En eronnut miehestäni siksi, että hän olisi pettänyt minua. Lähdin, koska sunnuntai-iltana hän kuunteli urheiluselostuksia, kun koiramme sai epilepsiakohtauksen olohuoneen matolla. Ja koska kaiken jälkeen hän sanoi: “Sinun olisi pitänyt muistuttaa minua paremmin siitä.”
En jätä väkivaltaista miestä. Eroan “kunnon miehestä”. Sellaisesta, josta kaikki sanovat: hyvä tyyppi. Annoin aikuisen miehen lähteä, koska hän oli kahdenkymmenen vuoden ajan vältellyt vastuuta.
Minun nimeni on Sanni, olen 52-vuotias. Ulospäin mieheni on mallikansalainen: moikkaa taloyhtiön naapureita, käy auttamassa, jos auto ei käynnisty, grillaa kesällä, tuo viiniä illallisille. Käy töissä, ei juo liikaa, ei riitele.
“Ei hän sentään lyö”, sanoi äitini. “Hyvä mies. Rakastaa vielä tuota koiraakin.”
Mutta eräänä yönä, muovisella tuolilla 24h eläinlääkäriklinikalla istuessani, ymmärsin jotain tärkeää: rakkaus ei ole vain “minä hoidan tämän”. Rakkaus on sitä, että muistaa ne asiat, joiden varassa rakkaat pysyvät hengissä.
Koiran nimi on Väinö. Väinö on sekarotuinen vanha kaveri, kipeine lanteineen, isolla sydämellä ja raskaalla epilepsialla. Jotta elämä sujuisi, hän tarvitsee joka ilta klo 19 lääkkeen.
Ei puoli kahdeksalta. Ei “kun tämä ohjelma loppuu”. Vaan kello seitsemän.
Vuodet olin tämän kodin käyttöliittymä. Tiesin milloin laskut erääntyvät. Tiesin mille lääkärille soittaa. Tiesin missä paperit ovat. Tiesin mitä lääkettä Väinö tarvitsee ja milloin.
Mieheni “auttaa”. Kun pyydän viemään roskat, hän vie. Kun kirjoitan kauppalistan, hän hoitaa ostokset. Mutta minä olen se, joka miettii, suunnittelee, muistaa. Minä kannan kaiken henkisen taakan.
Viime sunnuntaina olin sairaalassa iltavuorossa. Osasto täynnä, en päässyt lähtemään. Soitin hänelle klo 17.30:
En ehdi kotiin illalliselle. Jääkaapissa on ruokaa. Mutta nyt kuuntele tarkkaan: klo 19 annan Väinölle lääkkeen. Se on sinisessä purkissa pöydällä. Laita hälytys.
Juu, kyllä hoituu, hän vastasi. Taustalla soi urheiluradio.
Klo 18.45 laitoin tekstiviestin:
Väinön lääke 15 minuutin päästä.
Hän vastasi: “ok”.
Palasin kotiin 21.30.
Hiljaista. Väinö ei odottanut ovella.
Mieheni istui nojatuolissa, radio päällä, pizzalaatikko pöydällä.
Missä Väinö on?
Jotenkin oli outo…
Sydän valahti vatsaan. Löysin Väinön tuolien välissä, jäykkänä, kuolaa suussa, tassut täristen. Kohtaus päällä. Kauanko? Ehkä tunti. Ehkä kauemmin.
En huutanut. Tein kuten aina: ratkoin asian. Kannoin autoon, suoraan yöpäivystykseen. Pelkäsin, olinko liian myöhässä. Tunneista tuli pitkiä. Pelkäsin. Iso lasku, satoja euroja. Väinö jäi henkiin rauhoittavien voimalla.
Kun palasin kotiin kolmelta yöllä, mieheni seisoi ovella.
No, miten kävi?
Ja sitten hän sanoi sen lauseen, joka hautasi meidän liittomme:
Kuuntelin urheiluselostuksia, unohdin. Olisit soittanut tarkalleen seitsemältä.
Siinä hetkessä ymmärsin kaiken. Ei ollut kyse lääkkeestä. Oli kyse siitä, että vastuu ei koskaan ollut hänen. Jos jotain unohtui, se johtui siitä, että minä “en pitänyt huolta”.
Katsoin häneen ja sanoin rauhallisesti, itsellenikin yllätykseksi:
En ole sinun äitisi. En ole sinun sihteerisi. Soitin. Kirjoitin viestin. Ainoa varma tapa olisi ollut keskeyttää hoitovuoro ja tulla itse antamaan lääke. Ja jos minun pitää tehdä vielä sekin, kerro miksi sinä olet täällä?
Hän yritti puolustautua:
Mutta teenhän minä asioita. Tänäänkin leikkasin nurmikon.
Ei, vastasin.
Sinä toteutat ohjeita, minä kannan vastuun. Tänä iltana sinun “unohtamisesi” oli vähällä viedä hengen rakkaaltani.
Nyt pakkaan laatikoita. Väinö lepää ovenpielessä. Vielä heikko, mutta tietää lähtömme. Hän ei tarvitse selityksiä.
Lähden, en siksi että olisin lakannut rakastamasta miestäni. Lähden, koska en enää tahdo olla ainoa aikuinen huoneessa. Koska kumppani ei ole “auttaja, jos pyytää”. Kumppani näkee. Muistaa. Välittää.
Avasin auton oven. Tule, Väinö.
Väinö nousi autoon hitaasti. Ilman muistutuksia.
Lopulta minäkin tajusin päästää irti ohjaksista elämässä, jossa toinen vain matkusti mukana. Tämä opetti minulle, että todellinen välittäminen näkyy teoissa ja vastuussa, ei lupausten määrässä.
