Piipahdin parvekkeelle hakemaan kuivuneet pyykit, kun kuulin alapuolelta naapurin Marketan huutelevan mieheni nimeä rappukäytävässä.
Oli lauantai-iltapäivä. Aurinko porotti suoraan lakanoitten narulle ja ilma tuoksui pölyltä ja lämpimältä asfaltilta. Kurkistin kaiteen yli ja näin Vilhon seisomassa autonsa luona ja hänen äitinsä, Anjan, siinä vieressä.
Siinä olikin se outous.
Anja asui toisella puolella Helsinkiä eikä koskaan ilmaantunut kylään varoittamatta etukäteen.
Nappasin pyykkipojat äkkiä talteen ja menin sisälle. Ehdin juuri eteiseen, kun kuulin avaimen pyörähtävän lukossa.
Ovi aukesi ja molemmat tulivat sisään.
Anjalla oli valtava kangaskassi kädessään. Vilho näytti siltä kuin toivoi, että keskustelu menisi mahdollisimman nopeasti ohi.
En ollut varautunut kyläilijöihin, sanoin.
Ei meillä kauan mene, Anja tokaisi ja potki saappaita hitaasti pois jalastaan katsoen samalla arvioivasti eteistä.
Jätin kosteita pyykkipoikia lipaston päälle ja seurasin olohuoneeseen.
No, mitäs asiaa?
Vilho ei katsonut minuun, istahti vaan sohvan reunalle.
Anja laski kassinsa pöydälle.
Toitin joitakin tavaroita kellarista, sanoi hän.
Mitä tavaroita?
Anja avasi laukun ja alkoi nostella tavaroita: vanha valokuva-albumi. Pari kellastunutta vihkoa. Ja lopuksi pieni puinen rasia.
Sydän hypähti kurkkuun, tunnistin rasian heti.
Se oli mummoni rasia.
Se oli vuosikaudet meidän kirjahyllyssä.
Mistä sä sen sait? kysyin.
Kellarikomerosta, vastasi Anja.
Mutta sehän oli täällä.
Anja kohautti olkapäitään.
Vilho vei sen sinne joskus.
Katsoin Vilhoa.
Miksi ihmeessä?
Vilho veti kädellä hiuksiaan ja huokaisi.
Ajattelin, ettei sillä ole niin väliä.
Ei väliä? Sehän oli mummoni rasia!
Anja avasi kannen. Sisällä oli vanha rannekello, kaksi rintaneulaa ja pieni taiteltu lappu.
Perhejuttuja, Anja sanoi tyynesti. Perheelle kuuluvia.
Minähän olen perhettä.
Anja katsoi minua kuin olisin sanonut jotain erityisen outoa.
Sinä olet vaimo.
Olohuoneeseen laskeutui hiljaisuus.
Kadulta kuului, kun joku paiskasi auton oven kiinni.
Mitä sä oikein yrität sanoa? kysyin.
Vilho viimein nosti katseensa.
Äiti ajatteli, että osa näistä jutuista voisi mennä esimerkiksi siskolleni.
Sun siskos ei koskaan edes tavannut mun mummoa.
Mutta kuuluu perheeseen silti.
Anja nyökkäsi hitaasti.
Niin on reilua.
Katsoin rasian kelloa. Mummoni käytti sitä joka päivä. Muistin, kuinka hän sukkasillaan antoi sen minulle eräänä iltana, kun kuori omenia keittiössä.
Sanoi minulle vain yhden lauseen:
Pidä tästä kiinni, ihmiset nimittäin joskus unohtavat mikä heidän on.
Suljin rasian kannen.
Ei.
Anja rypisti kulmiaan.
Mitä tarkoitat ei?
Sitä, että nämä tavarat jäävät tänne.
Vilho huokaisi syvään.
Älä nyt ala draamailemaan.
Mä draamaan? Keksin ääneen, vaikka ääni värisi, mutten antanut periksi.
Te viette tavaroita meidän asunnosta sanomatta mitään ja mä olen se, joka draamaa?
Anja nousi.
Me vaan jutellaan.
Ei, te olette jo päättäneet.
Hän laski käden rasian päälle.
Mä otan tämän nyt mukaani. Voidaan myöhemmin puhua rauhassa.
Silloin jotain minussa napsahti.
Otin rasian ja piilotin sen selkäni taakse.
Kukaan ei vie tästä kodista enää yhtään mitään.
Vilho pomppasi pystyyn.
Kyllikki, nyt riittää.
Ei, nyt riittää just sulle.
Katsoin miestä suoraan silmiin.
Sinäkö veit rasian sinne kellariin?
Vilho oli hiljaa.
Ja se hiljaisuus riitti.
Anja pudisteli päätään.
Onpa ihmiset nykyään kiittämättömiä.
Palautin rasian kirjahyllyyn ja pistin oven kiinni.
Joskus sitä tajuaa, missä raja menee ei silloin kun joku sen ylittää, vaan kun toinen pysyy hiljaa ja antaa periksi.
Seisoin olohuoneessa ja tuijotin kahta hiljaista ihmistä.
Kertokaa ihan suoraan ylireagoinko minä vai yrittikö he oikeasti ottaa jotakin, mikä ei heille kuulunut?
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
