-Liisa jäi yksin ja murtui.

Voi Eljas! Miksi veit viimein naisena olemisen tunteeni! Näinkö aikaisin?

Kenelle hän katkeruutensa nyt kohdisti, jäi arvoitukseksi.

Nyt hän osti kaksi kimppua valkoisia neilikoita haudalle, “niille jotka arjesta tekivät siedettävää” ja oli armottomampi eläville.

Aila yritti täyttää äidin yksinäisyyttä: lomat, viikonloput, juhlat joka paikassa Eeva-Liisa oli mukana.

Onko siinä nyt jotain pahaa? Minäkin olen perhettä! Eeva-Liisa vastasi ystävien kysymykseen.

Ehkä Aila haluaa myös olla vain perheen kanssa, ilman jatkuvaa kontrollia?

Pötyä! En minä kontrolloi! Minähän autan! Kuinka Aila selviäisi ilman minua?

Ongelmat alkoivat, kun Severi kasvoi. Isoäidin silmä ei sittenkään miellyttänyt poikaa. Rakasti toki isoäitiään, mutta nalkutus ärsytti.

Severi! Taas! Pyysin jo, älä soita sitä kamalaa musiikkia noin kovalla! Kuinka sellaista voi kuunnella! Eeva-Liisa aukaisi oven ja irvisti tuskasta. Tämä on sietämätöntä!

Silkkihuivi otettiin taas käyttöön, mutta Severiin sen teho ei toiminut; hän ei valittanut vanhemmille, vaan päätti asiat itsekseen.

Sanni! Tule! Laulamaan ja tanssimaan nyt!

Kun Eeva-Liisa näki lasten tanssivan Apulannan tahdissa, hän kauhistui.

Severi! Sinä nyt vielä, mutta Sanni! Tämä on liikaa! Soitan äidillenne!

Isälle mieluummin, mummo! Äiti jättää puhelimen leikkausten ajaksi äänettömälle.

Eero suhtautui anopin närkästykseen rauhallisesti, ja illalla lauloi pojan kanssa hyvällä tuulella. Severin musiikkiharrastus tarvitsi väylän niinpä Aila osti pojalle kitaran.

Älä vaan! Aiotte siis jättää minut?

Mitä oikein tarkoitat, äiti?

En kestä sitä! Pojan pitää opiskella eikä hukata aikaa!

Severi menestyy koulussa, ja tiedät sen! Musiikkiharrastus on kehittävää, sinähän olet aina puhunut, että lasta pitää kehittää monipuolisesti!

Tarkoitin jotain muuta, ja sen sinä tiedät! Oi Aila! Taas…

Riitoja jatkui päiviä. Eero tuki Ailaa, joten Eeva-Liisa turvautui taktiikkaan: hän lakkasi vastaamasta puhelimeen eikä päästänyt tytärtään sisään. Avaimet hän oli ottanut pois jo ajat sitten, selittäen hukanneensa omansa.

Tällä kertaa Ailan kärsivällisyys loppui.

Ei halua olla yhteydessä olkoon! Aila tokaisi tiskatessaan ja kääntyessään kolhaisi rakkainta kahvikuppiaan pojan tekemään ja näki sen murskautuvan lattialle.

Aila katseli värikkäitä palasia, ja ne olivat viimeinen pisara pitkään riitaan. Hän rakasti äitiään, mutta oli aika muuttaa rakkautta, ettei se enää satuttaisi.

Severi! Äidin huuto kuului yläkertaan, ja poika ryntäsi alas, aavistellen jotain vakavaa.

No?

Valitsitko kitaran?

Voinko? Poika hymyili kirkkaasti.

Sinun täytyy! Minkä haluat?

Basson! Ootko varma?

Takuulla! Eikö näin iskä sano?

Joo! Mitä mummo sanoo?

Että ollaan pilaantuneita lapsia. Älä välitä. Nyt mennään!

Minne?

Musiikkikauppaan tietenkin!

Heti! Kutsun Sannin, tulee mukaan!

Aila mietti, miten kiltti hänen poikansa olikaan kuka muu ottaisi pikkusiskon mukaan kitaraa valitsemaan?

Kitara ostettiin. Pian Severin huone oli treenistudio, pojat treenasivat ja nauhoittivat, laitteet isien ja äitien yhteisesti ostamia. Kun lyhyt video, jossa Sanni lauloi mukana, sai ison katsojamäärän somepalvelussa, tiesi Aila että kaikki meni kuten pitikin.

Hän iloitsi kun lapset touhusivat ja Severi lopetti piikit. Iltaisin, raskaan työpäivän jälkeen, hän halasi lapsiaan, kuunteli heidän suunnitelmiaan ja tiesi tekevänsä oikein.

Eeva-Liisa odotti. Hän siivosi, leipoi ja odotti, että Aila palaisi pyytämään anteeksi, kuten aina ennenkin.

Viikko kului, sitten toinen. Aila ei tullut.

Ensin Eeva-Liisa hämmentyi, sitten suuttui, päättäen, että tällä kertaa Aila ei pääse helpolla, vaan miettimään sai kunnolla.
Ensi kertaa elämässään joku pani vastaan, osoitti ettei kaikki ole häntä varten. Muut ihmiset hän vain olisi poistanut elämästään, mutta Ailaa ei. Tytärtään hän kuitenkin rakasti, omalla tavallaan.

Kuukausi, toinen…

Jonain päivänä Eeva-Liisa ymmärsi nyt kukaan ei tule. Eikä tällä kertaa anteeksi anella.

Tämä ymmärrys oli vaikea. Hän ei voinut käsittää, miten tytär saattoi olla niin tyly. Olihan hän antanut elämänsä lapsille ja lapsenlapsille! Eikö pieni paha sana voisi tuhota perhettä?

Tylsistyneenä hän lähti mökille, toivoen sieltä löytävänsä rauhan, mutta ei. Hän kulki seiniä ja puutarhaa pitkin, ikävöi eikä osannut tunnustaa vastuuta itselleen.

Kesä vaihtui syksyn sateiksi. Yksi päivä, kun sydän viimein pehmeni, hän istui teekuppi kädessä, katseli miten naapuritontilla leikkivät lapset polskivat vesilätäköissä. Eeva-Liisa oli aikoinaan pyytänyt mieheltään korkean aidan, mutta Eljas päätti, että taidokkaasti taottu portti oli kauniimpi. Niinpä Eeva-Liisa sai tervehditä naapureita ja seurata leikkiä tahtomattaankin.

Naapurit, yliopisto-opettajia, olivat elämältään “onnistuneita” viisi neuvokasta lastenlasta sen vahvisti. Kun hän katsoi nuorinta hyppimässä lammikossa, hän päätti, ettei halua odottaa enempää. Voisi istua ja lämmitellä egoaan, kunnes Ailalle pitäisi jo ostaa valkoisia neilikoita. Ja kenelle siitä olisi iloa?

Kuppi kalahti lautaselle. Parissa minuutissa Eeva-Liisa ajoi portista ulos ja suuntasi kohti Ailan kotikylää.

Pyhäpäivänä tie oli tyhjä. Käännyttyään tyttärensä kadulle, häntä alkoi pelottaa.

Ensimmäistä kertaa sovinnon aloitteen piti tehdä hän. Uusi rooli tuntui niin oudolta, että hän istui pitkään autossa, miettien miten keskustelun aloittaisi.

Kaikki suunnitelmat kuitenkin unohtuivat, kun hän astui portista ja käveli ovelle, joka oli auki. Nurkasta kuului rymistystä yläkerrasta rumpusetti pärisi, kitara soi, ja Eeva-Liisa näki Ailan tanssivan keittiössä, kauha kädessä, laulavan laulua jostain nukkesedästä ja velhosta.

Mahtavaa! Äiti, voidaanko kuvata video? Sanni hihkui ja laski laseja pöydälle.

Aila laski kauhan, kaatoi mehua ja ojensi lasit Sannille.

Vie nämä pojille, minä tuon loput. Heillä on varmaan jano.

Hän ehti tarttua portaisiin, kun näki Eeva-Liisan ovessa.

Hetki seisahtui aika kuin olisi pysähtynyt katselemaan, mitä nämä kaksi sukupolvea nyt sanoisivat.

Sanni jäi ovelle suunsa auki, mutta Aila ehti ensin:

Äiti, moi! Voisitko katsoa lihaa liedellä? Kohta syödään. Pojat lopettavat kohta treenit. Oletko nälkäinen?

Eeva-Liisa nyökkäsi ja laski takkinsa.

Kyllä olen.

Hienoa! Aila nyökkäsi ja iski silmää Sannille. Sanni, herätys! Vai oletko jo unohtanut, miltä mummo näyttää?

Sanni sulki suunsa, hymyili ja pudisti päätään:

Muistan! Mummo, minä lopetin tanssin! Äiti ilmoitti minut musiikkiopistoon. Minusta tulee laulaja! Severi sanoo että osaan laulaa hyvin!

Eeva-Liisa tunsi kyynelten nousevan, mutta nappasi Sannilta mehulaseja:

Anna, kannan nämä! Pitää nähdä, millainen Severin kitara on. Onko hieno?

On! Punainen! Minä autoin valitsemaan! Mennään, näytän!

Sanni pomppi portaat ylös, ja Aila nyökkäsi:

No? Tule nyt. Vaikein askel on jo otettu.

Eeva-Liisa nyökkäsi, käveli yläkertaan. Severi nyökkäsi myös, yhtä aikuisesti, ja näytti kitaran isoäidille.

Jotain muuttui.

Ei kaikkea tietenkään. Ei ihminen vaihdu hetkessä.

Erimielisyyksiä tulee, väärinymmärryksiäkin. Ja monta kertaa Aila vielä huokaisee, kun äiti on taas selittämässä omaa kantaansa. Eeva-Liisa jää miettimään, missä kohtaa kasvatus meni pieleen.

Mutta yksi asia heidän perheessään ymmärrettiin jos haluat että sinua kuunnellaan, opettele itsekin kuuntelemaan.
Ja kaikki löytää paikkansa. Ja ne rakkaimmat pysyvät lähellä. Eikö se kuitenkin ole tärkeintä?

Rate article
vsematerialy
Tuhotut lapset