Menin naimisiin naisen kanssa, jolla oli vauva. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin hän jätti minut. Mutta hänen tyttärensä päätti viettää joulun kanssani.
Olin olohuoneessa, pitkässä flanellipyjamassa kello kolmen aikaan iltapäivällä, kun mutustin mysliä suoraan rasiasta. Sitten kuulin avaimen rapinan ovessa.
Voi hemmetti. Katariina oli yhä pitänyt vara-avaimensa.
Mutta eihän se ollutkaan Katariina. Se oli Silja kaksi massiivista matkalaukkua ja yli-iso yliopistoreppu mukanaan.
Moi, isi.
Myslirasiat pyörähtivät käsistäni suoraan villamatolle.
Silja? Mitä sä?
Mä muutan sun luo, laski laukut tömähtäen eteiseen. Tai siis, jos saan. Jos et halua, tästä tulee kiusallista, koska raahasin jo kaiken tänne.
Nousin sohvalta siinä vauhdissa, että päässä pyöri.
Muutatko? Tietääkö äiti tästä?
Toki. Me käytiin se keskustelu teki lainausmerkit sormillaan. Sanoin Katariinalle, että haluan asua täällä, koska tämä on aina ollut mulle koti. Katariina itki, mä itkin, ihan sekasotku. Mutta kyllä se ymmärsi.
Mutta
Silja katsoi minua sillä vakavalla ilmeellä, jonka näin aina, kun kyse oli tärkeistä asioista.
Äiti on löytänyt uuden elämän, uuden minimalistisen kerrostalokämpän Lauttasaaresta, jossa kaikki on niin valkoista, ettei uskalla koskea mihinkään. Ja sulla on tää talo, jossa voin jättää kahvikuppini minne vaan eikä kukaan saa hermoromahdusta.
Hei, mä kyllä siivoan
Joo niin varmaan. Just siksi olohuoneessa on kolme kuppia hajallaan.
Täysin oikeassa. Keittiössä tais olla vielä ainakin kuusi lisää.
Ja muuten jatkoi, riisuen pitkän toppatakkinsa sun on pakko saada ihminen, joka estää sua syömästä pelkkää eineksiä ja murjottamista.
Naurahtelin, vaikka kurkussa painoi pala.
Syön sentään syömäpuikoilla. Se on jo jotain.
Se on lähinnä hengissä selviämistä, ei elämää.
Silja marssi keittiöön ja ryhtyi tutkimaan paikkoja.
Tää on pahempaa kuin muistinkaan huokaisi avatessaan jääkaapin. Soijakastike, kolme Karhua ja jogurttia, jossa päiväys meni aikapäiviä sitten? Isi, tää on jo traagista.
Jogurtti on vaan pari viikkoa vanhaa.
Kansi sanoo maaliskuu.
Maaliskuu oli Okei, sä voitit.
Hän kääntyi, kädet lantiolla juuri niin kuin silloin, kun Silja oli kahdeksan ja käski mua letittämään tukkansa uusiksi.
Huomenna mennään Prismaan. Tänään tilataan pizza, ihan niin kuin normaalit ihmiset. Onko sulla yhä sen paikan numero, jossa saa tuplajuustoa?
Nopealla valinnalla tietenkin.
No sepä hyvä.
Pizzan odotellessa Silja kierteli taloa kuin joku kiinteistönvälittäjä.
Sun huone on hullu kaaos, mutta mun oma on tismalleen sama kuin ennen. Hymyili astuessaan vanhaan huoneeseensa. Sä et oo edes ottanut alas niitä mun järkyttäviä lukiopostereita.
Sun seinällähän ne on. Mä en koskisi.
Silja pysähtyi, katseli seiniä, valokuvia, pöytää täynnä tuhat vuotta vanhoja kirjoja.
Tiedätkö mikä on hassua? Katariina ehdotti, että voisin laitella hänen uutta kämppää ihan oman maun mukaan. Mutta istahti sängylle tää on jo just mun näköinen. Tää on mun.
Menin hänen viereensä istumaan.
Silja, sun ei tarvii jäädä tänne säälistä. Mä kyllä pärjään, oikeasti.
Tää ei oo sääliä, hölmö. Tönäisi mua olkapäästä. Tää on siksi, että kun olin puolitoistavuotias ja opin kävelemään, sä odotit mua aina avosylin. Kun näin painajaisia, pääsin sun viereen nukkumaan. Kun valmistuin lukiosta, sä itkit enemmän kuin mä.
No en nyt niin paljon.
Isi, sulla meni kolme nenäliinaa.
Mä olin allerginen.
Tunteille ehkä.
Silja hymyili ja nojasi päätään mun olkapäähän.
Sä oot mun isä. Et se, joka antoi puolet geeneistäni, vaan se, joka antoi mulle kaiken muun. Ja nyt kun sulla on tää iso talo ja mussutat surullista mysliä pyjamassa, luuletko, että jätän sut tänne yksin? Ei tule tapahtumaan.
Mun ääni värähti.
Mä rakastan sua, pikkunen.
Niin mäkin sua, vanha ukko. Mutta kuule, huomenna siivotaan. Täällä haisee oudolta.
Jouluaatto tuli ja Silja piti sanansa. Pakotti mut Prismaan.
Tehdään kunnon ateria. Ei mitään noutoruokaa.
Mutta senhän pitää olla perinne
Meidän uusi perinne on oikea ruoka. Nyt mennään.
Ostettiin kaikkea mahdollista. Hän heitteli tuomisia kärryyn sellaisella innolla että vähän hirvitti.
Osaattekohan me edes valmistaa nämä? kysyin.
Eihän me varmaan, mutta netti on olemassa ja rohkeutta riittää. Kyllä se riittää.
Ei ihan riittänyt.
Kalkkuna jäi raaaksi sisältä, paloi pinnalta. Perunamuusi muistutti liisteriä. Kasvikset paloivat mustaksi.
Katsottiin yhdessä sitä katastrofia meidän ruokapöydässä.
No niin, Silja sanoi aina voi
Tilata kiinalaista?
Tilataan kiinalaista.
Syötiin suoraan laatikoista ja naurettiin, miten surkea meidän kokkaus oli. Se oli paras jouluaatto kaikista, pitkään aikaan.
Tiedätkö mitä? sanoin. Tästä tulee meidän uusi perinne.
Yritetään tehdä jotain hienoa ruokaa, mokataan ihan täysin ja sitten haetaan noutoa.
Just hyvä.
Illalla Silja toi mulle pienen rasian.
Tässä. Sun joululahja.
Sisällä oli avain ja itse tehty avaimenperä, johon oli kaiverrettu Koti.
Kopio mun omasta avaimesta. Nyt mä virallisesti asun täällä. Silja hymyili leveästi. Se ei ole suora, mutta onpahan rakkaudella tehty.
Halasin häntä tiukasti.
Täydellinen.
No pliis, kohta tukehdun.
Ole nyt hiljaa ja anna mun pitää tää hetki.
Silja nauroi ja halasi takaisin.
Kiitos kaikesta, isi. Siitä, että oot ollut tässä kaikki nää vuodet. Ettet koskaan lähtenyt pois. Että oot juuri sä.
Kiitos, kun päätit jäädä.
Aina.
Sinä yönä tuijotin pitkään uutta avainta yöpöydällä.
Katariina lähti ja se sattui.
Mutta Silja jäi.
Ja se se oli kaikki mitä tarvitsin.
