Naapuri yläkerrasta
Satu, minne laitoit mun kattilan? Sen ison, jossa teen aina lihakeiton?
Irja-Maija, se oli keskellä kulkuväylää. Siirsin sen tuonne, alemmalle hyllylle.
Alemmas! Enhän mä sinne taivu, selkä ei kestä! Mietitkö sä yhtään, kun siirtelet toisten tavaroita?
Seisoin tiskialtaan ääressä ja katsoin ulos. Lokakuu tihuutti hiljaa ja harmaana ikkunan takana. Jotain samanlaista tihutti minussakin. Ei vielä suuttumusta; pikemminkin sitä tunnetta, kun huomaa tämän olevan vasta alkua.
***
Irja-Maija tuli perjantai-iltana. Olli haki hänet hissiltä, kantoi kaksi painavaa laukkua ja ison ruutukassin tiedäthän, niitä joita kutsutaan “remppamiehen unelmaksi”. Minä hymyilin, ihan aidosti. Ymmärsin: seitsemänkymmentäkahdeksanvuotias nainen, jonka asuntoon alkoi yllättäen remontti, kun alakerran naapuri sai vesivahingon. Isännöitsijä heräsi asiaan vasta puolen vuoden jälkeen, ja nyt koko kämppä on paljaana betonille asti. Eihän Irja-Maijalla ollut paikkaa mihin mennä. Sanoin itselleni: tämä ei ole hyökkäys, vaan väliaikaista.
Väliaikaista… se sana jäi kyllä mieleen erikoisella painolla.
Mä oon viisikymmentäkuusi. En nuori, enkä oikeasti vanhakaan. Sellaista keski-ikää, kun jo tietää oman arvonsa ja osaa vielä joustaa, ettei heti murru jokaisen tuulen mukana. Teen töitä kotoa: otan tilauksia taidekirjontatöistä, teen niitä yksityisille keräilijöille ja pikku gallerioille. Ei mikään pikkuharrastus, ihan oikeaa rahaa saan siitä. Lisäksi pidän etäkurssia kaikille, jotka haluaa opetella laskettua kirjontaa ja kultakirjontaa. Työpisteeni, nurkka makuuhuoneesta pohjoisikkunan äärellä, lankarullat, kehykset, kaavat ja materiaalit se ei ole vaan “missä teen hommia”. Se on mun verstas. Mun elannon lähde.
Meillä on Ollin kanssa kaksio, mutta fiksusti jaettu. Muutettiin tähän kahdeksan vuotta sitten, kun lapset lensivät pesästä. Pari vuotta vaan karsin tavaraa ilman panikointia, ilman kaihoa. Lahjoitin, myin, vein pois kaiken ylimääräisen. Jäljelle jäi vain tarpeellinen ja kaunis. Vaaleat seinät, vähän huonekaluja, ei mattoja eikä koriste-esineitä, ei vitriiniä kristalleineen, eikä kuivakukkia maljakossa “muistona”. Vain kolme elävää kasvia: viirivehka, anopinkieli, ja pieni rosmariini keittiössä. Jokainen hylly tietää sisältönsä. Kaikki laatikot menee helposti kiinni, koska niissä on juuri sen verran kuin pitää.
Olli valitti ensin, että tuntuu kuin asuisi hotellissa. Mutta tottui, ja alkoi olla itsekin tarkka, jos jokin ei ollut paikallaan. Löydettiin oma rytmi, oma ilma, meidän tapa hengittää kahdestaan tässä kodissa.
Ja sitten tähän ilmaan astui Irja-Maija.
***
Kaksi ensimmäistä päivää sujui melkein hyvin. Hän asettui vierashuoneeseen, jonka me kiireellä sisustettiin levitettävä sohva, puolet kaapista tyhjäksi. Toitin sinne pöytälampun, jätin yöksi vesilasin ja kirjan yöpöydälle. Kuvittelin olevani huomaavainen.
Kolmantena päivänä huomasin eteisen ikkunalaudalla virkatun pyöreän liinan, cremevärisen, reunoissa pikkusilmukoita. Irja-Maijan puhelin oli sen päällä, kuin olisi ollut aina. Niin kuin ikkunalauta olisi ollut hänen omansa.
Siirsin liinan hänen huoneensa pöydälle.
Aamulla liina oli taas ikkunalaudalla.
Ymmärsin, ettei tämä ollut tahallista. Sitä juuri oli vaikeus. Irja-Maija ei tapellut kanssani hän vain eli omalla tavallaan. Hänelle virkattu liina puhelimen alla oli järjestystä, kodikkuutta, oikein. Hän kasvoi maailmassa, jossa enemmän tavaraa tarkoitti vaurautta, tyhjä ikkunalauta köyhyyttä tai huolimattomuutta. Viiden purkin viljat kertovat hyvästä emännöinnistä, eivät tavarakaaoksesta.
Mä kasvoin samassa maailmassa, mutta lähdin siitä tietoisesti pois.
***
Viikon kuluessa keittiö oli jo ihan eri näköinen. Kolme emaloitua kattilaa, jotka eivät mahtuneet mihinkään kaappiin vaan lojuivat tasolla. Keltainen muovinen kansitelineteline kuin pieni puu, oksilla kiehkuroita. Jääkaapissa seikkailu: purkkeja suolakurkkuineen (itse tehtyjä, tyttären mökiltä), valkosipulisilavaa, papuja likoamassa ties missä vaiheessa ja joku rasia moninkertaisesti kelmun sisällä en edes halunnut tietää. Mun jugurtit löytyivät jääkaapin oven alapöydältä, siirrettyinä piparjuuren ja kotitekoisen siman tieltä.
Siirsin jugurtit takaisin Irja-Maija siirsi ne uudestaan.
Iltaisin keittiössä leijui höystetyn kaalilaatikon, paistetun sipulin ja jonkun muun tuhdin, raskaan tuoksun sekoitus. Ei pahaa, ei ollenkaan, mutta ei mun tuoksu, mun ilta eikä mun ilma.
Olli tuli töistä, nuuhki ilmaa ja sanoi:
Äidin tekemää ruokaa! Tuoksuu hyvältä.
Minä vaikenin.
***
Toisen viikon lopulla olohuoneeseen ilmestyi pieni matto sohvan eteen. Sellaista akryyliä, reunoissa ruusut, tiedäthän marketin halpis hyllystä, maksoi ehkä parikymppiä. Irja-Maija selitti, että hänellä palelee jalat aamuisin ja matto kuului aina sängyn viereen. Mitäpä siinä sanomaan? Että en pidä matosta? Olisi kuulostanut säälittävältä nipotukselta.
Olin hiljaa.
Sitten eteisen naulakossa roikkui hänen villapaitansa. Ei siinä kaapissa, jonne varasin tilan, vaan meidän yhteisessä naulakossa, ihan Ollin takin vieressä. Iso ruudullinen neulepusero, beigensini. Se makasi koko naulakon leveydellä, vähän Ollin takin päälläkin.
Siirsin villapaidan kylppärin oven viereiselle vapaalle koukulle.
Irja-Maija löysi sen sieltä, toi takaisin. Sanoi:
Siihen on hankala yltää, liian kaukana.
Nyökkäsin vain.
Illalla Olli kysyi:
Onko sulla kaikki hyvin? Et juuri puhu mitään.
On. Kaikki hyvin.
Se ei ollut totta. Me molemmat tiesimme sen. Mutta päätimme olla näkemättä.
***
Haluan kertoa siitä makuuhuoneen nurkasta, koska siellä on mun työ, raha, ja siitä loppuu makumieltymykset ja matonvärit.
Pohjoisikkunalla mun työpöytä. Teetätetty koivuviilusta, puolien ja lankojen järjestykseen omat kolonsa ja laatikot. Päivänvalolamppu, neutraali sävy, tärkeä kun kirjoo silkkilankaa ja kullanlankaa, ettei värit vääristy. Vieressä hylly, jossa langat sävyittäin, ylhäältä alas, kylmästä lämpimään järjestelmä, ei koriste.
Isoon kirjontakehikkoon olin pingottanut mittatilaustyön yksityinen keräilijä Helsingistä halusi vanhan kirkkotekstiilin kopion, kullalla ja japanilaisilla langoilla, deadline marraskuun lopussa. Etumaksu oli jo tullut kolmetuhatta euroa.
Olin tehnyt töitä kolme kuukautta.
En antanut kenenkään koskea kehikkoon. Olli tiesi tämän. Ei ollut kissaa. Lapset kaukana. Kaikki kontrollissa.
Kunnes Irja-Maija tuli.
***
Torstaina, puolen päivän aikaan, lähdin keskustaan ostamaan juuri oikeaa sävyä; terrakottaa jonka vivahdetta ei saanut tilattua netistä. Palasin tunnin päästä, ehkä vähän päälle kävin vielä apteekissa.
Palasin makuuhuoneeseen, ja näin.
Irja-Maija seisoi lankahyllyn ääressä ja lajitteli mun lankoja laatikoihin. Hän selvästi järjesteli niitä oman päänsä mukaan. Pöydällä kehikon vieressä oli yksi silkkilankarulla, aukikierrelty, osa langasta kietoutunut ympäriinsä toisten päälle. Juuri se vaaleanpunaisen kultainen sävy, joka mulla oli viimeinen varastossa. Pahinta: kangas kehikossa oli nurkasta vähän painunut, kuin joku olisi vahingossa nojannut siihen.
Seisoin ovella sanattomana.
Irja-Maija kääntyi ja sanoi rauhallisesti:
Satu, sulla oli niin sotku täällä. Laitoin kaikki väreittäin. Onpa nyt kaunista.
Irja-Maija, sanoin hiljaa, voitko lähteä täältä, kiitos.
Ai? Mä vaan autoin…
Ymmärrän, mutta nyt kiitos.
Hän lähti loukkaantuneena, huulet kireinä.
Suljin oven, istuin lattialle kehikon eteen ja tarkistin työn. Lanka ei ollut jäänyt kiinni, onneksi. Kankaassa vain pieni painuma, jonka sain korjattua. Silkkilankaa pystyin pelastamaan vain osan: noin kolmasosa piti leikata pois. Lanka niin ohutta, että menee heti poikki, jos menee solmuun.
Ei ollut katastrofi, mutta se oli se piste, jolloin tiesin: enää ei voi jatkaa näin.
***
Illalla Olli kysyi, miksi äiti oli niin hiljainen ruokapöydässä.
Kerroin.
Olli kuunteli, vähän mutristi suutaan ja sanoi:
Eihän äiti tahallaan. Halusi auttaa.
Tiedän, että ei tahallaan.
Satu, koita vielä kestää hetki. Hänellä on vaikeaa, vieraassa kodissa.
Olli, se on mun työtila. Saan siitä rahat.
Ymmärrän. Mutta äiti on vähän aikaa.
Sitä “vähän aikaa” olin kuunnellut jo kaksi viikkoa. Kysyin suoraan:
Kuinka kauan vielä?
Rakentajat sanoo, että joulukuussa valmistuu.
Joulukuussa. Eli puolitoista kuukautta vielä. Katsoin miestä, ja tiesin katseesta, että hän rakasti meitä molempia eikä tahtonut valita. Hän oli ihminen, joka uskoo, että kun kaikki vaan vähän kestävät, asiat järjestyy.
Päätin, että täällä järjestäminen jää nyt mun tehtäväksi.
***
Sillä yöllä en saanut unta. Kiersin ajatuksissani kaikki vaihtoehdot. Suora puhe Irja-Maijan kanssa? Hän loukkaantuisi, itkisi, valittaisi Ollille että ajan hänet pois. Riita? Vain huonommaksi. Ultimatum Ollille? Hänen pitäisi valita puolensa, eikä se olisi oikein. Jatkaisin vain kiltisti kestämistä? Ei. Suljin sen vaihtoehdon pois siinä kohtaa, kun pilalle mennyt silkkilanka odotti roskista.
Vielä oli yksi. Hiljainen, hidas mutta ainoa järkevä.
Mun piti ratkaista kaksi asiaa: saada Irja-Maija ulos kodistamme päivisin ja potkaista remontti kunnolla liikkeelle niin, että hän ihan itse haluaisi muuttaa heti takaisin.
Ei ollut koston suunnitelma, vaan selviytymisen. Rauhallinen, diplomaattinen, täysin rehti sisältä: en halunnut hänelle pahaa, vaan oman kodin takaisin.
***
Aloitin ohjelmasta.
Irja-Maija on, tiedän, aktiivinen. Omalla alueellaan kävi kirjastossa, kirkossa, kesällä raadantoi maalla tyttären mökillä. Meille tultuaan hän ikävystyi ja ikävystyvä eläkeläinen alkaa puuhata kaikkea mahdollisissa tiloissa, siis meidän kodissa.
Soitin kaverilleni Marjutille, joka oli töissä kaupungin palvelukeskuksessa. Kysyin, mitä kaikkea on eläkeläisille.
Marjut vastasi:
Vaikka mitä! On porukka sauvakävelemässä aamuisin, kuoro keskiviikkoisin ja perjantaisin, villalankakerho, terveysluento joka tiistai. Ilmaista, kunhan on henkilötodistus mukana.
Miten pääsee mukaan?
Tuu vaan paikan päälle.
En sanonut Irja-Maijalle suoraan, että nyt keksin sulle tekemistä se olisi ollut läpinäkyvää. Toimin toisin.
Illallisella heitin kuin ohimennen:
Irja-Maija, sähän olet aina laulanut? Olli joskus kertoi, että olit mukana kuorossa.
Hän innostui. Oikeasti oli, nuorena kansalaisopistolla.
Mä muuten kuulin, että täällä on aikuisten kuoro. Yksi tuttu kehui kuoronjohtaja hyvä ja porukka mukavaa, ilmainenkin vielä. Mietin vaan, että jos sulla on ollut vähän yksinäistä?
Hän epäröi. Yksin uusiin paikkoihin vaikeaa mennä.
En painostanut. Laitoin ajatuksen itämään.
Kolmen päivän päästä nostin taas puheeksi sanoin, että kuoro esintyy kaupungin juhlissa ja että osallistujat kuvataan lehteen. Sana “lehti” sai jotain naksahtamaan.
Viikon päästä hän pyysi neuvoa, miten sinne pääsee.
Neuvon. Piirsin jopa reitin metrolta isolla tekstillä, hyvälle paperille.
Keskiviikkona hän lähti kymmeneltä aamulla, palasi kolmelta posket hehkuen, silmät tuikkien.
Siellä on niin ihania naisia! Ja kuoronjohtaja, Arto, tosi napakka ja mukava. Lauloivat Pave Maijasen biisejä ja kansanlauluja. Mä vähän yritin mukana ja Arto sanoi, että hyvä mezzo, tuu uudestaan!
Oho, sanoin aidosti iloisena.
Jatkossa keskiviikkoisin ja perjantaisin hän lähti kuoroon. Sitten tuli sauvakävelyporukka tiistaisin, jonne uusi kuorokamu, Eila, veti mukaan. Eila asui seuraavassa talossa ja oli ihan huippu tyyppi.
Meillä tuli hiljaisempaa. Ei yksinäistä, mutta rauhallisempaa.
***
Toinen osa suunnitelmaa kysyi enemmän vaivaa ja vähän nokkeluutta.
Soitin Irja-Maijan tyttärelle, Lotalle. Meillä ei ole kovin läheiset välit, suvun kautta vaan. Sanoin suoraan:
Lotta, pohjimmiltaan hyvä että äiti on täällä, mutta sullekin on selvää, että hänen kannattaa päästä mahdollisimman nopeasti omaan kotiin. Koti on hänelle tärkeä. Kun remontti venyy, vanhemman ihmisen arki hajoaa.
Lotta sanoi, että rakennusporukka venyttää hommia, eivät pidä aikataulua.
Kysyin:
Ootko ite valvonut vai onko joku muu ollut vastuussa?
Selvisi, että ei Lotan mies hoiti yhteydet kavereihinsa, ja ne taas soittelivat rakennusporukkaa satunnaisesti. Eli kukaan ei oikeasti valvonut.
Tarjouduin:
Mä voin auttaa. Tiedän pari rakentajaa taloyhtiöstä, he voivat käydä paikan päällä, sanoa suoraan mitä oikeasti pitää tehdä, mikä vie aikaa ja missä porukka laiskottelee.
Lotta suostui heti. Häntäkin kyllästytti kaikki.
Rakentajat löytyi alakerran Hannulta, eläköityneeltä työmaapäälliköltä. Kutsuin hänet kahville, kerroin tilanne.
Lattiat valmiina, seinät pakkelilla, putket menee vaihtoon? Kolmen viikon homma, jos tekee kunnolla, ei kolmen kuun, sanoi Hannu.
Hän kävi paikan päällä, jutteli porukan kanssa, selvisi, että ne teki samaan aikaan kahta muuta remonttia, eikä ollut kiirettä palkkaa oli jo etukäteen saatu.
Hannu kävi patistamassa porukan. Pisti faktat pöytään: kolme viikkoa, jos oikeasti tekee. Lupasi tulla tarkastamaan.
Lotta tutki sopimuksen, asetti tiukan aikataulun. Rakentajille tuli kiire.
En puhunut tästä Ollille. Ei siksi, että olisi mitään salannut ajattelin, ettei tarvinnut tehdä hänen oloaan hankalammaksi. Tämä oli mun juttu.
***
Seuraavat kolme viikkoa olivat epätasaisia.
Tuli hyviä iltoja, kun Irja-Maija palasi kuorosta iloisena. Jutteli Eilasta ja siitä, miten he poikkesivat pullalle, kun Arto kehui hänen ääntään. Niinä iltoina tunnelma oli kevyt ja lämmin, oikein hyvä.
Sitten oli huonompiakin päiviä.
Yhtenä aamuna huomasin, että mun rakas viirivehka oli siirretty lattialle nurkkaan. Sen paikalla oli Irja-Maijan tuoma pelargoniaruukku, kukki vaaleanpunaisena. Selitys: “viirivehka varjostaa, pelargonia kaipaa valoa ikkunasta”.
Viirivehka alkoi nuutua jo illalla.
Siirsin sen hiljaisuudessa takaisin, pelargonin hänen huoneeseen. Meidän katseet kohtasivat.
Hän sanoi:
Olisit voinut kysyä.
Vastasin:
Samoin.
Ainoa hetki koko aikana, kun pieni sähkö välähti välillämme. Ei riitaa, ei itkua vain se, että molemmat nähtiin toisemme ilman silmälaseja.
Sitten menimme omiin huoneisiimme; ruoan aikaan juttelimme ihan muista asioista.
Olli näki kaiken ja oli ihan hiljaa. Joskus se hiljaisuus ärsytti mua enemmän kuin pelargonian invaasio. Miehet tekevät usein niin: jos eivät katso halkeamaan, ehkä se häviää.
Ei häviä ei koskaan.
***
Yhtenä iltana, kun Irja-Maija meni aikaisin nukkumaan, istuin työpöydällä hiljaa kirjomassa. Olli tuli, seisoi selän takana, istui sängyn reunalle.
Sä oot vihainen mulle, hän sanoi. Ei kysynyt. Totesi.
Vähän, myönsin. En sulle henkilökohtaisesti. Tilanteelle.
Mä tajuan, että sulla on raskasta.
Hyvä jos tajuat, vastasin, nousematta työn äärestä. Tajuta ja olla tukena ovat silti eri asioita.
Olli oli hetken hiljaa.
Mitä sä haluat, että teen?
Et mitään nyt, Olli. Hoidan sen itse.
Hän ei kysynyt, mitä tarkoitan. Ehkä ei halunnut tietää. Ehkä pelkäsi joutuvansa valitsemaan. Hän luki hetken ja nukahti. Mä tein töitä tunnin vielä, kuuntelin kelloa ja yläkerran hiljaista hengitystä sillä naisella ei ollut sellaista pahaa tarkoitusta, oli vain oma elämä, joka vaan nyt sattui törmäyskurssiin mun kanssa.
Mietin: pahinta perheriidoissa ei ole viha. Viha on sentään rehellistä. Pahinta on se, kun kaikki oikeasti tykkää toisistaan, mutta kaikki voi huonosti eikä tiedä kelle suututtaa.
***
Remontti valmistui lopulta nopeammin kuin Hannukaan uskoi.
Lotta soitti minulle (ei Ollille), lauantai-aamuna. Sanoi, että rakentajat olivat siivonneet eilen illalla, kaikki on kunnossa, tuuletus ja pieni loppusiivous enää.
Kiitin häntä. Jatkettiin hetki juttelua oli kuin jokin meissä muuttui siinä, Lotta näki mut uutena ihmisenä. Ei enää veljen vaimona, vaan ratkaisijana.
Nyt piti vielä kertoa Irja-Maijalle niin, ettei tuntuisi häätämiseltä.
Pyörittelin sitä koko lauantain.
Illalla, kun söimme kaikki yhdessä ja Irja-Maija puhui tulevasta kuoron joulukonsertista, hymyilin ja sanoin:
Irja-Maija, mulla olisi hyvää kerrottavaa. Älä pelästy.
Hän hiljeni.
Järjestin, että yksi vanha ystäväni kävi katsomassa remonttia ja rakennusporukkaa. Lotta varmisti niiden sopimuksen. Nyt on kaikki valmista, pääset kotiin.
Irja-Maija katsoi suoraan silmiin. Sitten Olliin. Ja taas minuun.
Ootko sä… järjestänyt tämän kaiken?
No, Hannu auttoi. En halunnut, että joudutte olemaan täällä yhtään pidempään kuin pakko. Omaan kotiin on aina parempi palata.
Olli katsoi mua kuin olisi vasta nähnyt.
Irja-Maija nousi, tuli viereen ja otti kädestä kiinni. Kädet oli kuivat, lämpimät, vuosien painamat.
Satu, sä olet hyvä ihminen.
En tiennyt mitä vastata. Puristin vaan hänen kättään.
***
Muutto oli sunnuntaina. Olli ajoi äitinsä kotiin, kantoi laukut ja katsoi, että kaikki toimii. Minä jäin kotiin laittamaan illallista totuus oli, että halusin olla puoli tuntia ihan yksin.
Kiertelin asuntoa kun ovet oli sulkeutuneet. Kävelin kaikki huoneet läpi. Kosketin seiniä. Seisoin työpöydän vieressä ja katselin kehikkoa.
Sitten keräsin ruusumatto pois vierashuoneesta. Se näytti orvolta ilman omistajaansa. Poimin viimeisen virkattun liinan pois ikkunalaudalta. Avasin ikkunan ja hengitin lokakuun viileää ilmaa.
Keittiössä huomasin jääkaapissa huolella kelmuun käärityn pakasterasian hyllyllä. Sisällä oli meidän suosikki lihakeittoa, jossa oli semmoinen etikkaisuus josta Olli tykkää Irja-Maijan tapaan kolmella lihalla. Oli jättänyt meille ruokaa pariksi päiväksi.
Suljin jääkaapin ja nojasin siihen.
On se jännä, miten ihmiset voi kolme viikkoa ärsyttää toisiaan ja silti jättää keittoa jäljelle lähtiessään.
***
Illalla Olli palasi. Syötiin yhdessä hiljaisesti, mutta hyvässä hengessä. Hän tiskasi, minä kuivasin, niinkuin aina.
Nukkumaan mennessä hän sanoi:
Sä siis hoidit tän remontin.
Hoidin.
Mikset kertonut mulle?
Hetken mietin.
Sä pyysit mua vain kestämään. Mä en jäänyt kestämään, vaan aloin toimia. Ajattelin, ettet halua sotkeentua.
Saisit luottaa muhun.
Olli, luotan kyllä. Mutta tiedän, että olisit tuntenut huonoa omaatuntoa, jos olisit joutunut ottamaan tähän osaa.
Pitkä hiljaisuus.
Fiksusti toimittu, hän sanoi lopulta. Ja vähän harmittaa.
Tiedän. Anteeksi.
Maattiin siinä pimeässä vierekkäin. Mietin, ettei tämä ollut täydellinen tarina. Kukaan ei sanonut kaikkea, mitä oikeasti ajatteli. Kukaan ei istunut alas ja pitänyt sitä suurta rehellistä keskustelua, josta parisuhdekirjat puhuvat. Kaikki ratkesi vähän kiertoteitse, hiljaisella vaivalla, joka jäi lähes näkymättömäksi.
Hyväkö vai huono, en vieläkään tiedä.
***
Irja-Maija soitti viikon päästä. Oli tyytyväinen: asunnossa nyt valoisaa, seinät kermanväriset kuten halusi. Keittokupit löytyneet muutossa ja päässeet omalle paikalleen. Käynyt kylässä naapurissa, Valma-tädillä, joka oli ollut koko syksyn sairaana, ja ilahtui.
Kuoroon aion jatkaa, Irja-Maija sanoi. Arto lupasi, että päästään esiintymään kaupungin kilpailuun helmikuussa. Eilan kanssa mennään porukalla.
Se on tosi hienoa, sanoin.
Satu, hän sanoi sitten vähän hitaammin, eri äänellä. Tajuan kyllä, että ehkä olin sulle hankala, kun asuin teillä.
En sanonut “ei se mitään”, koska kumpikaan ei olisi uskonut.
Me ollaan vaan erilaisia, Irja-Maija, sanoin. Nyt on tärkeintä, että sulla on hyvä olla.
Hän oli hetken hiljaa.
Niin on, hän myönsi lopuksi. Se on pääasia.
***
Joskus ajattelen niitä seitsemää viikkoa. En jatkuvasti, mutta ajattelen.
Ruusumattoa. Kattiloita. Pelargonia mun ikkunalla. Keittorasiaa jääkaapissa. Sitä, kuinka Irja-Maija puristi mun kättä kuivilla lämpimillä sormillaan. Sitä, kun Olli sanoi “vähän harmittaa”, ja se oli rehellisintä koko aikana.
En voittanut taistelua. Taistelua ei ollut. Oli ongelma, jonka ratkoin. Oli koti, jonka puolustin ilman riitaa ja ilman että kukaan menetti kasvojaan.
Ei mikään uroteko. Joskus pitää vain pitää elämässä omanlainen muoto, kun joku toinen, ei ilkeyttään mutta tottumuksesta, koettaa sitä muotoilla.
Rajat eivät ole muureja tai riitoja, vaan hiljaista ymmärrystä siitä, mitä haluat, ja päättäväisyyttä kulkea sitä kohti.
Ja perhe. Perhe on hassu olento. Selviää mitä kummallisimmissakin oloissa. Hengittää raoista. Ja jättää sulle jääkaappiin lihakeiton, kun lähtee.
***
Marraskuussa palautin kirkkotekstiilin tilaajalle. Hän oli tyytyväinen, maksoi loput. Ostin itselleni uuden japanilaisen silkkilangan, pehmeänkultaisen kuin syyslehti, ja laitoin laatikkoon. Oikealle paikalle.
Ikkunalaudalla on kolme kasvia: viirivehka, anopinkieli ja rosmariini. Ei liinoja missään.
Asunnossa hiljaista. Tuoksuu kahvi ja vähän kynttilävahaa, poltan sitä iltaisin. Olli lukee nojatuolissa. Ulkona melkein talvi.
Kaikki omilla paikoillaan.
***
Kuukauden päästä mentiin kylään Irja-Maijalle. Vein hänelle pastillirasian sieltä kahvilasta, josta Eila oli puhunut. Hän otti ovella vastaan ja kierrätti meidät katsomassa rempan lopputuloksen. Huoneet vaaleat, kermanväriset kuten oli toivonut. Jokaisella ikkunalaudalla virkattu liina. Ja sohvamatto juuri se sama ruusuinen.
Katsoin sitä kaikkea enkä tuntenut enää ärtymystä tai ylemmyyden tunnetta. Se oli vain hänen kotinsa.
Kahvipöydässä hän sanoi meille:
Tulkaahan helmikuussa katsomaan, kun ollaan esiintymässä. Laulamme “Toivoa” Pave Maijaselta. Haluaisin, että kuulisitte.
Olli sanoi:
Tullaan varmasti, äiti.
Minä sanoin:
Tietysti.
