Äiti on väsynyt
Aino huusi kassalle niin kovalla äänellä, että vanhemman naisen kädet alkoivat täristä.
Kauanko tässä vielä menee?! Jos et osaa tehdä töitäsi, pysy kotona!
Anteeksi, myyjä, harmaisiin hiuksiin kätkeytynyt lempeä nainen, piippasi tuotteet jo valmiiksi ripeästi, mutta silti yritti vielä nopeammin.
Aino, mies, Mika, kosketti vaimoaan arasti kyynärpäästä annetaan jo olla, mennään kotiin.
Aino kääntyi kiukkuisesti:
Ole sinä vaan hiljaa! Kukaan ei pyytänyt sun mielipidettä!
Mika katsoi syyllisenä lattiaan ja vaikeni. Hän olisi aina hiljaa.
***
Kotona tuoksui tillikanalle. Anoppi, Kaarina, hääräsi liedellä ja sekoitteli kanakeittoa.
No mutta, sieltähän te tulette! Keitin keiton, kanalla ja nuudelilla. Istutaan yhdessä alas.
Olen sanonut sata kertaa, Aino sähähti, tämä on minun keittiöni, voisitte jo muistaa että olette vain vierailulla, ette täällä asumassa!
Kaarina kalpeni ja laski kauhan alas.
Tarkoitukseni oli vain auttaa
En kaipaa apua. Pärjään kyllä itse!
Seitsemänvuotias poika, Oskari, juoksi huoneesta:
Äiti hei! Valtteri naapurista sanoi, että olen nössö. Olenko minä nössö?
Mene pois, Aino ärähti, etkö näe, että olen kiireinen!
Oskari pysähtyi. Katsoi anoppiaan. Kaarina käänsi katseensa pois.
Aino paiskasi keittiön oven kiinni ja meni pois.
***
Näin meillä oli aina.
Joka päivä tuntui samanlaiselta. Aino heräsi äreänä, meni iltaisin nukkumaan samalla mielellä, ja päivien välissä hän huusi kaikille: miehelle, anopille, lapselle, kassalle, työkavereille, jopa tuntemattomille kadulla.
Joskus, harvoin, hän ehti ajatella: “Mitä ihmettä minä oikein teen?” Mutta ajatus vajosi tumman tyhjyyden syvyyksiin, joista ei tuntunut löytyvän poispääsyä.
Mika kestää. On tottunut. Kymmenen avioliittovuotta ovat opettaneet vaikenemaan ja pysyttelemään sivussa.
Hän käy kahdessa työssä, tuo rahat, tekee mitä Aino pyytää. Öisin, kun Aino alkaa nukkua, Mika hipsii keittiöön, juo teetä ja tuijottaa kauan tyhjyyteen. Miettii elämäänsä.
Kaarina muutti kolme kuukautta sitten auttamaan Oskarin kanssa, kun vanhemmat ovat töissä.
Kaarina oli myöntynyt, mutta joka päivä Aino loi häneen vihaisia katseita.
Oskari vain eli. Kipitti, leikki, kyseli. Aina äitiä lähestyessään poika törmäsi näkymättömään muuriin.
Ensin poika itki. Sitten vain lakkasi itkemästä. Käveli anoppinsa viereen ja istui hiljaa tuntui levollisemmalta.
***
Perjantaina kävi niin kuin monesti ennen.
Aino tuli töistä kiukkuisempana kuin koskaan. Esihenkilö oli huutanut, kollega osoitti närkästystä, metrossa joku astui varpaille.
Juuri ennen Ainon saapumista Oskari oli kaatanut mehua uudelle, harmaanbeigelle sohvalle, jonka he olivat ostaneet osamaksulla.
Poika seisoi sohvapöydän vieressä, tuijotti punertavaa läikkää kauhuissaan.
Mitä sinä oikein teit?! Aino huusi nähdessään tilanteen tiedätkö paljonko tuo sohva maksoi euroissa?!
Se oli vahinko, äiti. Älä huuda. Pelkään sinua
Pelkäät vai! Aino kiihtyi entisestään. Osaat vain rikkoa ja pilata kaiken! Elämä on yhtä tuskaa sinun takiasi!
Anteeksi äiti
Mars omaan huoneeseen! En halua nähdä sinua nyt!
Oskari lähti. Aino jäi huutamaan tyhjyyteen, kunnes ääni käheytyi.
***
Yöllä hän ei saanut unta. Hiipi keittiöön, istui ikkunan ääreen ja tuijotti sadetta. Mietti, miten kaikki on niin loputtoman raskasta. Jospa kaikki vain lakkaisi. Jospa kaikki jättäisivät hänet rauhaan. Jospa hiljaisuus vihdoin tulisi.
Aino nukahti tuolille huomaamattaan.
Heräsi kylmään joskus neljältä.
Asunnossa oli hiljaista. Mika nukkui, Kaarina nukkui, Oskari nukkui.
Hän meni vessaan, ja palatessaan pysähtyi pojan huoneen kohdalle. Ovi oli raollaan. Aino kurkisti, ettei poika vain ollut potkinut itseltään peittoa pois.
Oskari nukkui kippurassa tyynyn ympärille käpertyneenä. Yöpöydällä oli vihko, kannessa tankkipiirros.
Aino oli jo menossa pois, kun huomasi tekstin:
Äiti.
Hän otti vihkon käteensä, istui sängyn laidalle ja alkoi lukea.
Se oli päiväkirja.
Ensimmäinen merkintä oli syyskuulta.
Tänään äiti taas huusi. Isä sanoi, että hän on väsynyt. Halusin halata, mutta äiti siirtyi pois. Johtuu varmaan siitä että olen huono.
Aino ni swallowed, selaa eteenpäin.
Lokakuu. Tänään oli mummon syntymäpäivä. Piirsin kortin, hienon, siinä oli kukkia. Halusin antaa aamulla. Mutta äiti taas huusi isälle ja jätinkin sen tyynyn alle. Ehkä annan huomenna jos äiti ei ole kotona.
Vielä pidemmälle.
Marraskuu. Rikoin auton, minkä isä osti. Tarkoituksella. Ajattelin, että jos rikon oman, äiti ei huuda. Mutta huusi silti. Sanoi, etten osaa arvostaa mitään ja että olen tyhmä.
Aino kädet alkoivat vapista.
Joulukuu. Kohta on joulu. Kirjoitin Joulupukille. Pyysin, että äiti lakkaisi huutamasta. Harmi, että sellaista ei voi saada pakettiin.
Tammikuu. Koulussa piti kirjoittaa, miksi haluan isona tulla. Kirjoitin, että haluan olla näkymätön. Niin äiti ei huomaisi minua, eikä huutaisi. Opettaja oli ihmeissään ja soitti isälle. Isä tuli, jutteli kanssani. Sanoi, että äiti oikeasti on hyvä, mutta hänellä on vaikeaa. Tiedän. Muistan millainen äiti oli ennen. Halasi. Nauroi. Nyt ei naura ikinä.
Aino ei kyennyt liikkumaan. Kyyneleet valuivat vihkolle, suttaen mustetta.
Helmikuu. Tänään kaadoin mehua sohvalle. Äiti huusi tosi pitkään.
Kun äiti huutaa, tuntuu kuin kuolisi palasina. Ensin korvat, sitten sydän, sitten sielu. Menin makaamaan silmät kiinni. Mietin: jos kuolen yön aikana, itkeekö äiti? Vai sanoisiko vain, että helpotus kun yksi murhe vähemmän?
Vihko tipahti Ainon sylistä. Hartiat tärisivät, mutta hän ei päästänyt ääntäkään. Hän pelkäsi herättävänsä pojan. Pelkäsi kaikkea.
Siinä hän istui kauan. Ehkä kaksikymmentä minuuttia, ehkä tunnin. Sitten nosti vihkon, asetti sen pöydälle ja palasi makuuhuoneeseen.
Kävi Mikan viereen. Tuijotti kattoon aamuun asti.
***
Aamulla Oskari heräsi ensimmäisenä.
Avasi silmät, venytteli, istui sängyllä. Muistelee eilistä. Huokaisi.
Hiippaili käytävään, kuulosteli. Hiljaista. Yleensä äiti tömistelee keittiössä ja sättii, etteivät kaikki ole jo jalkeilla.
Hän kurkkasi keittiöön.
Äiti istui pöydän ääressä. Ei huutanut, ei komentanut. Istui vain ja tuijotti ulos. Edessä teekuppi joka oli jo kylmä.
Äiti? Oskari sanoi varovasti.
Äiti kääntyi. Hänen kasvonsa olivat oudon näköiset ei vihaiset, ei väsyneet, vaan toisenlaiset. Oskari ei osannut selittää.
Huomenta, Aino sanoi hiljaa. Tule syömään aamupalaa.
Oskari istui pöytään. Äiti laittoi puuroa eteen. Istui vastapäätä.
Oskari söi ja vilkuili äitiään. Odotti milloin kaikki alkaa kuten tavallisesti. Mutta mitään ei tapahtunut.
Äiti, poika aloitti, mikä sulla on?
Ei mikään.
Mutta miksi olet hiljaa?
Ajattelen.
Mitä?
Aino katsoi pitkään poikaansa. Sitten ojensi kätensä ja silitti pojan päätä. Ilman mitään erityistä syytä.
Ajattelen sinua, hän sanoi. Meitä.
Oskari jäi lusikka suussa paikalleen.
Et kai sinä ole sairas?
En, poju. Päinvastoin alan parantua.
Poika ei ymmärtänyt, mutta nyökkäsi. Ei sillä väliä, kunhan äiti ei huuda.
Syö loppuun Aino sanoi. Kouluun pitää lähteä.
Oskari joi teet, laittoi repun selkään ja teki lähtöä. Ovella pysähtyi.
Äiti, ujosti et kai tänään… illalla taas… huuda?
Aino meni hänen eteensä, polvistui.
Kuuntele, sanoi vakaasti. En tiedä onnistuuko, mutta minä yritän olla huutamatta. Yritän tosi kovasti. Että sinun ei tarvitse pelätä koskaan. Ymmärrätkö?
Oskari nyökkäsi.
Entä jos et onnistu? hän kuiskasi.
Jos en onnistu sano sinä vaan suoraan: Taasko sinä?. Muistutan sitten itseäni.
Mitä muistat?
Kaiken, Aino sanoi ja suuteli Oskaria otsalle. Menehän nyt.
Oskari meni.
Aino jäi seisomaan eteiseen. Kuuli, kun hissin ovi kävi. Sitten tuli hiljaista.
Mika kömpi keittiöön, tukka sekaisin.
Mitä hereillä niin varhain? hän kysyi.
En saanut unta.
Hän katsoi Ainoa tarkasti.
Kaikki hyvin?
Ihan hyvin, Aino vastasi. Tule aamupalalle.
Mies meni pöytään. Aino istui mukaan.
Hetken päästä hän kysyi:
Mika, miksi sinä minua rakastat?
Mies yllättyi.
Mitä ihmettä?
Miksi sinä minua rakastat? Olenhan minä… ihan hirviö.
Mika laski teekupin alas. Katsoi suoraan.
Et sinä mikään hirviö ole, sanoi. Olet vain unohtanut kuka olet.
Minkälainen minä olen?
Monenlainen, Mika hymyili. Muistan kyllä. Osaat olla lämmin, hauska, hellä. Halaat niin lujaa että kylkiluut paukkuu Minä muistan, Aino. Sinä vain unohdit.
Aino vaikeni.
Tiedätkö, minä odotan mielelläni että sinä taas palaat sellaiseksi, Mika lisäsi. Odotan vaikka maailman tappiin.
Aino ojensi kätensä, tarttui Mikan käteen.
***
Sinä päivänä Aino ei huutanut kenellekään.
Koulusta Oskari palasi hymyillen. Heitti repun, juoksi ja halasi äitiään.
Äiti, sain tänään kympin!
Hieno homma, Aino sanoi ja silitti päätä. Olen ylpeä sinusta!
Poika jähmettyi, tuijotti:
Ihanko totta?
Totta.
Oskari hymyili leveämmin kuin aikoihin.
Äiti, tiedätkö mietin koulussa, että jospa sinä tänään illalla halaat minua? Ja niin kävi!
Hassu, Aino nauroi ja rutisti pojan itseään vasten. Nyt halataan joka päivä!
***
Illalla Aino kävi pojan huoneessa. Oskari jo nukkui. Pöydällä oli sama vihko.
Aino avasi viimeisen sivun. Otti kynän ja kirjoitti pojan rivien alle:
Poika, rakastan sinua kovasti. Anna anteeksi. Yritän olla paras äiti.
ÄitiAamulla Oskari löysi äidin viestin vihkosta. Hän istui pitkään sängyllään, painoi vihkon rintaansa vasten ja hymyili salaa. Koulumatkalla hän katseli taivasta, joka loisti valkoisenharmaana, ja ajatteli, että ehkä ihmisetkin voivat muuttua yhtä pehmeästi.
Aino katsoi ikkunasta kadulle, jossa pojat hyppivät loskalätäköitä. Hän hengitti syvään ja antoi auringonpaisteen lämmittää kasvojaan, ihan vähän, vaikka oli vielä helmikuu. Sydän tuntui kevyemmältä kuin miesmuistiin.
Lumisade hiipui päivän aikana. Illalla, kun koti täyttyi askelten äänistä ja keiton tuoksusta, Aino meni käytävään vastaan poikaansa ja polvistui halaamaannyt jo ilman syytä, ilman pyyntöä. Siinä hetkessä hän tiesi: oli olemassa tie takaisin.
Aina ei ollut helppoa. Vanhat tavat yrittivät viipyä varjoissa. Mutta joka kerta, kun ääni nousi rintaan, Aino muisti pojan sanat ja oman lupauksensa. Hän pysähtyi, hengitti, valitsi toisin.
Lopulta talvi antoi periksi, ja kevät valui ikkunasta sisään. Oskari piirsi uusia kuvia vihkoontällä kertaa äidistä ja pojasta, jotka pitivät kädestä ja katsoivat yhdessä aurinkoon.
Ja kun päivä kerran päättyi, Aino sulki oven hiljaa, pudotti päänsä pojan petiä vasten ja kuiskasi:
Kiitos, että annoit minulle uuden alun.
Ulkoa kuului harakan laulu. Kodissa oli hiljaista, mutta tällä kertaa hiljaisuus ei ollut raskastase oli täynnä mahdollisuuksia.
Kaikki eivät pelastuneet yhdessä yössä. Mutta joka päivä, pienin askelin, joku oppi näkemään valoa sielläkin, missä ennen oli pelkkää varjoa.
