Hajoavat ystävyyden sirpaleet
Tänään oli pitkä päivä. Kun palasin kotiin, Helsingin talvi-ilta oli jo hämärä. Avasin oven, riisuin kengät eteisessä, hitaasti ja väsyneesti, ihan automaattisesti. Olo tuntui raskaammalta kuin tavallisesti en niinkään ollut fyysisesti loppu, vaan tuntui, että sielu oli väsynyt. Kotona oli hiljaista, keittiöstä kuului vain vaimea ääni, televisio oli päällä. Jäin seisomaan paikoilleni eteiseen, keräilin hetken itseäni. Tuntui hankalalta päästää irti päivän tunteista, vaikka kotona olisi pitänyt olla lämmin ja hyvä olla.
Lopulta menin keittiöön. Tuomas, mieheni, istui pöydän ääressä. Edessä höyrysi kulhollinen lohikeittoa, ja hän katseli välillä televisiota, välillä lusikoi keittoa. Hän huomasi heti saapumiseni ja katsoi minua huolissaan.
Tulitpa sinä aikaisin. Onko kaikki hyvin? hän kysyi, äänessään aitoa huolta.
Istuin vastapäätä häntä, halasin itseäni, aivan kuin maailma olisi ollut liian kylmä. Tuomas tajusi heti, että jokin oli toisin.
Ei ole, sanoin hiljaa, käänsin katseeni pois. Tulin juuri Talvikilta. Me emme taida enää olla ystäviä.
Tuomas laski lusikan, keskittynyt ilme kasvoillaan. Hän ei hoputtanut, antoi tilaa hengittää. Koko hänen olemuksensa sanoi: Olen tässä, kuuntelen.
Mitä oikein tapahtui? hän kysyi varovasti.
Hengitin syvään, keräsin sanoja kuin kiviä jäisestä rannasta.
Hänen miehensä, aloitin. Ossi petti häntä. Ja Talvikki syytti sitä toista naista kaikesta. Huusi tälle, haukkui ja käski painua pois. Minä yritin rauhoitella Talvikkia, selittää, ettei syy ollut toisessa naisessa, vaan Ossissa. Että syyllinen on se, joka valehtelee ja pettää. Mutta Talvikki ei halunnut kuulla. Hän huusi minullekin muka en tukenut, puolustin jotakuta petollista.
Tuomas pyöritteli lusikkaa kädessään, mutta oli jo menettänyt ruokahalunsa.
Tiesikö se nainen, että Ossi oli naimisissa? hän kysyi hiljaa.
Ei tietenkään! melkein huusin. Ossi sanoi eronneensa jo aikaa sitten, ei näyttänyt mitään papereita. Koetin selittää Talvikille mutta hän vain huusi, että minäkin olen muka sama maata, koska puolustan sellaisia.
Tuomas rypisti otsaansa. Häntä selvästi harmitti kuulla, miten ystäväni väänsi tilanteen aivan päälaelleen ja vielä vihjaili loukkaavasti.
Aikamoista Mitä sitten tapahtui?
Hymähdin katkerasti, äänessäni enemmän surua kuin vihaa.
Vielä pahempaa. Talvikki rupesi kertomaan kaikille yhteisille tutuille, että puolustan muka liian kiivaasti sitä naista. Miksiköhän? hän vihjaili. Ehkä Sikalla on itselläänkin salaisuuksia? Kuvittele! Minä kun ajattelin, että ystävä tukee mutta hän syytti ja alkoi levitellä vihjauksia.
Keittiöön laskeutui raskas hiljaisuus. Kumpikaan ei enää katsonut televisiota. Hipelöin pöytäliinan reunaa, kuin etsin siitä lohtua. Otti kipeää huomata, että ihminen, jonka oli kuvitellut läheiseksi, käänsi selkänsä näin nopeasti.
Minä vain yritin auttaa, sanoin hiljaa ja katsoin ulos pihalle, jossa pakkaslumi peitti puut. Halusin selittää, että viha pitäisi kohdistaa siihen, joka oikeasti on vastuussa. Mutta kaikki kääntyi ihan päälaelleen. Nyt monet tutut uskovat Talvikin puheet. Katselevat alta kulmien, supisevat selän takana.
Tuomas nousi pöydästä, tuli luokseni ja laski kätensä hartioilleni, painoi minut kevyesti syliinsä. Hänen kosketuksessaan oli lämpöä ja turvallisuutta.
Sinä tiedät, missä oikea totuus on, hän sanoi lempeästi, mutta päättäväisesti.
Tiedän, nyökkäsin. Eikä se silti helpota. Ystävyys, johon on luottanut vuosia, mureni yhdellä hetkellä. Valheiden ja typeryyden takia. Se tekee kipeämpää kuin olisin uskonut.
******
Seuraavina päivinä en juuri uskaltanut poistua kotoa. Kun kuvittelin kohtaavani jonkun tutun pihalla tai kaupassa, vatsaan nousi ahdistus. Oli epämiellyttävää huomata ohikulkijoiden katseet ja kuulla supinaa. Joskus säpsähdin, kun keskustelut vaikenivat lähelläni.
Yritin olla kotona aktiivinen siirtelin kirjoja hyllyissä, siivosin perusteellisesti, kokkasin jotain haastavaa saadakseni ajatuksia muualle. Kuitenkin mieli palasi samaan asiaan: miten elämä saattoi muuttua niin nopeasti ja pysyvästi? Välillä toivoin voivani vain lähteä pois, edes hetkeksi jonnekin, missä kukaan ei tuntisi minua tai tietäisi tästä sotkusta.
Ajattelin usein junamatkaa kauas pohjoiseen, miten Helsinki jäisi taakse ja edessä odottaisi rauha ja vapaus. Toistaiseksi nämä olivat vain haaveita. Piti silti elää tässä hetkessä, jossa jokainen päivä muistutti, että ystävyys saattoi hajota silmänräpäyksessä.
Eräänä iltana istuimme taas keittiössä. Pöydällä höyrysi teemukit, ympärillä lämmin lappuvalon kajo. Ikkunan takana pyrytti hiljaa, lumihiutaleet leijuivat katulampun valossa. Olimme hiljaa, kunnes Tuomas rikkoi vaitiolon.
Olen miettinyt, aloitti hän varovasti, pitäisikö meidän muuttaa vaikka toiselle puolelle kaupunkia? Päästäisiin pois näistä kuvioista, saataisiin hengähtää.
Katsoin häneen yllättyneenä. Ehdotus tuntui yhtä aikaa pelottavalta ja toiveikkaalta sydän hakkasi kiihkeästi.
Luuletko siitä olevan apua? kysyin, vaikka tiesin jo vastauksen.
Uskon, hän vastasi. Sinä tarvitset aikaa ja tilaa täällä on liikaa muistoja, ihmisiä jotka luottavat vääriin puheisiin. Jos muutamme, saat hengittää rauhassa ja miettiä, miten tästä eteenpäin.
Katsoin teekuppiini mietteliäänä. Ajatus muutosta tuntui yhtä aikaa raskaalta ja houkuttelevalta: pitäisi jättää koti, ehkä muutama uskollinen ystävä, keksiä selitys työkavereille, löytää uusi asunto, totutella uusiin kulmiin kaupungissa. Ne ajatukset hermostuttivat. Mutta toisaalta näin mielessäni rauhallisen asuinalueen, jossa kukaan ei tuntisi minua, eikä toruisi katseellaan. Vapaus, johon pystyi tarttumaan uudelleen.
Hyvä on, sanoin lopulta. Kokeillaan.
Tuomas hymyili helpottuneesti tiesin, että päätös ei ollut minulle helppo, mutta olin valmis yrittämään.
Sovitaan näin, aloitetaan asunnon etsinnällä jostain, missä on tilaa kävellä luonnossa. Paikka, jossa voi hengittää raikasta ilmaa.
Nyökkäsin. Sisällä syttyi pieni, toiveikas liekki. Ehkä tämä todella oli mahdollisuus aloittaa alusta ei paeta, vaan antaa itselle aikaa palata voimakkaampana.
Aloimme etsiä asuntoa toisesta kaupunginosasta. Kuvittelin homman helpoksi pian huomasimme, että työ vie aikaa. Joka päivä selasimme ilmoituksia, soitimme vuokranantajille, kävimme näytöissä. Usein asunto ei ollutkaan niin hyvä kuin kuvissa, joskus alue tökki liikaa meteliä, liikaa betonia, huonot yhteydet.
Emme kiirehtineet. Halusimme löytää paikan, joka todella tuntuisi kodilta. Tuomas hoiti suurimman osan käytännön asioista, minä sain miettiä ja tunnustella jokaista asuntoa: voinko todella kuvitella eläväni täällä?
Etsimisen lomassa ajatukset palasivat yhä Talvikkiin. Olin yhä loukkaantunut mutta sen rinnalle nousi vähitellen ymmärrys: ystävyytemme olikin heikompi kuin olin uskonut. Muistin meidän jaetut salaisuudet, yhteiset ilot, ja sitäkin enemmän ja yritin löytää kohdan, jossa kaikki oli alkanut hajota.
Kerran, kun kaipasin hengähdystä asunnonetsinnän keskellä, kaivoin esille vanhoja valokuvia. Järjestelin niitä pysähdyin yhden ääreen, jossa nauroimme Talvikin kanssa Lauttasaaren rannalla, tuuli toi meidän hiuksiin merensuolaa ja ilmeessä oli ilo ja huolettomuus. Kaikki tuntui silloin helpolta, tulevaisuus mahdolliselta. Nyt se kaikki tuntui unelta. Katselin pitkään kuvaa ja tunsin surua entisen elämän perään.
Olisiko pitänyt yrittää vielä uudestaan? ajattelin. Kuvittelin soittavani Talvikille, istuvani rauhassa alas, keskustelemassa ilman huutoa ja syytöksiä. Mutta sitten mieleen nousi taas hetket viimeisellä tapaamisella Talvikin terävät sanat, piikittelevä sävy Ei, siitä ei tulisi mitään. Huokaisin ja sujautin valokuvan kellastuneeseen laatikkoon. Joillekin poluille ei voi enää palata.
Lopulta, vähitellen, löysimme sopivan asunnon. Ei suuri, mutta valoisa, isot ikkunat päästivät sisään auringon. Alue oli hiljainen, vihreä, pihalla kasvoi puita ja lähellä oli puisto ja pieni järvi. Vuokranantaja toivoi siistejä, rauhallisia asukkaita, ja sekin tuntui hyvältä.
Muutto kesti useamman päivän. Kannettiin tavaroita laatikoissa, järjesteltiin, levitettiin mattoja ja ripustettiin uusia verhoja. Tuomas vitsaili, että nyt tietää jokaisen muuttolaatikon sisällön ulkoa. Nauroimme, että ainakin kaikki löytyisi heti.
Kun viimeinenkin laatikko oli purettu, kävelin hitaasti uuden kodin läpi. Jäin seisomaan ikkunaan ja katselin pihapuita, leikkivää lasta, kiireettömiä ohikulkijoita. Tuntui kevyeltä, melkein huimaavalta. Täällä ei ollut menneisyyden painolastia, ei katseita, ei selän takana olevia supatuksia. Oli vain uusi alku, mahdollisuus kasvaa kasaan palasista.
Hengitin syvään. Ehkä tämä oli juuri sitä, mitä olin kaivannut ei pakoa, vaan lupa olla hetken rauhassa ja lakata vaatimasta itseltään selviytymistä joka päivä.
******
Ennen lopullista lähtöä päätin tehdä jotakin, minkä jälkeen pohdin pitkään, miksi. En tiedä, oliko syynä halu palauttaa oikeudenmukaisuus vai viimeinen yritys tehdä piste tälle kaikelle. Soitin Ossille, Talvikin miehelle, ja ehdotin tapaamista.
Sovimme tapaamisen pieneen kahvilaan Kannelmäessä, kaukana vanhoista tutuista. Saavuin ensimmäisenä, tilasin kupin teetä, ja katselin jalkakäytävää ikkunasta. Ossi oli selvästi hermostunut räpläsi kaulusta, silitti tukkaansa ennen pöytään istumista.
Moi, hän sanoi varovasti, istui. Olin kyllä aika yllättynyt kun ehdotit tapaamista.
Nousin suoraan asiaan.
Tiedän, että harkitsette eroa. Ja olen kuullut, että Talvikki kerää todisteita haluaa näyttää, että syyllinen on vain sinä. Mutta hänelläkin on omat salaisuutensa. Esimerkiksi se viime kevään työmatkajuttu Turkuun
Ossi jähmettyi, hänen sormensa puristivat teekuppia.
Haluat?
Haluan, että oikeus toteutuu, sanoin. Että molemmat osapuolet tulevat nähdyiksi totuudenmukaisina. Jos Talvikki kertoo sinun pettäneen, hänenkin roolinsa on tuotava esiin. Tämän pitäisi auttaa.
Annoin hänelle kirjekuoren, jossa oli muutama valokuva ja sähköpostiprintti ei mitään maailmaa kaatavaa, mutta riittävästi kyseenalaistamaan Talvikin mallikelpoisen roolin.
Ossi katsoi sisältöä hetken, vakavana.
Kiitos, kuiskasi hän. En arvannut, että auttaisit minua näin.
En minäkään. Halusin vain lopettaa valheet. Nyt on reilua, että kaikki on selkeää.
Ossi laittoi kirjekuoren takkinsa taskuun.
En tiedä, käytänkö näitä mutta kiitos, että annoit vaihtoehdon.
Nyökkäsin vain ja keräsin jäähtyneen teen, sanoin hiljaa näkemiin ja lähdin. Ulkona tuuli puhalsi tukkaan, ohitin pysäkin kiirettä tunnelmoiden. Mietin teinkö oikein, mutta tiesin tämä ei lopulta liittynyt enää Talvikkiin tai Ossiinkaan, vaan siihen, että halusin jättää taakseni maailmani, jossa totuus vaihtuu helposti valheeseen ja ystävyys petokseen.
******
Tapaamisen jälkeen päätin laittaa pisteen. Poistin Talvikin numeron puhelimesta päätös oli helppo. Suljin somekanavista hänen yhteytensä. Se vei vain minuutin, mutta tuntui merkittävältä kuin olisin laittanut pölyisen kirjan vaatekaappiin.
Uudessa kodissa arki alkoi hiljalleen asettua kohdilleen. Tyhjä asunto sai kodikkuutta jokaisen uuden verhokapan ja taulun myötä. Ripustin vain tuoreita kuvia en enää niitä, joissa näkyi menettämiäni asioita.
Löysin nopeasti etätyön, osaamiselleni löytyi kysyntää, ja sain suunnitella päivät omaan tahtiini. Tuomaskin vaihtoi työpaikkaa: uusi työporukka oli mukava, kulkeminen vähän pidempi, mutta se ei ollut ongelma.
Aloimme tutustua alueeseen iltakävelyt rannan lähellä, kahvilakäynnit, naapurien kanssa rupattelu. Aluksi uusiin tuttavuuksiin suhtautui varovasti, mutta vähitellen kohtasin hymyjä ja aitoa lämpöä, ilman supinaa selän takana.
Uudessa kodissa pystyi hengittämään vapaasti, ilman menneiden syytösten varjoa. Yhtäkkiä oivalsin, että ensimmäistä kertaa vuosiin en joutunut puolustautumaan. Sain vihdoin hengittää.
Eräänä iltana istuin parvekkeella teemuki kädessä, katsomassa, miten aurinko värjäsi Helsingin vaaleanpunaiseksi. Tuomas toi itselleen kahvin ja istui viereen. Olimme hetken hiljaa. Sitten sanoin:
Tuntuu, että tämä kaikki, myös se että kerroin Ossille, oli oikein. Joskus totuus vain pitää kertoa.
Tuomas veti minut viereensä, rutisti lempeästi.
Teit kuten sydän sanoi eikä muuta tarvitsekaan.
Siinä hetkessä menneisyys Talvikkeineen jäi taakse. Uusi elämä alkoi täällä, uudessa kodissa, ilman vanhoja valheita.
*****
Puoli vuotta myöhemmin katselin aamulla raikkaassa valossa, miten auringonsäteet osuivat kerrostalon kattoihin. Tuomas vielä käänteli kylkeä makuuhuoneessa, minä hörpin bergamottiteetä ikkunan ääressä. Elämä todella oli nyt tasapainossa. Etätyö sujui hyvin sain rytmittää päivän rauhassa ja löysin aikaa jopa piirustusharrastukselle, jonka olin aina halunnut aloittaa. Käyn nyt kahdesti viikossa maalauskurssilla. Siveltimen veto tuntuu puhdistavalta: saan purkaa tunteita ilman sanoja.
Eräänä iltana makasin nojatuolissa, käsissä lämmin kaakaomuki, katselin somea. Yhtäkkiä tuli viesti vanhalta kollegalta, Miljalta. Olimme joskus olleet läheisempiä, mutta nyt pitkään vain tykkäilleet toistemme päivityksistä. Viesti kuului:
Hei Sini! Tiedätkö, miten Talvikin kuvioille lopulta kävi? Näin hänen naapurinsa, ja hän kertoi…
Jähmetyin, ajattelin jo, etten olisi halunnut kuulla mitään uutta. Mutta uteliaisuus voitti.
Talvikki yritti viedä avioero-oikeudessa kaiken, palkkasi kalliin juristin ja esitti viatonta. Mutta Ossilla oli yllättäviä todisteita etenkin viestit Turun kollegan kanssa. Lopulta tuomari näki Talvikin todellisuuden, ja oikeudet menivät Ossille. Yritys ja asunto kuuluivat Ossille, Talvikille jäi vain auto.
Tuijotin viestiä pitkään. Kaakaoni oli jo kylmää, mutta en huomannut sitä. Tunsin helpotusta, jopa tyydytystä ei vahingoniloa, vaan tyyntä rauhaa. Totuus oli tullut julki.
Mistä mietit? Tuomas kysyi takaa, tuli viereeni ja halasi lämpimästi.
Sain tietää Talvikin tarinan lopun.
Ai ja? hän kysyi silmäkulma hieman koholla.
Hän halusi kaiken, mutta menetti lopulta melkein kaiken. Oikeus toteutui.
Tuomas myötäili sanattomana, tiesi ettei tämä liittynyt enää oikeisiin ihmisiin vaan oikeudenmukaisuuteen. Hän tiesi, miten kipeä tämä ystävyyden murtuminen oli ollut.
Nojauduin häneen ja hengitin syvään. Keittiössä leijui juuri paistetun leivän tuoksu, ulkona tihutti taivaan täydeltä.
Mennäänkö huomenna yhdessä sinne uuteen puistoon? sanoin. Haluan nähdä miltä siellä näyttää kevättalvella.
Tuomas nyökkäsi ja hymyili. Tunsin, miten arki oli kaikessa tavallisuudessaan turvallista.
Illalla kävin vielä kävelemässä lähikaduilla. Kylmä tuuli puhalsi, mutta jokainen henkäys tuntui uudistavalta. Katsoin ohi kulkevia koteja, koiria pihalla ja naapurien vilkutuksia olin osa tätä yhteisöä, ilman että kukaan suunnitteli miten selän takana saisi juoruta.
Pysähdyin puistossa penkille istumaan. Ilta oli hiljainen, ja ympärillä oli tavallista elämää: perheet hakemassa lapsiaan kotiin, jossain kauempana soi jazz-musiikki. Kaikki oli tässä. Ja juuri siinä oli rauhallisuuden ydin ei tarvinnut enää odottaa uutta iskua, sai vain olla.
Ajattelin hiljaa itsekseni: En ole enää se Sini, joka pelkäsi arvostelua. Olen se Sini, joka oppi pitämään puolensa, ja ehkä se on kaikista tärkeintä.
Seuraavana päivänä soitin Miljalle. Halusin vain kiittää.
Kiitos kun kerroit, sanoin aidosti. Nyt voin todella sulkea tämän luvun.
Ymmärrän, Milja vastasi lämpimästi. Monet eivät silloin uskoneet, mutta nyt kun totuus on selvillä
Ei se haittaa, sanoin hymyillen. Minulle riittää, että saan nyt elää niin kuin haluan.
Kun ilta koitti ja Tuomas tuli kotiin, halasin häntä jo ovella.
Tiedätkö, nyt kaikki on kohdillaan, sanoin.
Hyvä. Sinä ansaitset rauhan, hän vastasi ja painoi suukon ohimolleni.
Naureskelimme päivittäisille asioille, suunnittelimme viikonloppua. Lumisade peitti kaupungin, kuin olisi puhdistanut jäljet menneestä.
Katselin sähköistä takkatulta kotona, oranssi liekki vilkkui seinällä. Tunsin, ettei minun enää tarvitse menneisyyteen palata. Siellä oli sellaisia ystäviä, joita ei tarvitse enää kantaa mukana, vaan tässä oli uusi arki. Tyyni, aito ja minulle oma.
Ja se riitti.
