Leena, mä en yksinkertaisesti jaksa nyt, olo on tosi huono, ääni tuntui tulevan jostain kaukaa, kun sanoin nämä sanat, silmät kiinni puristettuina liian kirkkaan valon takia, joka tulvahti huoneeseen samalla kun anoppi, Aila Heikkinen, avasi oven.
Et jaksa? hänen äänensä kaikui, terävä ja kylmä kuin pakkasyö. Kuka sitten jaksaa, jos et sinä? Mä olin sinun iässä tehtaalla kuumeessa, ei kukaan armahtanut. Selvisin silti.
Yritin kohottautua, mutta päänsärky iski niin voimakkaasti, että lysähdin takaisin. Kylmä hiki kihosi otsalle. Lämpö nousi aamulla 38,7 asteeseen. Koko kroppa särki, nielu poltti vedenkin juominen sattui.
Soitin terveyskeskukseen, sain sanottua hiljaa. Mä tarvitsen tänään vaan lepoa.
Terveyskeskukseen! Aila levitti käsiään ja meni ikkunan luo, avaten sen. Nähnytpä olisin. Nuori, terve nainen ja makaa tuolla kuin mikäkin prinsessa. Minulla sinun iässä oli kaksi lasta ja koti ja työ, mutta pärjäsin. Sinä et muka saa edes itseäsi hoidettua?
Vaikenin. Oli turha väitellä. Kolmessa vuodessa olin yrittänyt selittää, pyytää ymmärrystä, toivoa muutosta turhaan. Aila koki olevansa tämän Töölön kolmion omistaja, mutta myös meidän elämämme päällikkö.
Astiat tiskipöydällä, näin kyllä, jatkoi Aila tarkastusta, kurkaten keittiöön. Lattia pesemättä varmaan viikon. Mitähän Mikael sanoo kun tulee töistä pitääkö hänen asua tällaisessa siivossa?
Mä siivoan huomenna, Nielaisin, kurkkua särki. Lupaan.
Huomenna aina huomenna. Mä sentään olen aina tehnyt kaiken ajallaan, kolmessa vuorossa käynyt töissä, koti puhtaana ja ruoka pöydässä. Mutta te nuoret, vain itseänne ajattelette. Jos vähänkin sairastuu, kaikki ympärillä hyppii?
Pistin silmät kiinni ja yritin sulkea korvani Ailan puheelta. Eilinen ilta oli ollut yhtä painajaista: olin tullut töistä juuri ja juuri kotiin, voimani loppu. Ajattelin syödä vähän, mutta lämpö ja kipu voittivat kaaduin sänkyyn, syömättä.
Missä Mikael? Aila palasi olohuoneeseen.
Töissä vielä, tulee illalla.
Tietysti. Poikani painaa pitkää päivää, ansaitsee, ja sinä makaat täällä. Kylläpä helpolla pääset.
Kyllä minäkin käyn töissä, mutisin.
Töissä joo Mutta tästä minun asunnosta ette maksa penniäkään. Asutte ilmaiseksi katon alla. Ilman minua olisitte yhä yksiötä etsimässä.
Olin tottunut tähän. Aila muistutti tasaisin väliajoin, kenen koti tämä oli. Häiden jälkeen Mikael ehdotti että muuttetaan hänen äitinsä asuntoon kunnes päästään jaloilleen. Se kunnes venyi vuosiksi. Joka päivä muistutti siitä, että olimme täällä vieraina.
Mä käyn kaupassa sitten sinun puolesta. Mutta illalla toivon, että täällä on siistiä. Ei Mikael ansaitse palata roskakasaan. Tuuletakin kunnolla, täällä on tukalan lämmin.
Oven suljettua Leena antoi kyynelten tulla. Hiljaa, lohduttomana painoi kasvonsa tyynyyn. Eikä se ollut fyysinen kipu, joka sattui. Se oli se, ettei saanut edes sairastaa rauhassa, piti puolustella oloaan, sietää moitteita, kantaa syyllisyyttä.
Kului pari tuntia. Lääkäri tuli vanhempi perusterveydenhoitaja Pasilan terveysasemalta. Hän tutki, pudisti päätään.
Influenssa, rakas. Korkea kuume, nielutulehdus. Lepää, juo paljon. Älä rasita itseäsi.
Selvä, kuiskasin.
Asutko perheen kanssa?
Miehen. Anoppi käy usein.
Hyvä. Pyydä apua rohkeasti. Ei sairastaminen ole häpeällistä. Lepää kunnolla jos yrität liikaa, tulee jälkitauteja.
Lääkärin lähdettyä haaveilin unesta, mutta ajatukset pyörivät villinä. Kuinka kerron Mikaelille sairaslomasta? Pelkäsin, että hän harmistuu, ei minuun, vaan siihen miten äiti taas valittaa. Hän valitsi aina sovun, vaikka se merkitsi jättää minut turvaa vaille.
Illalla Mikael tuli kotiin väsyneenä mutta hyväntuulisena. Suukotti otsaani, mutta totisui heti.
Sinulla palaa, onko korkea kuume?
Aamulla melkein 39. Sain viikon sairasloman.
Viikon?
Hän istahti vuoteen reunalle hiljaa.
Kävikö äiti täällä?
Kävi.
Mitä sanoi?
Sitä samaa kuvittelen, olen heikko, kotityöt ja ruuat pitäisi hoitaa.
Mikael huokasi syvään.
Tiedäthän, millainen hän on. Eri sukupolvea. Hän ei ymmärrä.
Mikael, olen oikeasti kipeä, käännyin häneen. Välillä tuntuu, etten kestä enää kuulla olevani laiska ja heikko.
Ymmärrän, hän tarttui käteeni. Kestä vain vähän. Äitini käy vain välillä kyllä se tästä helpottaa.
Entä kun hän tulee taas? kysyin.
Lähetään ajattelematta sitä nyt. Lepää. Mä lämmitän sulle keiton ja tuon teetä.
Mikael meni keittiöön ja jäin yksin. Tiesin hänen rakastavan minua, mutta se ei helpottanut. Joka valintatilanteessa hän vaikeni. Pyysi minua kestämään. Sillä aikaa minä murruin.
Kahden seuraavan päivän muistot ovat sumua. Kuume ei laskenut. Mikael lähti aikaisin töihin, tuli illalla. Jätti vettä ja lääkkeet valmiiksi. Olin yksin.
Kolmantena päivänä oven kellonsoitto havahdutti hereille. Ajattelin unta, mutta häly jatkui. Laahustin ovelle siellä seisoi naapurin Kerttu, pyylevä eläkeläinen yläkerrasta, päässään loputtoman ruskea villahuivi.
Oi sinua, Kerttu huomasi heti kuntoni. Tulin vain tulitikkuja hakemaan, mutta näytät kuoleman kielissä.
On minulla tikkuja, olin nääntyä, nojasin ovenkarmiin. Tuon kohta.
Ei, sinä pysyt siinä. Mennäänhän sänkyyn takaisin, johdatan sinut.
Kerttu talutti minut sänkyyn, pyyhälsi keittiöön ja palasi ison teekupin kera.
Join hieman vadelmahilloa sekaan, kaapistasi löytyi. Paras janojuoma kun on kuume.
Kiitos, tartuin kuppiin. Lämmin aalto kulki sormista sydämeen.
Kerttu istui viereiselle tuolille.
Kauanko olet ollut kipeänä?
Nyt kolmatta päivää.
Lääkäri käy?
Kävi. Käskytti viikoksi vuoteeseen.
Oikein. Kipeänä kuuluu levätä. Mutta sinä näköjään olet yksin ei ketään tuomassa edes teetä.
Mikael yrittää tekee minkä ehtii.
No, miehillä on omat tapansa auttaa. Mutta joskus se ei ole juuri sitä, mitä nainen kaipaa.
Nautin Kertun seurasta. Hän ei moittinut eikä kysellyt liikaa. Hän vain oli.
Onko Aila käynyt?
Säikähdin kysymystä, nostin katseeni Kerttuun.
Kävi.
Auttoiko? Tukiko sinua?
Hän sanoo, että liioittelen.
Kerttu pudisti päätään.
Olen tuntenut Ailan vuosikymmeniä. Kovapäinen ja kovaluontoinen. Nurkkaan ajettu nainen, jonka on aina täytynyt selviytyä yksin ei ihme, että hän pitää sitä ainoana oikeana tapana elää. Mutta se ei ole oikein. Jokaisella on lupa olla joskus heikko sairastaa, väsyä, pyytää apua.
Hän aina muistelee, ettei kukaan säälinyt häntä nuorena.
Niin, meitä heidän ikäisiään ei ehkä säälinyt kukaan. Mutta onko siinä järkeä ylpeillä siitä, että oli rankkaa? Minäkin kasvatin kolme lasta yksin. Mutta en koskaan halunnut, että muidenkin kuuluisi kärsiä. Lapsemme ja lapsenlapsemme ansaitsevat kevyemmän elämän.
Kyyneleet yrittivät taas. Kertun yksinkertaiset, lempeät sanat helpottivat.
Ihminen ansaitsee tulla kohdelluksi hyvin jo pelkästään siksi, että on olemassa, Kerttu sanoi ja taputti kättäni.
Mitä sitten pitäisi tehdä? kysyin hämilläni. Jos sanon vastaan, riita vain pahenee. Mikael pyytää olemaan hiljaa. Aila loukkaantuu ja puhumattomuus alkaa.
Ei tarvitse väitellä, Kerttu hymyili. Mutta rakenna sisällesi muuri. Sellainen, johon kaikki Ailan moitteet törmäävät. Kuuntele, nyökkäilekin, mutta muista, ettei hänen sanansa tarkoita sinua, vaan häntä itseään. Hänen kipunsa, hänen pelkonsa. Älä ota niitä kantaaksesi.
Kuuntelin. Miten yksinkertaiselta se kuulosti muttei tippaakaan helpolta.
Entä Mikael? Hän ei puolusta minua. Hän pitää tasapainosta. Mutta minua sattuu, kun hän vaikenee.
Kerttu huokaisi.
Monet miehet ovat puskuri vaimon ja äidin välissä, eivät salli kumpaakaan loukata mutta eivät auta kumpaakaan. Kun alat itse puolustaa rajojasi, hän voi vielä oppia kunnioittamaan sinua ja siitä voi seurata muutos hänenkin käytökseensä.
Kerttu peitteli minut sänkyyn, hymyili ja lähti.
Sanojen kaiku jäi. Kävin niitä mielessäni koko päivän. Illalla, kun Mikael tuli, pyysin häntä istumaan:
Haluan että tiedät en enää suostu kuuntelemaan äitisi ivaa ja määräilyä. Jos hän ei osaa puhua kunnioittavasti, kävelen ulos tai pyydän häntä poistumaan. Minun ei tarvitse todistaa kenellekään mitään.
Mutta tämä on äidin asunto…
Niin on. Mutta terveyttäni en anna kiitollisuudenvelkaa vastaan.
Mikael oli hiljaa. Ymmärsin, ettei hän ollut valmis. En voinut odottaa hänen pelastavan minua se oli tehtävä itse.
Parin päivän kuluttua olin jo jaloillani, heikkona mutta parempana. Silloin tuli lauantai, Mikael lähtenyt tapaamaan ystäviä ja Aila seisoi ovella.
Olet vissiin jo tervehtynyt? Nyt riittää sairastaminen töihin, pois laiskottelusta.
Huomenta, Aila. Tunsin hermojeni kiristyvän.
Minulla on perunat odottamassa mökillä. Mikael lupasi auttaa, muttei ehdi. Lähdet nyt mukaani, niin saadaan homma hoidettua nopeasti.
Minä en valitettavasti pysty. Lääkäri kielsi raskaat työt vielä viikon.
Totta kai, totuttu välttelemään, vaihtaa roolia heti. Viikko valvitettuna. Nyt töitä paiskimaan!
Muistin Kertun sanat. Seinä. Katsoin häntä rauhallisena.
En aio lähteä, Aila. Olen vielä sairas.
Anoppi jähmettyi.
Mitä?
En mene mökille. Tarvitsen aikaa parantumiseen.
Sinäkö kieltäydyt, täällä mun asunnossani?
Olen kiitollinen asumisesta. Mutta terveyteni on minun, en voi siitä luopua.
Aila melkein tärisi.
Mikael on liian pehmeä sinulle. Minä sanoin aina, että rajat on asetettava!
Kyllä, te omistatte asunnon. Mutta elämä ja terveys ovat minun.
Saan nähdä kun Mikael tulee kotio! hän karjui ja tempaisi oven kiinni.
Jäin istumaan tärisevin polvin. Ensimmäistä kertaa olin sanonut ei. Eikä taivas pudonnut niskaan. En kuullut enää huutoa, vain hiljaisuutta.
Illalla Mikael tuli kotiin ja näin heti, että Aila oli ollut jo asialla.
Mitä tapahtui, Leena? Äiti soitti ja sanoi, että olit epäkohtelias.
En ollut epäkohtelias. Kieltäydyin vain lähtemästä perunaa lajitelemaan.
Hän vain pyysi apua.
Jos olisi kysynyt vointiani, olisin ehkä jaksanut lähteä. Mutta hän määräsi. Ja kun kieltäydyin, syytteli ja moitti.
Ei se nyt niin paha ollut, Mikael puolusteli.
Mikael, en aio enää puolustella huonoa käytöstä, sairauttani tai rajojani. En enää uhraa itseäni, jotta teidän välillänne olisi rauha.
Mutta asutaan hänen asunnossaan ei voida suuttua hänelle.
Joten minun pitää sietää kaikki, koska saamme katon päämme päälle? Ääneni vapisi.
Ei se niinkään ole
Niin juuri se on. Siedänkö piikittelyä vain koska asumme ilmaiseksi?
Hän käveli pois. Ymmärsin, että hän pelkäsi muutosta enemmän kuin epäoikeudenmukaisuutta.
Aamu tuli. Olin edellisenä iltana päättänyt lähteä pienelle kävelylle. Ulkona Mutkakadulla oli raikasta, syksyinen ilma. Palasin ja tapasin Kertun rappukäytävässä.
Oletpa parempana, hän sanoi hymyillen. Olet saanut eloa kasvoihin.
Olen. Kiitos siitä osin sinulle.
No, saitko rajat pidettyä?
Sanoin ei. Nyt Mikael on vähän allapäin.
Anna ajan kulua, Kerttu naurahti. Useimmat miehet haluavat helppoa elämää. Mutta jos sinä pidät kiinni omastasi, hän tottuu kyllä.
Mutta jos ei totu?
Sitten mietit, haluatko pysyä sellaisen miehen kanssa, joka ei koskaan uskalla olla puolellasi.
Jäin miettimään hänen sanojaan koko päivän. Onko rakkaus ilman kunnioitusta mitään? Vai onko kyse vain totutusta arjesta?
Illalla, hieman epäröiden, Mikael tuli istumaan viereeni.
Äiti soitti taas tänään. Sanoin, ettei saa puhua sinusta alentavasti. Ja tiedätkö, ensimmäistä kertaa aloin oikeasti ajatella, että hän on väärässä ollut koko ajan. Olen ollut liian hiljaa. Anteeksi.
Hiljaisuus leijui välillämme. Sanoja, joita olin toivonut vuosia, mutta nyt en osannut edes itkeä.
Entä nyt? kysyin varovasti.
Puolustan sinua. Jos se tarkoittaa, että joudumme muuttamaan muutetaan. Mutta teen tämän oikein.
Nyyhkäisin ja painauduin häntä vasten. Tunsin, kuinka suuri taakka purkautui pois. Ensimmäisen kerran mies oli puolellani.
Aamulla Aila soitti ovikelloa. Mikael avasi oven.
Nyt jutellaan, äiti, hän sanoi. He menivät keittiöön. En kuullut sanoja, vain sävyjä. Hetken päästä ovi pamahti kiinni. Mikael tuli olohuoneeseen.
Hän pyysi meitä muuttamaan. Mutta ei se haittaa, Leena. Teemme tämän yhdessä.
Tunsin pelkoa, kyllä, mutta myös helpotusta. Tämä oli meidän asiamme nyt. Ei enää pikkulapsen paikka äidin selän takana.
Viikko kului. Katselimme Joensuun, Vantaan ja Kallion pieniä vuokra-asuntoja. Ei ollut helppoa, mutta nyt ei pelottanut.
Yllättäen lauantaina Aila soitti taas ovikelloa. Oven avatessani näin toisenlaisen ihmisen. Ei enää tuimaa komentajaa, vaan yksinäisen, surumielisen vanhan naisen.
Voinko tulla sisään? hän kysyi arasti.
Tervetuloa, hymyilin varovaisesti.
Aila istui keittiön pöytään. Hän katsoi hetken ikkunasta ulos ennen kuin aloitti.
Mietin sitä mitä Mikael sanoi. Ja sitä, miten olen kohdellut sinua. Olen ollut väärässä. Luulin auttavani, mutta olen satuttanut. Anteeksi.
Tunsin, että sanat olivat vaikeita ehkä vilpittömiä. Kiitin.
Oletteko tosissanne muuttamassa pois?
Jos niin toivot, kyllä.
En toivo… Olen tottunut pitämään kontrollia kaikesta. Mutta yritän nyt kunnioittaa teitä. Jos opetellaan yhdessä.
Kaikki ei ollut heti täydellistä. Vanha tapa moittia ja järjestellä kupli joskus pintaan. Mutta nyt osasin sanoa raja. Mikaelkin kasvoi hän uskalsi ottaa puheeksi vaikeat asiat.
Kun Kerttu myöhemmin kysyi kuulumisia, vastasin: Parempaa. Opin arvostamaan omaa rajaani.
Ja sinun miehesikin oppi? Kerttu hymyili.
Niin. Hitaasti, mutta nyt hän seisoo rinnallani.
Hyvä, Kerttu naurahti. Se on avain kaikkeen.
Tulevaisuudessa oli varmasti haasteita. Mutta nyt minulla oli uusi rauha ei siksi, että kaikki oli täydellistä, vaan siksi että olin astunut esiin omien tunteideni puolelle.
Illalla Mikael teki iltateet ja syötiin yhdessä vilttiin kääriytyneenä olohuoneessa. Tavallinen arki, mutta tästä eteenpäin meidän näköinen. Tunsin olevani vihdoin kotona itsessäni.
Kiitos että puolustat minua, kuiskasin.
Kiitos että et antanut periksi, Mikael kuiskasi takaisin.
Ja tällä kertaa tiesin: elämä oli oikeasti nyt parempaa.
