Ilman oikeutta heikkouteen
“Tuletko, kiitos olen sairaalassa.”
Maarit ei jäänyt tuumailemaan vaatteitaan. Hän kiskoi takin nopeasti pehmeän villapaidan päälle se jäi vähän rutulle, mutta peili ja ulkonäkö eivät tulleet mieleen lainkaan. Kaikki keskittyminen oli kadonnut puhelimen viestistä, jonka Ilmatar oli lähettänyt puolisen tuntia sitten.
Hetki sitten Maarit oli oikeasti pelästynyt mitä ihmettä on tapahtunut? Ei ollut aikaa jäädä pohtimaan yksityiskohtia. Oltiin nyt suomalaisessa toimintamoodissa: kengät jalkaan, avaimet ja kännykkä kouraan, sipsutellen ulos. Sääret varmaan paljaana, mutta mitäpä siitä.
Matka Meilahden sairaalaan venyi hänen päässään maratonin mittaiseksi. Tavallinen Helsingin ratikkareitti tuntui nyt kilpa-ajolta punaisia valoja vastaan: HSL:n bussit kulkivat kuin ne olisivat kilpailleet, kumpi matelee hitaammin, ja ihmiset kulkivat suojatiellä kuin suunnitellen sokeripalan siirtelyä shakkilaudalla. Maarit vilkuili puhelinta, odotti uutta viestiä mutta eipä kuulu, puhelin on hiljaa kuin Mäntyniemi perjantai-iltana.
Saapuessaan oikean huoneen ovelle Maarit pysähtyi, kurkisti varovasti sisään. Tuntui, että koko sairaala huokui kaikuja. Sängyssä istui Ilmatar katse kiinnittyneenä kattoon ja hiukset sekaisin, kuin harjakone olisi saanut tehtäväksi kammata ne tuulessa. Tavallisesti hiukset olivat mallia “iltakampaus”, nyt suoraan “myrsky Panukin jäljiltä”.
Hetken vilkaistuani Maarit teki vähemmän viehättävän havainnon: Ilmatarin kasvot olivat kalpeat, poskilla kuivuneiden kyynelten raidat, silmien alla varjot kuin marraskuinen iltapäivä. Naama kuin olisi ollut viikko ilman saunaa suoraan sanottuna järkyttävän surullinen näky, joka särki Maaritin sydämen.
Hän hiipi sängyn viereen, laski takamuksensa varovasti patjan reunalle ja kysyi melkein kuiskaamalla ääni matalana, kuin peläten että liian kova ääni särkee jotain hauraata:
Ilmatar, mitä oikein on tapahtunut?
Ilmatar käänsi hiljaa päänsä, silmissään sellaista surua, että Maaritin sisuskalut muljahtivat. “Kuinka ihminen voi olla noin hauras?” Maarit mietti.
Hän lähti, Ilmatar sai pinnistettyä hiljaa. Sormet liimautuivat lakanan reunaan kuin elämä olisi kiinni siitä, ettei päästä irti.
Kuka? Oskari? Maarit melkein nykäisi Ilmataria kädestä, vaistonvarainen ele kuin olisi voinut vetää kaverin pois mustasta aukosta.
Ilmatar nyökkäsi. Syntyi pieni hiljaisuus. Vain yksi kyynel päätti olla sankari ja putosi pitkin poskea kuin Avain Siperian radalla hiljaa ja omalla painollaan. Hän ei edes yrittänyt pyyhkiä sitä siitäkin huomasi, että voimat olivat lopussa.
Maarit nielaisi, etsi sanoja. Miten voisi edes keventää toisen tuskaa? Koko pää tuntui tyhjältä kuin vanha maitotonkka. Hän ei olisi ikinä uskonut, että joku, joka niin paljon halusi lapsia, voisi vain lähteä!
Hiljaisuus särkyi vain seinäkellon tikityksestä. Ilmatarin harvat olkapäät vavahtelivat, sormet puristivat lakanaa kuin pitäisivät kiinni viimeisistä järjen rippeistä. Lopulta hän nosti kädet kasvoilleen ja piiloutui siihen liike täynnä loputonta uupumusta.
Aika meni oudosti, hitaasti kuin mummon illansuutee. Värinä laantui, hengitys tasoittui. Ilmatar pyyhki silmiään ja katsoi Maaritiin kivun tilalle oli tullut karvas selkeys.
Sanoiko syytä? Maarit kysyi varovasti. Piti ymmärtää, jotta voisi auttaa. Eikö hän selittänyt mitään?
Ilmatar naurahti kuivasti nauru ilman iloa, pelkkää kitkerää epäuskoa.
Lapset, hän sanoi, ääni särkyi. Kertoi, että on väsynyt valvomiseen, jatkuvaan meluun, siihen että pitää koko ajan huolehtia. Mieti Maarit! Hän, joka vaati että jatketaan “me taistellaan, tämä on meidän onnemme”.
Hän piti tauon kuin maistellen vanhoja sanoja, jotka nyt kuulostivat huonolta vitsiltä.
Lääkärissä ravaaminen, testit, toimenpiteet Olen käynyt läpi kaiken! Kivut, kyynelmeret ääni sortui hetken, mutta Ilmatar kokosi nopeasti itsensä. Luulin, että tällaisen jälkeen mikään ei enää erota. Mutta taisin arvioida väärin.
Ikkunan takaa alkoi laskeutua Helsingin harmaa ilta, ja Ilmatar mutisi:
Kaksitoista vuotta. Kahdeksan yritystä. Ja kaikki turhaan?
*************************
Kaikki alkoi kuin suomalaisessa TV-sarjassa, tarkoitus olla romanttinen mutta aika nopeasti päätyi ahdistavaksi draamaksi. Hertta ja Oskari tapasivat ystävän tupareissa Taka-Töölössä: asunto täynnä ihmisiä, hanasta virtasi Lonkero ja Spotifysta Erkki Junkkarinen. Oskari seisoi pokkana ikkunalla, kun Hertta lennähti huoneeseen, nauraen niin että pisamat pomppivat nenänvartta pitkin.
Oskari uskaltautui juttelemaan. Juttu luisti ihan kuin olisivat vuosia tunteneet. He puhuivat bingosta ja Karjalan-matkoista, oudosta kahvinkeittotyylistä ja siitä kuinka raivostuttavaa on ottaa kengät pois kylässä. Ilta vierähti sukkelaan ja juhlien jälkeen Oskari ehdotti kävelyä. He vaeltelivat yön yli Esplanadilla, puhuivat elämästä. Kuulosti melkein runolliselta.
Kolmen kuukauden päästä asuivat jo yhdessä. Kirjahyllyyn ilmestyi Oskarin Aku Ankat, Hertan kasvojenhoitopurkit valtasivat kylppärin, eteisessä haisteli kahdet kengät. Kaikki sujui kuin omalla painollaan. Puolen vuoden päästä mentiin naimisiin pienimuotoiset juhlat, vähän lähisukulaisia ja paljon säästettiin Skumppaan.
Ensimmäisen hääpäivän iltana he istuivat parvekkeella, söivät Runebergin torttuja ja muistelivat, “miten kaikki alkoikaan”. Oskari tarttui Herttaa kädestä ja vakavasti totesi:
Haluan lapsia sun kanssa. Monta. Koko jääkiekkojoukkueen.
Hertta nauroi ja halasi. Totta kai, hän sanoi. Meille tulee iso, äänekäs perhe.
Kaikki tuntui itsestään selvältä: rakkaus, arki, lapset kuin Kaurismäen elokuvassa, jossa ei juurikaan tapahdu mitään mutta tunnelma on käsin kosketeltava.
Pari vuotta elettiin kiireettä. Molemmat paiskivat hommia: Hertta graafikkona, Oskari nousi IT-alalla. Matkoja tehtiin kesäisin Turkuun, talvella Kolille, viikonloppuisin Porvooseen. Tehtiin maailmasta ihan oma Mökkivaltakunta.
Sitten tuli tunne: nyt on aika laittaa perheprojekti vireille.
Sitten alkoi se varsinainen suomalaisen elämänmakuinen osuus. Ensin oltiin rennosti, lääkäri totesi “ei vielä mitään hätää, kokeilkaa toistaiseksi perinteistä tapaa”. Kokeiltiin: kuukausi-kuukaudelta, kunnes alkoi näyttää siltä, että mitään varsinaista Lottovoittoa ei tule.
Verikokeet, ultrat, uusiin hoitomuotoihin perehtyminen, ihan niin kuin olisi täyttämässä veroilmoitusta mutta vaikeampi. Ehkä tarvitaan hoitoa, lääkäri arveli, pokkana kuin tarjoaisi lisää kahvia.
Hertta pysyi optimistisena, googletti suomalaiset foorumit täyteen ja Oskari tuli mukaan laboratorion ovelle asti. Mutta suomalainen on tehty koetuksille. Ensin keskenmeno kuuden viikon jälkeen, lääkärin tyly toteamus, Oskarin käsi Maurin tavoin Hertan kättä murskaamassa. Vuoden päästä uusi pettymys, yhtä kirpeä. Miksi juuri heille näin kävi?
Yritettiin vielä. Testattiin, käytiin läpi kaikki hoitomuodot IVF kuin olisi lottoamassa. Joka kuukausi Hertta asetti kaikki toivonsa testiin, aina sama negatiivinen rivi.
Diagnoosi “lapsettomuus” tuli kuin postin tuoma lasku: ytimekäs, kylmä, mutta pysäyttävä. Oskari oli mukana, molemmat tuijottivat toisiaan kuin olisivat juuri tajunneet, että kahvit on ihan lopussa eikä uutta saa sunnuntaina.
Ja silti: eivät luovuttaneet. IVF-yrityksiä toisen perään. Toivo syttyi ja sammui vuorovedoin; välillä edes Oskarin musta huumori ei auttanut kun Hertta istui liian pitkään lastenleikkikentän kulmalla hiljaa. Mutta mies oli siinä teetä, haleja, kädestä pitämistä.
Aika kului, eikä vastauksia kuulunut. Elämä pyöri, kaverit kävivät, töissä oli kitkerän hauskaa mutta aina mielessä kaihersi yksi asia.
Sitten se yksittäinen ilta. Hertta viipyi kylpyhuoneessa epäilyttävän pitkään. Oskari kolkutti ovelle ja kurkkasi: siellä nainen istui, raskaustesti nyrkissä, katse täynnä epätoivoa.
En jaksa enää, kuului hiljaa. Fyysisesti, henkisesti Nyt riittää.
Oskari istuutui viereen, halasi. Ei yrittänyt suuria lohdutuksia, vain antoi olla hiljaa.
Vielä yksi yritys viimeinen, hän kuiskasi hetken päästä.
Hertta tiesi mitä se tarkoitti: taas analyysit, uusi rulianssi, proseduureja, suomalaista sairaalabyråkratiaa. Mutta kun katsoi Oskaria, oli pakko suostua rakkautta katsottiin nyt silmiin.
Kaikki meni kuin VR:n aikataulun mukaan: tutkimuksia, ruoka-aikatauluja ja lääkärikäyntejä. Hertta varoi toivoa liikoja. Sitten hups testi positiivinen!
Ultrassa hän puristi Oskarin kättä vähän liian tiukasti. Lääkäri hymähti:
Katsokaas, kaksi sydäntä.
Hertta tuijotti näyttöä, kaksi rytmiä, aivan kuin olisi saanut tyyliin Tuplalukon Aaro-joulukalenterin. Hämmästys, ilo, epätoivo muuttuu järjettömäksi riemuksi. Oskarin silmistä valuivat suomalaiset pisarat eli ne oikeat, yhtä aidot kuin juhannussade.
Ja sitten kaikki meni pilalle.
*******************************
Mitään draaman enteitä ei ollut ilmassa. Tavallinen arki-ilta Tapiolassa. Lapset ensin ruokittu, pesu, yöpuku. Ilmatar keinutti toista sylissä laulamalla Keinu kanssain, toinen luki pehmolelulle iltasatua. Lastenhuoneessa leijui Natusan-vauvaöljyn tuoksu ja valonheitin piirsi tähtitaivasta seinälle.
Oskari tuli kotiin vähän myöhässä. Ilmatar ei ollut yllättynyt töissä venyi nykyisin. Kuului kengänrhupuk, käsienpesu, ja taas hiljaisuus. Oskari ei tullut tervehtimään seisoi vain ovella.
Ilmatar tunsi katseen, kääntyi. Oskari näytti zombilta: tummat silmänaluset, ryhdittömät hartiat, kädet pitkänä kuin olisi unohtanut, mihin ne kuuluivat. Ilmatar yritti hymyillä, muttei ehtinyt sanoa mitään.
Mä lähden, Oskari sanoi, pelottavan hiljaa.
Ilmatar jähmettyi. Vauva alkoi liikkua sylissä, mutta hän vain laski lapsen sänkyyn mekaanisesti, kuin kahvinkeitin automaattisella ajastimella.
Mitä? Voitko toistaa?
Olen väsynyt. Valvomiseen, kaikkeen, yhä uudelleen. En pysty.
Ilmatar nosti katseensa, ei meinannut ymmärtää. Mehän mentiin tämä kaikki yhdessä! Lapset ovat meidän onnemme.
Oskari pudisti päätään, syyttävä katse lattiaan. Luulin jaksavani, mutta tämä on liikaa.
Ilmatar otti askeleen yritti nähdä säälivän eleen, mutta ei ollut mitään.
Jätätkö meidät mut ja lapset?
Oskari veti syvään henkeä, hieraisi kasvojaan. Tarvitsen aikaa. En tiedä, palaanko.
Tämä kaikki tuli niin kuivasti ja vailla tunnetta, että pelotti. Ilmatar jäi tuijottamaan missä vaiheessa kaikki meni vikaan?
Taakse jäi kaksi pientä nukkuvaa, joiden maailmassa ei ollut vielä säröäkään.
Ovi napsahti. Koko kerrostalo tuntui hiljenevän. Ilmatar seisoi keskellä huonetta. Ehkä Oskari ilmestyisi vielä keittiöön kahvikuppi kourassa, mutta eteinen oli tyhjä.
Hän käveli ikkunan luo, kävi lasten sänkyjen vieressä. Molemmat lapset nukkuivat syvää unta kuin olisivat tienneet kaiken olevan hyvin. Ilmatar hipaisi varovasti kättä lämmin, pehmeä. Hän vetäytyi, tottunein liikkein korjaili harsoa.
Asunto oli siisti, kaikkea omilla paikoillaan, mutta nyt se oli täysin eri koti kuin jotain olisi otettu pois, eikä tilalle tullut mitään.
Ilmatar lyyhistyi lattialle sänkyjen viereen. Väsymys painoi raajoissa kuin olisi juuri hiihtänyt Lapin hiihtomaratonin. Hän nykäisi tytön syliinsä, eikä lapsen lämpö tällä kertaa vienyt ahdistusta pois.
Nyt hän tunsi ensimmäistä kertaa oikeaa yksinäisyyttä. Ei vain väsymystä tai stressiä vaan yksinäisyyttä. Aiemmin Oskari oli aina ollut läsnä, tuonut teetä, sylitellyt lasta, ollut hiljaa oikealla hetkellä. Nyt häntä ei ollut.
Hiljaisuutta rikkoi vain tasainen lapsen hengitys. Ilmatar mietti, mitä seuraavaksi. Miten tästä oikein jatketaan?
Kyyneleet tulivat hiljaa, ensin yksi, sitten toinen, lopulta putouksena aivan kuin Saimaan vesi olisi päässyt ylivuotoon. Hän ei yrittänyt hillitä itseään; antoi vain kaiken tulla.
Ikkunan takana ilta muuttui yöksi, ja Ilmatar istui lasten vieressä, peläten särkemänsä sen hetken haurasta rauhaa, jossa nyt oli vain hän ja lapset
****************************
Sairaalan ikkunasta Ilmatar katseli lumisadetta joka laskeutui Rautatieaseman kupeeseen. Hän näki kuitenkin vain menneisyyden: vuosikausien taistelut, pienet ilot, isot pettymykset, Oskarin lopulliset sanat jotka soivat yhä kuin vanhaa puhelinsoittoääntä.
En tajua, hän sanoi Maaritille, edelleen tummia silmiä tuijottaen. Miten voi luopua omista lapsistaan ja meistä kaiken tämän jälkeen?
Tällä kertaa ei tullut kyyneliä oli vain tyhjä, pakahduttava olo.
Maarit nousi, halasi Ilmatarta, eikä sanonut mitään. Oskari oli aiemmin oikeastaan näyttänyt hyvältä puolisolta, isältäkin, mutta eipä sitä tiedä koskaan. Nyt vaan poissa, kuin VR:n juna aikataulusta.
Ilmatar räsähti ystävän olkapäätä vasten. En tiedä, miten selviän, hän kuiskasi. Mutta on pakko. Heidän takiaan.
Sanat olivat suomalaisen vaatimattomat ei suuria tunteita, vaan jääräpäistä päätöstä. Joku lastenhuoneessa kaipasi kuitenkin vielä enemmän.
Maarit puristi hänen kättään. Ei pitänyt puheita. Ei tarvinnut. Oli sanomattakin selvää, että tästä mennään yhdessä.
***********************
Vajaa viikko tapahtuneen jälkeen huoneen oveen pölähti auki kuin Pitkänsillan liikennevalo. Oskarin äiti, Liisa, asteli sisään kauppakassi täynnä omenoita ja banaaneja. Pysähtyi ovenpieleen, mittaili katseella Ilmatarta.
No niin, siellähän olet parkkeerannut, hän sanoi, vähän happamasti. Ei varsinaista ilkeyttä, mutta lämpö yhtä paljon kuin Espoon jäähalli tammikuussa.
Ilmatar ei vastannut. Odotti jatkoa.
Liisa laski laukut pöydälle, jäi seisomaan.
Kyllähän sinä ymmärrät, että tämä oli vääjäämätöntä? Oskari on aina tarvinnut tilaa. Ja nyt kaksoset, meteliä, valvomista Ei se kukaan kestä.
Ilmatar veti syvään henkeä. Vastaväitteet tuntuivat turhilta; ne, joiden mielestä Oskari on lähes Messiaan veroinen, eivät muuta mieltään.
Hän nousi istumaan selkä suorana, vaikka voimaton. Liisan läsnäolo sai aikaan ikävän pystypaineen, kuin oltaisiin neuvottelupöydässä eikä sairaalassa.
Sinun pitää ymmärtää, Liisa jatkoi Oskari ei ehkä halua kasvattaa lapsia, mutta rahallisesti järjestää kyllä.
Ilmatar tunsi, että veri vetäytyi sormista.
Miten niin?
Liisa katsoi ulos ikkunasta. Hän jättää oman puolikkaansa asunnosta teille. Se lasketaan elatukseksi vuosiksi. Hän ei aio palata, mutta ette jää pulaan.
Hiljainen huone kuin lokakuun pakkanen. Ilmatar kuuli hoitajien muminaa käytävältä, suhahtavan ratikan, mutta kaikki tuntui kaukaiselta.
Eli hän ostaa vapaaksi? Ilmatar sanoi, enemmän hämmästyneenä kuin vihaisena.
Liisa nosti leukaa, ääni tiukkeni: Ei nyt niin, älä ole katkera. Hän tekee minkä pystyy. Hänellä on vaikeaa. Ei ole valmis, käy näinkin. Elämä on sellaista, totut vielä.
Olenko minä valmis? Ilmatar kysyi, kädet ristissä. Kahdentoista vuoden taistelun jälkeen?
Ilmaan jäi paljon sanomatonta vitamin-piikkejä, hoitokäyntejä, pelkoja ja ilon hetkiä jotka nyt tuntuivat miljoonan vuoden takaisilta.
Se on sinun asiasi, Liisa totesi terävästi. Mutta suosittelen unohtamaan yhteiset riidat, älä vedä virkamiehiä mukaan. Muuten
Pieni tauko, jonka aikana huoneeseen astui kylmyys. Ilmatar pakotti katseen suoraan Liisan silmiin.
Muuten mitä?
Liisa arvioi häntä hetken kuin raksainsinööri uutta projektia.
Sitten et ehkä saa tukea. Ja lapsetkin voivat olla vaakalaudalla. Oskarilla on hyvät juristit. Eiköhän mennä sovussa.
Lopuksi Liisa pehmeni hieman, laski viherkassin pöydälle kuin pyhä esineen, kääntyi kannoillaan ja painui ovesta.
Jäljelle jäi vain omenasen tuoksu ja valtava tyhjyys.
Ilmatar jäi yksin, tuijotti ikkunasta iltaan joka muuttui violetista tummansiniseen. Varjot venyivät pyörien asfalttia pitkin ja siinä hetkessä Ilmatar tajusi, että elämä on nyt jaettu ennen ja jälkeen.
Hän tuijotti ulos, antoi ajatusten pyöriä villisti, kunnes vihdoin otti kännykän ja laittoi viestin Maaritille:
Maarit tule. Tarvitsen juttuseuraa.
Maarit saapui nopeasti varmaan juoksi Pasilasta pakkasen halki. Kun hän tuli sisään, Ilmatar istui sängyn laidalla, selkä suorassa. Ei yrittänyt olla reipas, oli vain koonnut itsensä. Maarit istahti viereen, kosketti varovasti.
Ilmatar katsoi suoraan eteenpäin, ääni tasaisen rauhallinen kuin olisi lukenut viikkoraporttia.
Kuule Maarit. En anna heidän pelotella. Olen käynyt läpi niin paljon, että enää en pelkää. Jos asunto jää, niin jää mutta lapsia en luovuta. Selviän. Pakko olla vahva heille.
Äänessä ei ollut vihaa, ei uhoa vain lähes jäinen päättäväisyys. Hän ei enää selvitellyt motiiveja, ei etsinyt syitä, ei märehtinyt mennyttä. Kaikki jäi taakse siihen aikaan, joka oli “ennen”.
Maarit nyökkäsi, puristi kättä vielä tiukemmin ja totesi matalasti:
Totta kai selviät. Ja minä olen mukana. Kimpassa mennään.
Ilmatar katsoi jälleen ystävää. Ei ollut enää kyyneliä vain kuntosalitason päättäväisyys suomalaiseen tyyliin. Edessä on uusia haasteita unettomia öitä, väsymystä ja yksin päätettäviä asioita. Mutta jossain Alppilan kodissa mummon luona odotti kaksi pientä ihmistä, joiden vuoksi hän oli valmis mihin vain. He olivat hänen tukensa, syynsä, koko ilo maailmassa.
Nyt Ilmatar tiesi varmasti: kukaan ei ota tätä onnea pois. Mitä ikinä tuleekin, hän ei enää pelkää. Sillä hän on äiti ja Suomessa äidit eivät peräänny uhkailusta, eivät sanoista eivätkä olosuhteista.
