Missä onni asuu
Muistan sen kuin eilisen: istuin yksin keittiön pöydän ääressä, sormet käärittynä kuuman kahvikupin ympärille. Kahvi oli niin tulikuumaa, että siitä pystyi juomaan vain pieniä, varovaisia siemauksia. Jokainen hörppy nostatti kasvoille höyryävän hunnun, mutta lämpö ei silti ulottunut sisimpään siellä oli kylmää ja tyhjää.
Puhelin raikui pöydälläni lakkaamatta. Soittajia oli tunnin sisään ehtinyt olla vaikka kuinka ystävät, serkut, työkaverit, naapurit. Tuntui kuin koko maailma olisi yhtäkkiä muistanut minut, ja kaikilla poltti mieltään sama kysymys: miten minä voin, mitä elämässäni tapahtuu.
Syy tähän myötätunnon tulvaan oli tietysti selvä avioero miehestäni. Vain vähän aikaa sitten juhlimme yhdessä lasihääpäivää: pöytä täynnä herkkuja, naurua, onnitteluja, ja miehen kirkkaat silmät hänen kohottaessaan lasin viidentoista yhteisen vuoden kunniaksi. Silloin ajattelin, että tämä olisi ikuista. Että edessä olisi vielä enemmän juhlapäiviä, yhteisiä matkoja, lämpimiä iltoja takan ääressä. Nyt me asuimme eri osoitteissa, puhuimme toisistamme pidättyvästi, kuin olisimme vieraita. Miten kaikki oli voinut mennä rikki niin nopeasti?
Aluksi vastailin puheluihin kärsivällisesti. Yritin kuulostaa rauhalliselta, valita sanani niin, ettei kukaan en minä itse, enkä soittaja satutuisi.
Se oli yhteinen päätös, toistin rauhallisesti. Molemmat ymmärsimme, että näin on parempi. Emme enää pysty elämään yhdessä.
Selitykseni eivät kuitenkaan tehonneet. Vastaukseksi sain samat, uudelleen ja uudelleen toistetut kysymykset joskus huolestuneina, joskus moittien, joskus pseudoystävällisesti:
Mutta entä Ilona? Oletko ajatellut lastasi? Hän tarvitsee isänsä!
Painoin silmät kiinni, ettei itku karkaisi. Ymmärsin, etteivät kysymykset olleet ilkeitä ihmiset eivät vain voineet käsittää, miksi perheen, jossa on lapsi, pitäisi hajota. Mutta tiesin myös, ettei kaikkea voi selittää parissa lauseessa. Eivät kaikki hiljaisuudet, padotut pettymykset, se tunne kun elät toisen ihmisen rinnalla, mutta oikeasti olet yksin.
Puhelin värisi taas. Vilkaisin näyttöä sukulainen soitti. Huokaisin syvään, siemaisin kahvia ja ojensin käteni puhelimeen.
Olisin voinut vastata, että kaikki ajatukseni koskivat juuri Ilonaa. Olisin voinut kertoa, kuinka yöt valvoin, miettien vaihtoehtoja, pohtien jokaisen mahdollisen seurauksen. Olisin voinut vakuuttaa, etten hetkeksikään lakannut ajattelemasta, mikä olisi parasta Ilonalle. Mutta vaikenin. Tiesin, ettei kaikkia voi muuttaa mieltään. Varsinkaan sellaisia, jotka näkevät asian vain yhdeltä kantilta, omasta vakaasta näkökulmastaan.
Päässä pyörivät kuvat meidän viimeisistä yhteisistä kuukausista. Mies tulee kotiin myöhään, vieraalle tuoksuvalle hajuvedelle leijuen. Hän katkaisee puheeni terävästi, kun yritän kysyä yhteisistä asioista. Istuimme samassa pöydässä, mutta väliimme jäi alati paksuneva jää. Ja Ilona, tuo meidän rakas tyttö, huomasi kaiken. Näki pakotetut hymyt, tunsi ilmapiirin painon, kuin tihkusateen, joka ei koskaan tauonnut.
En koskaan unohda sitä iltaa, kun kaikki viimein selvisi. Riita nousi jälleen ensin hiljaa, sitten kovempaa. Ilona teki läksyjään viereisessä huoneessa, mutta ilmaantui ankeine kasvoineen oven suuhun.
Äiti, isä, lopettakaa kuiskasi hän ääni väristen. Älkää riidelkö
Koko kehoni jännittyi. Katsoin tytärtä, sitten miestäni, joka ei edes huomannut, milloin lapsi tuli huoneeseen ja silloin heräsin: näin ei saanut jatkua. Ei ollut oikein, että lapsi eli kaauksen keskellä, että hänen arkeensa kuuluivat riidat ja ikuiset syytökset.
Oliko lapselle parempi kasvaa kotona, jossa lämpö ja läheisyys olivat vain muistoja? Jossa isä ei enää salannut, että sydän kuului toiselle? Miksi hänen olisi täytynyt tottua elämään syytöksien ja pettymyksien keskellä ja luulla sitä tavalliseksi perhe-elämäksi?
En voinut antaa sen jatkua. Mietin, käänsin, pohdin. Viimein päätin ero. Rauhallisesti, ilman julkisia riitoja, yrittäen säilyttää ihmisyys kummankin puolella.
Kerroin päätöksestäni miehelleni. Pitkä hiljaisuus, sitten hän sanoi hiljaa:
Niin minäkin ajattelen.
Ei katkeruutta, vain uupumusta ja helpotuksen makua. Sovimme käytännön asiat, erityisesti Ilonan vuoksi.
Ja silloin huokaisimme ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kuin suuri kivi olisi vierähtänyt pois rinnalta. Nyt edessä oli uusi alku, molemmille oma, mutta ymmärryksessä: tämä ei ollut vastoin, vaan juuri Ilonan puolesta.
Tiesin, että aivan kaikki oli alusta rakennettava uusi arki, uusi tapa elää, selittää Ilonalle tilanne. Mutta ensimmäistä kertaa tuntui, että suunta oli oikea.
Tänään otan pienen askeleen kohti uutta onnea, kuiskasin hiljaa, katsellen ikkunasta. Pihan laidalla tepasteli harakka, nyökytellen päätään ja räpistellen siipiään, tutkiskellen uutta paikkaansa. Katsoin sen lekuttelua ja tunsin rauhallista iloa jotakin hyvin suomalaista, tavallista mutta kaunista.
Silloin ovi kumahti niin, että lintu pyrähti tiehensä. Ilona syöksyi eteiseen posket hohkaen, tukka sekaisin, silmissä kirkas kiilto.
Äiti, kaikki minun tavarat on pakattu! hän hihkaisi. Milloin taksi tulee?
Vilkaisin puhelinta, yrittäen peittää hymyni. Lapsi oli kuin vieteriukko, hypähteli paikallaan malttamattomana.
Puolen tunnin päästä, vastasin rauhallisesti. Oletko varmasti valmis muuttamaan uuteen kaupunkiin?
Ilona pysähtyi ja nosti leukaansa:
Mitä minä menettäisin? Kavereita tulee ikävä, mutta voin kirjoittaa heille aina! Mummokin ei koskaan oikein välittänyt minusta, tavattiin vain jouluna. Ei se muutu miksikään.
Puristin pöydän reunaa. Oli vaikea olla äiti tässä tilanteessa pelkäsin yhä, että tein väärin viedessäni lapsen vieraaseen ympäristöön.
Entä isä? kysyin hiljaa.
Ilona laski mukin pöydälle kasvot vakavoituivat:
Isällä on nyt toinen perhe. En usko, että hänen uusi vaimonsa haluaa minua usein kylään. Tulen käymään lomilla.
Tuli hiljaista. Katsoin tytärtäni ja hätkähdin, kuinka aikuinen hän oli lyhyessä ajassa ehtinyt olla. Kasvoilla ei ollut katkeruutta, vain rauhallista ymmärrystä.
Sinä olet viisas lapsi, mutisin ja halasin Ilonaa lujasti, kasvot hänen hiuksiinsa haudattuina. Sinä ymmärrät enemmän kuin uskonkaan
Ilona halasi minua yhtä lujasti. Hän silitteli selkääni, kuin lohduttaakseen.
Molemmat ansaitsette olla onnellisia, äiti. Isä on löytänyt omansa, nyt on sinun vuorosi.
Painoin tytön vielä lujemmin itseäni vasten. Silloin ymmärsin kirkkaasti: kaikesta huolimatta kuljimme oikeaa polkua.
********************
Uusi kaupunki, uusi työ, uudet kasvot Kaikki oli outoa, mutta nimenomaan se jatkuva tekeminen auttoi minua pysymään pinnalla. Ei ollut aikaa jäädä murehtimaan entistä arkea tai sääliä itseäni. Jokaiseen päivään mahtui niin monta tehtävää, että ajatuksetkin kääntyivät eteenpäin.
Uusi kerrostaloasuntomme kymmenennessä kerroksessa otti meidät vastaan kirkkaan valon ja raikkaan ilman kera. Alkuun kaikki tuntui vieraalta pohjaratkaisu, hiljaisuus, naapurit. Mutta vähitellen tein kodista meidän näköisen: ripustin lempitaulut, asettelin kirjat hyllyyn, laitoin ikkunalle ruukkukukan. Asunto alkoi pikkuhiljaa elää meidän rytmissä.
Eräänä iltana, juuri kun olin avannut oven, Ilona juoksi luokseni:
Äiti, haluan mennä tanssikouluun!
Silmissä tuikki into, posket punoittivat oli selvää, että tämäkin haave oli muhinut pitkään ja nyt se purskahti ulos.
Se on tässä ihan vieressä, ja maksutkin ovat halpoja!
Hymyilin Ilonan tarmoa. Päätin kuitenkin kysyä:
Oletko varma? Koulu vie aikaa, samoin kotitehtävät. Jaksatko varmasti?
Ilona kaivoi heti vihon repustaan, avasi sen ja pukkasi eteeni:
Olen varma! Katso kaikki on suunniteltu. Maanantaina ja torstaina on tukiopetus, keskiviikkona pidempi koulupäivä. Tiistai ja perjantai jäävät tanssille, ja juuri silloin on ne tunnit koulussa! Lupaan, kouluni ei kärsi.
Tutkin aikataulun tarkkaan. Kaikki oli huolellisesti kirjattu jopa pieniä piirroksia oli reunoilla. Olin vaikuttunut Ilonan järjestelmällisyydestä ja kyvystä kantaa vastuuta.
No hyvä on, mennään huomenna katsomaan tanssikoulua. Jos kaikki vaikuttaa hyvältä, ilmoittaudut.
Jee! Ilona hyppäsi kaulaani. Olet paras äiti!
Nauroin ja halasin lastani. Tunsin pientä, syvää iloa, joka viime aikoina oli ollut kadoksissa.
Tanssikoulu oli valoisa sali peiliseinineen ja kiiltävine lattioineen. Ilmassa tuoksui puu ja vähän hiki. Penkit seiniä vasten ja seinillä valokuvia vuosien varrelta kilpailuista ja juhlista.
Opettajaksi osoittautui keski-ikäinen mies, Jyrki Lehtosalo. Hän teki heti vaikutuksen ryhdikäs, tarkkakatseinen, mustissa verkkareissa ja valkoisessa paidassa. Liikkeet olivat selkeitä, ääni pehmeä mutta määrätietoinen. Hän ei korottanut ääntään, mutta auktoriteetti tuntui.
Ensimmäisenä päivänä Jyrki seurasi Ilonaa rauhallisesti. Hän ei kehunut ulkonäköä eikä huomautellut pienistä virheistä vain näytti, neuvoi ja ohjasi. Jos joku ei ymmärtänyt, hän malttoi näyttää uudestaan, kunnes liike meni oikein.
Hän on ihan mahtava! Ilona intoili illalla. Kuka tahansa, joka yrittää, saa apua. Hän ei koskaan huuda, mutta pistää kyllä kaikki tekemään töitä!
Välillä Ilona puhui Jyrkin pojasta, Eerosta. He olivat parina, ja Ilona kertoi heidän jo hallitsevan melkein kaikki liikkeet. Eero oli sanonut, että isä on maailman paras auttoi aina, ei koskaan moittinut, mutta ei antanut laiskotellakaan.
Katsoin Ilonan innostusta ja aloin aavistaa, mitä tytöt ehkä suunnittelevat Eero ja Ilona tanssivat, mutta heidän silmissään vilahteli muutakin kuin pelkkä harjoittelun ilo. Usein palatessaan harjoituksista Ilona mainitsi, kuinka mukava Eeron isä oli, kuinka hän piti huolta lapsestaan ja ymmärsi nuorten ajatuksia.
Arvelin heidän suunnittelevan vanhempien yhdistämistä. Ja kieltämättä, Jyrki vaikutti hyvältä ihmiseltä tasainen, luotettava, huumorintajuinen. Mutta en kiirehtinyt olin vain iloinen, että Ilona viihtyi, löysi ystäviä ja iloa tekemiseen.
Kerran harjoitusten jälkeen Ilona huudahti:
Äiti, kutsutaan Eero ja hänen isänsä meille joskus! Eero tykkää suklaakekseistä
Silitin vain hänen hiuksiaan:
Katsotaan, kultaseni. Kaikki aikanaan
*******************
En ollut koskaan kaivannut kurkistella lapseni kännykkään. Olin pitänyt tärkeänä, että luottamus syntyy kunnioittamalla toisen omaa tilaa. En ollut seurannut Ilonan viestejä, enkä ollut utelias hänen uusiin ystäviin.
Mutta sinä iltana jotain pysäytti minut keittiön pöydän ääreen. Ilona jätti puhelimensa pöydälle ja säntäsi suihkuun. Näytössä välähti viesti. Hetken aikaa tuijotin näyttöä.
Rinnassa muljahti vanha pelko viihtyykö Ilona oikeasti täällä? Vai näytteleekö vain hyvää mieltä, ettei minun olisi paha olla? Onko kaiken reippautensa takana yksinäisyyttä, ikävää?
Katsoin viestivirtaa hetken. Avauduin lopulta katsomaan Ilonan ja hänen ystävänsä keskustelua. Aluksi vähän hävetti lukea toisen viestejä, mutta yritin lukea vain pääasiat. Viestit olivat täynnä aitoa iloa Ilona kertoi uusista tanssiliikkeistä, siitä kun Jyrki opettaja kehui, ja hauskoista kommelluksista treeneissä.
“Siis se tykkää oikeasti”, huokaisin helpottuneena.
Sitten silmääni osui Eeron viesti:
“Isä sanoi, että sun äiti on tosi kaunis ja fiksu. Se ei usein sano sellaisia.”
Käänsin katseeni pois puhelimesta. Kasvot lehahtivat punaisiksi. Pulssini nousi ja laskin puhelimen pöydälle.
Olin toki huomannut, että Jyrki katsoi minua joskus pidempään, tervehti aina lämpimästi ja kysyi kuulumisia. Hän tarjosi apua heti, jos huomasi minun olevan huolissani. En voinut kieltää, että pidin hänestä hänessä oli turvaa ja jotain lempeää. Hänen seurassaan oli helppo olla.
Silti ajatus uudesta ihmissuhteesta pelotti. Avioeron jälkeen olin opetellut uudelleen elämään, järjestämään arjen niin, että jaksoin sekä töissä että kotona. Nyt kun kaikki alkoi asettua, tuntuisi mahdottomalta ottaa riski uudelleen uskaltaa avata sydän toiselle, vaikka kuinka tekisi mieli.
Olin jäänyt ajatuksiini, kun Ilona palasi kylpyhuoneesta:
Äiti, ootko ihan kunnossa? Näytät mietteliäältä.
Pakotin hymyn:
Kaikki hyvin. Miten treeni meni?
Loistavasti! Huomenna tehdään uusi liike. Eero sanoi, että onnistutaan varmasti.
Nyökyttelin, vaikka tuntui kuin ajatukset olisivat vilistäneet sata kilometriä tunnissa. Päätin etten kiirehdi. Aika näyttäköön.
*****************
Istuin työpapereiden keskellä keittiössä ilta-aurinko painui horisonttiin, mutta työt eivät ottaneet loppuakseen. Kipeästi kaipasin taukoa. Silloin Ilona asteli päättäväisesti pöytään ja istuutui vastapäätä.
Äiti, muistatko mitä lupasit? Hän aloitti napakasti niin kuin vain tärkeissä asioissa.
Katsoin häntä:
Mistä kaikesta nyt on kyse? Olen tainnut luvata sinulle jos jonkinlaista
Että olet onnellinen. Ilona sanoi painokkaasti ja katsoi minua suoraan silmiin.
Jähmetyin. Sitten hymyilin:
Olenhan minä. Silloin kun sinä olet lähelläni.
Ei se riitä! Tyttö painoi kämmenensä pöytään korostaen asiaansa. Ja puhun ihan uudenlaisesta onnesta! Teidän erosta on kohta vuosi, ja nyt pitäisi jo miettiä uutta rakkautta. Minäkin lähden muutaman vuoden päästä opiskelemaan aiotko jäädä yksin? Hankitko kolmekymmentä kissaa?
Juuri sillä hetkellä valkea kissa Lumiina, joka oli loikoillut tuolilla, nosti päätään ja katsoi tuimasti Ilonaa. Kissa painoi tassunsa reidelleni, kuin merkiksi: ei täällä muita tarvita.
Nauroin ääneen:
Ei uutta rakkautta noin vain löydä, vastasin, silitellen Lumiinaa korvan takaa. Kissa kehräsi ja venytteli.
Lopeta nyhveröinti ja mene treffeille Jyrkin kanssa! Ilona oli innoissaan Tee seuraava askel kohti uutta onnea!
Mutta koetin, mutta Ilona keskeytti.
Ei muttia! Hän on jo pyytänyt sinua ulos monta kertaa. Ota heti puhelin ja soita hänelle!
Katsoin Ilonaa niin aikuista, niin varmaa. Yhtäkkiä tytär tuntui minua viisaammalta.
Lumiina kurnautti äänekkäästi, kun lopetin silittämisen. Painoi päänsä kättäni vasten, kuin muistuttaen olemassaolostaan.
Muista mitä olet luvannut, sanoin vinosti hymyillen, tunnustellen rinnassa uutta, outoa kutinaa. Nostin käteni puhelimelle sormet vapisivat.
Hetken päästä soitin. Sydän hakkasi, mutta ääneni oli yllättävän varma:
Hei Jyrki, tässä on Satu. Ajattelin jos vaikka lähdettäisiin kävelylle huomenna illalla?
Vain hetki hiljaisuutta sekuntien ajan koin, että aika pysähtyy. Katsoin Ilonaa, joka istui jännittyneenä pöydän ääressä.
Sitten puhelimessa kuului lämmin, iloinen ääni:
Ehdottomasti. Missä ja milloin?
Hymyilin väkisinkin. Ilona näytti peukkuaan ja kuiskasi: “Jes!”
Mennäänkö rantapuistoon? Seitsemältä? Siellä on iltaisin kaunista, laiturin valot ja näkymä järvelle…
Erinomaista, nähdään silloin, vastasi Jyrki. Äänestä kuului odotus ja vilpitön ilo.
Löin puhelimen kiinni, naurahdin kevyesti ja tunsin, miten sisimmässä lämpeni. Ilona hypähti viereeni, taputti käsiään ja tanssahteli keittiössä:
Näithän onnistuit! Minähän sanoin!
Niin onnistuin. Ja tiedätkö olen todella iloinen, että uskalsin yrittää.
Sinä ansaitset onnen, sanoi Ilona juhlallisesti, katseessa viisautta jota en ollut osannut kuvitella. Ja niin ansaitsen minäkin.
Loppuillan leijuin oudon keveässä tunnelmassa. Hymyilin turhan takia, ja aina kun mietin Jyrkiä, sisällä välähti pieni kipinä.
Iltakävelylle valmistautuessani silmäilin pitkään vaatteita. Halusin olla oma itseni, mutta itseluottamus oli tärkeintä. Valitsin vaaleansinisen mekon yhtä taivaanvärinen kuin Jyrkin silmät, iltataivas rantapuistossa, hyvä mieleni nyt.
Laittautuessani Ilona istui vuoteella ja seurasi tarkasti.
Sä olet kaunis, äiti. Jyrki huomaa kyllä.
Käännyin ja hymyilin:
Tärkeintä, että itse tunnen oloni hyväksi.
Näenhän minä sinä hymyilet!
Kun lähdin, Ilona vilkutti ikkunasta. Jäin hetkeksi seisomaan pihalle, katsoin tytärtäni ja mietin:
Tässä se ehkä on, onni. Ei täydellinen eikä virheetön, vaan todellinen epävarmuuden, erehdysten ja pienten voittojen täyttämä. Lapsen kanssa, joka uskoo minuun enemmän kuin minä itse. Ihmisen kanssa, joka katsoo minua sellaisena kun olen.
Rantapuisto otti vastaan lempeillä valoilla ja hiljaisella lehtien havinalla. Ilta oli lämmin, mutta raikas ilmassa leijui tyyneys. Kuljin hitaasti eteenpäin, tarkkailin ihmismassoja.
Sitten näin hänet. Jyrki seisoi laiturilla, käsissään niittykukista sidottu kimppu. Kukat vaatimattomia, mutta eläviä. Kun hän huomasi minut, hymy levisi kasvoille sellainen, joka lämmittää sisältä.
Hän tuli luokseni:
Hei. Näytät upealta.
Punastuin, mutta tällä kertaa en piiloutunut.
Kiitos. Kukat ovat kauniita.
Sinulle, sanoi Jyrki. Ajattelin, että ehkä pidät jostain aidosta, ilman ylimääräistä krumeluuria.
Juuri sellaisista pidän, vastasin rehellisesti ja haistelin niityn tuoksua.
Kuljimme pitkin puistoa, puhuimme vähän mistä sattui töistä, lapsista, siitä kuinka kukin oli löytänyt tiensä tähän kaupunkiin. Ja jokaisen askeleen jälkeen tunsin, etten ollut enää yksin.
Ja se, ajattelen nyt, onni löytyy usein arjesta, kun uskaltaa avata oven uudelle vaikka epävarmuus välillä tuntuisi sietämättömältä. Onni syntyy kohtaamisista, ja joskus pienin askelin se löytää perille.
