Pääsiäinen ilman poikaa
Puhelin värisee pöydän reunalla juuri silloin, kun Sirkka Lehtonen ottaa jääkaapista voita. Hän näkee näytöllä nimen Jarkko ja hymyilee äidin hymyä toivonut soittoa koko päivän, vaikkei sitä itselle myönnä.
Jarkko, moi. Mä just meinasin kysyä, millä junalla tulette, sillä päiväjunalla vai illalla? Sitten tiedän, milloin laittaa pääruoan tulemaan.
Puhelimessa on tauko. Ei sellainen tauko, kun miettii vaan kun kaikki on jo päätetty, muttei tiedä, mistä aloittaa.
Äiti, oota. Soitan oikeastaan siitä asiasta just.
Sirkka laskee voin pöydälle, pyyhkii käsiään pyyhkeeseen, aivan kuin ohjelmoitu.
No kerro.
Me ei tulla tällä kertaa. Pääsiäisenä siis. Niin kuin…
Hän jää hiljaiseksi. Katsoo voita, leikkuulautaa, puolityhjää rusinapussia, jonka on ostanut pullataikinaa varten.
Että ette siis tule ollenkaan?
Äiti, nyt vaan kävi näin. Me päätettiin olla kotona tänä vuonna. Rauhassa. Laura on ihan loppu töiden takia kevät on kiireisintä aikaa ja se oikeasti tarvii lepoa.
No meillähän te voisitte levätä! Teen kaiken valmiiksi, te ette tartte tehdä mitään.
Äiti…
Hän sanoo sen yhdellä sanalla, mutta siinä on mukana paljon. Sirkka hiljenee.
Äiti, mä sanon nyt rehellisesti, okei? Älä suutu heti, kuuntele ensin.
No sano, sano.
Laura joutuu joka kerran meidän vierailun jälkeen palautumaan monta päivää. Ei siksi, että sä olisit huono päinvastoin, sä oot hyvä mut siellä hän ei lepää kunnolla. Hän kokee, että koko ajan tekee jotain väärin. Sä korjaat, miten hän leikkaa, miten hän maustaa, mitä kaupasta ostaa. Ja hän yrittää, parhaansa mukaan, mutta kuitenkin kaikki on väärin.
Enhän mä oo edes tarkoittanut loukata häntä koskaan. Mä vaan…
Mä tiedän, et ole tarkoittanut. Tiedän. Mut hänellä on silti sellainen olo. Ja mä en voi katsoa läpi sormien hän on mun vaimo, äiti.
Sirkka on hiljaa. Ulkona auto ajaa ohi, jossain haukkuu koira. Kaikki on tavallista, vähän kuin kaukana.
Selvä, hän sanoo lopulta. Ymmärrän.
Et sä vaan pahastunut?
Ymmärrän, Jarkko, hän toistaa. Olkaa vaan kotona. Levätkää.
Hän painaa punaista luuria, jää seisomaan pöydän ääreen. Rusinat pussissa. Voi alkaa pehmetä. Kolme kananmunaa, valmiiksi pöydälle nostettu, tuijottavat häntä.
Hän ei itke. Hän vain laittaa voin takaisin jääkaappiin ja kävelee pois keittiöstä.
Mies, Tapio, istuu olohuoneessa sanomalehden kanssa. Vaikkei lehtiä enää tilatakaan, hän lukee kasattuja, vanhoja kappaleita tapa, jolla kädet löytävät tekemistä.
Jarkko soitti, Sirkka sanoo.
Kuulin. Eivätkö tule?
Eivät tule.
Tapio laskee lehden syliin, katsoo vaimoaan. Yhdessä asuttu kolmisenkymmentäviisi vuotta hän osaa lukea Sirkan kasvoja paremmin kuin hän itse.
Antaa olla. Juhlistetaan kahdestaan.
Tapio, mä ostin kolme pussia rusinoita.
Syödään pois.
Sirkka palaa keittiöön, laittaa tavarat huolellisesti takaisin paikoilleen. Siinä hän on hyvä järjestyksen luomisessa, vaikka sisällä myrskyäisi.
Ensimmäiset kaksi päivää Sirkka toistaa itselleen, että Jarkko varmaan jotenkin väärin ymmärsi, että Laura ei mitään ole edes sanonut miehet välillä ylireagoi, pienestä tulee iso asia. Ehkä Laura vain sanoi olevansa väsynyt, ja Jarkko keksi loput.
Kolmantena päivänä selitys ei enää kanna.
Sirkka makaa hereillä yöllä. Mieleen nousee kuvia viimeisimmästä kerrasta, uuttavuotta viettämässä. Laura tuli keittiöön auttamaan, Sirkka ilahtui ja antoi perunat kuorittavaksi. Alkuun meni hyvin, kunnes hän näki Lauran tavan kuoria liian paksulti, paljon hukkaa. Laura ei sanonut mitään, vain korjasi. Sitten Sirkka pyysi Lauraa leikkaamaan sillit salaattia varten Laura pilkkoi, Sirkka vilkaisi ja totesi, että on liian pieninä palasina, pitäisi olla isompia. Taas Laura korjasi. Kaupassa Laura otti väärää majoneesia, Sirkka huomautti kassalla ja pyysi hakemaan oikean.
Pimeässä sängyssä hän laskettaa mielessään tilanteita, yksi toisensa jälkeen, eikä hyvältä tunnu.
Ei hän ilkeyttään. Hän vain halusi, että juhla onnistuu, että kaikki on oikein. On koko elämänsä ollut vastuussa kaikesta: kasvimaasta, kodista, pojasta, miehestä. Jos hän ei vahtinut, meni asiat pieleen. Ei johtamishalusta vaan pelosta, että muuten romahtaa kaikki.
Mutta Laura ei sitä pelkoa tiedä. Laura näkee vain: tulee auttamaan, saa korjattavaa.
Tapio kääntää kylkeä unissaan. Sirkka tuijottaa kattoon.
Muistaa ne ajat, kun meni itse ensimmäistä kertaa miehensä äidin Antta-rouvan luo Antta oli lämmin, mutta myös samanlainen. Kaikki piti tehdä Antan tavalla. Jos Sirkka yritti, aina tuli parannettavaa, aina vähän kuin harjoittelijana, ei vieraana. Lopulta Sirkka vain istui, odotti kutsua pöytään.
Sieltä se siitä se syli ei-kiitollinen miniä on tullut Jarkollekin. Ei hän sitä sanaa itse keksinyt. Laura sanoi. Saman, minkä Sirkka oli kerran kokenut.
Keinunut ympyrä on sulkeutunut karvas oivallus.
Aamulla hän nousee aikaisin, keittää kahvia ja istuu ikkunan ääressä. Ulkona on huhtikuun alku, lehdettömät puut seisovat, mutta maa jo tumma ja elävä. Naapurustossa rapistellaan viimeisiä routa-aikoja kasvimaalle. Elämä jatkuu omalla painollaan.
Tapio tulee hakemaan kahvia, istuu pöytään.
Nukuitko ollenkaan?
Vähän vain.
Jarkon takia?
Hän nyökkää.
Turhaa murehdit. Nuorilla on oma elämä.
Tapio, tiesitkö sä, että Laura väsyy minuun?
Tapio miettii, laskee kupin kädestään.
Arvasin.
Ja olit hiljaa?
Mitä olisin sanonut? Olisitko kuunnellut?
Hän ei vastaa. Tietää kyllä, ettei olisi. Olisi loukkaantunut, että kaikki teen heidän hyväkseen ja eivät arvosta.
Minä olen ollut ihan niin kuin Antta-rouva, Sirkka sanoo.
Tapio kohottaa kulmiaan.
No nyt vertasit!
Juuri niin. Yksi yhteen.
Tapio ei väitä vastaan. Sekin kertoo jotain.
Pääsiäisen he viettävät kahdestaan. Sirkka leipoo silti pienen pullan ilman ei voisi. Yksi vain, heille kahdelle. Maalaa munia, keittää lihahyytelön Tapsan iloksi. Katetaan vaatimattomasti, ilman hössötystä, ilman pelkoa riittäkö ruoka. Syödään, istutaan, katsotaan vanha suomalainen filmi.
Tuntuu oudolta. Hiljaiselta. Mutta ei niin pahalta kuin kuvitteli.
Illalla hän soittaa pojalle.
Hyvää pääsiäistä, Jarkko.
Samoin äiti. Miten menee?
Hyvin. Rauhallista. Entäs teillä?
Myös hyvin, kiitos kun ymmärsit. Laura kiittää.
Sanassa ymmärsit on tarina, jota Sirkka olisi mieluummin ollut tietämättä. Jarkko oli kertonut keskustelusta Laurallensa. Laura tietää nyt, että anoppi on ymmärtänyt. Istuu ehkä siellä ja ajattelee… Mitä? Että viimeinkin? Onneksi?
Sirkka puristaa puhelinta.
Kerro terveisiä, hän sanoo ääneen. Ja että oon iloinen, että he saavat levätä.
Viikot Pääsiäisen jälkeen hän elää kummallisessa olotilassa puoliksi loukkaantunut, puoliksi ymmärtävä. Ei itke, ei raivoa, enimmäkseen kuin kiusa, joka ei oikein vaivaa mutta ei häviä. Yrittää ajatella, että on tehnyt analyysin oikein, mutta välillä myös ärsyttää, että täytyy edes miettiä niin paljon. Kolmekymmentäkaksi vuotta tehty kaiken tämän perheen eteen ja nyt pitää kyseenalaistaa kaikki? Jotenkin hänen huolenpitonsa onkin painostusta?
Näitä hän miettii neuvolan jonossa, marketissa, torilla keskiviikkoisin, kun hakee naapurin Eijalta rahkaa.
Sitten tulee toukokuun päivä, kun kaikki kirkastuu.
Hän istuu täydessä linja-autossa, seisoo pidellen tankoa. Vieressä istuu vanhempi nainen, noin seitsemänkymppinen, sinisessä takissa. Hänen vierellään istuu nuorempi nainen, väsyneen näköinen, ehkä kolmekymppinen, hartiat samaan aikaan lysyssä ja jännittyneet, kuin aina odottaisi moitetta.
Vanhempi nainen puhuu. Ei kovalla äänellä, mutta Sirkka kuulee.
Turhaan laitoit nuo kengät. Onhan sulla ne mustat paremmat. Ja laukku väärä. Katsoisit joskus, mitä otat mukaan. Sanoin jo, että ota se nahkainen. Etkä tuollaisenaan kuin opiskelija kulje.
Nuorempi nainen katsoo ulos, ei vastaa. Katsoo niin kuin ihminen, joka on oppinut olemaan kuulematta. Ei siksi, ettei ääni kuulu, vaan koska muuten ei jaksa.
Ja mihinkä kiire sulla aina? En ole vielä puhunut loppuun. Kuunteletko edes?
Kuuntelen, äiti.
Kaksi sanaa. Tasainen ääni. Ei tunteita.
Sirkka katsoo tätä nuorta naista ja tuntee rinnassa jotakin terävää. Ei sääliä, vaan jotakin pahempaa: tunnistamista.
Katsoo sammuneita silmiä, jännittyneitä hartioita, tuota valmista “kuuntelen, äiti” -sävyä, joka merkitsee oikeasti aivan muuta ja näkee Lauran. Salaatin leikkaamassa, odottamassa korjausta. Majoneesia valitsemassa, tietäen jo, ettei kelpaa. Juhlassa, josta kotiin palatessa lepää päiviä.
Bussi pysähtyy. Vanhempi nousee, nuorempi auttaa, ottaa käsipuolesta. Vanhempi puhisee portaiden kanssa. Laukkukin ojennetaan kärsivällisesti. Ei kiitosta odotuksena vain.
Ovet sulkeutuvat. Sirkka seisoo yhä tangolla.
Siinä se on. Mitä Sirkka kuvitteli hoivan olevan toisenlaista, pehmeämpää, lämpimämpää. Mutta ulkopuolelta katsottuna ero on vain sävyssä. Vanhemmalla rouva karkeampaa, Sirkan tapa ohuempaa, hymyilevämpää mutta jännitys on sama.
Sirkka jää omalle pysäkilleen, kävelee kotiin hitaasti. Ohi koivujen, joissa jo ensimmäiset lehdenalut. Ohi leikkikentän, missä joku potkii palloa. Ohi kissan, joka paistattelee ikkunalaudalla.
Miettii, että aikuisen lapsen kanssa ei enää olla kasvattaja vaan vieras. Hyvä vieras ei siirrä huonekaluja toisen kodissa.
Jarkko on jo aikuinen. Laura on hänen perheensä, hänen maailmansa. Kaikki, minkä Sirkka tarkoitti “minähän vaan haluan parasta”, ei ehkä ollutkaan huolenpitoa. Hän halusi kyllä auttaa, mutta tehdä kaikki omien mittojensa mukaan.
Kotona Sirkka pistää veden kiehumaan ja soittaa ystävälleen, Nina Miettiselle, jonka kanssa on käynyt opettajaopiston läpi aikanaan.
Nina, jaksatko jutella hetken?
Totta kai, mitä kuuluu?
Ei mitään ihmeellistä. Haluan vain sanoa yhden asian ääneen, että varmistun, etten sekoa.
Nina kuuntelee kaiken Jarkosta ja Laurasta, bussista, Antta-rouvasta. Lopulta sanoo vain:
Tiedätkö, mikä tässä yllättää? Että sä mietit tätä. Moni olisi vaan ottanut nokkiinsa ja jättänyt siihen.
Kyllä mäkin loukkaannuin alussa.
Sen ymmärtää. Mutta et jäänyt kiinni siihen.
En tiedä, Nina. Kun näin sen bussinaisen, mietin, näenkö minäkin itseni joskus noin? Kokeeko Laura minusta jotain samaa?
Mitä aiot tehdä nyt?
Tätä Sirkka miettii päiviä. Pitäisikö soittaa Lauralla, puhua? Mutta mistä puhuisi? Anteeksi, että olen kontrolloinut? Sekin olisi vaivaantunutta kummallekin. Jarkko todennäköisesti avannut jo kaiken Lauralla, he jatkavat elämäänsä eivät ehkä edes odota mitään anteeksipyyntöä.
Vai ehkä odottavat. Ehkä Laura odottaa edes pientä viestiä, että anoppi kuuntelee.
Yöllä Sirkka pyörittelee tätä päässään, vaihtoehtoja kuin puhdistaen pellavia kämmenellä.
Päättää olla sanomatta mitään. Ei siksi, ettei haluaisi, vaan koska taas kontrolloisi tällä kertaa uuden asian selittämistä, itsensä todistelua.
Paras tapa näyttää jotain on vain tehdä.
Toukokuun lopussa Jarkko soittaa ja kertoo, että ovat muuttaneet uuteen asuntoon, kutsuvat vanhemmat kylään.
Tulkaa lauantaina, äiti. Me ollaan kotona.
Sirkan sisällä herää tuttu valmistelunhalu: mitä ottaa mukaan, mitä leipoa, mitä tuoda. Hän jo aloittaa listan, pysäyttää sitten ajatuksen.
Stop.
Hän lähtee ostoskeskukseen ei torille, ei kodintarvikkeisiin, vaan juuri ostoskeskukseen, missä myydään lahjoja ja kosmetiikkaa. Katselee hitaasti, pysähtyy hyllylle, jossa on rentoutumis-setti: uninaamio, laventeliöljy, pieni höyrydiffuusori, hauskat korvatulpat. Ei kallis, mutta sisältää ajatuksen.
Lähellä on myös lahjakortteja spa-hoitoihin, mutta hän ei tiedä, tykkääkö Laura niistä. Mutta tämä setti tämä tuntuu turvalliselta. Lepoa, ilman ehtoja.
Hän ottaa setin. Lisäksi yksinkertaisen lahjakortin hierontaan, koska hieronta ei ole ylellisyyttä vaan arjen tarve, jos on väsynyt.
Jarkolle hän ottaa hyvän kirjan arkkitehtuurista aihe, joka on kiinnostanut tätä viime aikoina.
Tapio kysyy, mitä toi.
Lahjat Lauralla.
Sopivanlaiset?
Sopivat. Ei kattiloita.
Tapio naurahtaa, ei kysele enempää.
Lauantaina he ajavat toiselle puolelle Tamperetta. Jarkko tulee portille, halaa äitiään, kättelee isän. Kertoo, että viides kerros, hissi toimii. Matkalla ylös Sirka tuntee jännitystä kuin kohtaisi tentin, jonka tietää olevan itselle tärkeä.
Oven avaa Laura. Kotiasussa, farkuissa ja vaaleassa paidassa, ei mitään juhlasäätöä. Hymyilee arasti, kuten hymyilee, kun ei tiedä, miten otetaan vastaan.
Tervetuloa, Sirkka ja Tapio. Tulkaa vain sisään.
Hei Laura.
Koti on pieni ja valoisa. Ikkunoista tulvii kevätvaloa, muutama taimi ikkunalaudalla. Seinällä peltoaiheinen taulu.
Onpa kaunista, Sirkka sanoo.
Tarkoittaa sitä. Sinne on jo pesiytynyt kodin tuntu.
Laura näyttää yllättyneeltä.
Kiitos. Tässä on vielä vähän vaiheessa. Verhotkin puuttuu.
Valo sopiikin näin, Tapio tokaisee ja siirtyy tutkimaan parveketta.
Istutaan pöytään. Laura on kattanut: leipää, juustoa, kurkku-tomaattisalaatin. Kaikki on yksinkertaista ja vaivatonta. Sirkka katsoo salaattia huomaa heti, että kurkut on leikattu isoiksi. Ajatus huomautuksesta käy läpi, mutta hän nielee sen. Ottaa haarukan ja syö.
Pieni vaiva, mutta suuri sisällä.
Seuraavaksi hän ojentaa lahjan.
Tämä on sulle. Uuteen kotiin.
Laura avaa paketin, katsoo uninaamiota, diffuusoria, korvatulppia. Hänen ilmeessään tapahtuu hitaasti muutos niin kuin valo nousee hiljaa aamulla.
Tämä… minulle?
Sinulle. Jarkko sanoi, että teet kovasti töitä. Lepoon.
Laura katsoo anoppiaan. Ei enää varuillaan, vaan vain katsoo.
Kiitos, Sirkka.
Ole hyvä.
Jarkko seuraa hiljaa. Tapio palaa parvekkeelta toteaa, että siellä voisi kasvattaa tomaatteja kesällä. Kaikki nauravat: Tapsa ja kasvit, siitä on oma tarinansa.
Pöydässä puhutaan vain asunnosta, remonteista, bussilinjoista. Tavallista elämää, ei jännitettä. Sirkka kokee monta kertaa halun neuvoa: mihin laittaa kaapin, miten hoitaa viherkasvia, millainen tee kannattaa ostaa. Joka kerta pysäyttää ajatuksen: ei vielä. Ei tässä kodissa, missä nämä nuoret elävät niin kuin tahtovat.
Teellä Laura hakee paketillista kaupan pikkuleipiä. Sirkka huomaa senkin kotitekoinen olisi ollut parempaa mutta ottaa keksin ja syö.
Tapsa juttelee kesämökin naapureista. Kaikki nauravat. Laura näyttää olevan rentoutunut ei varuillaan, vaan kotonaan, juomassa teetä.
Se tuntuu tärkeältä.
Eteisessä, takkeja pukiessa, Sirkka tarttuu Jarkon käteen hetkeksi.
Hyvä, että sanoit silloin pääsiäisenä.
Jarkko katsoo äitiään.
Mä pelkäsin, että loukkaannut.
Loukkaannuin. Mutta oli oikein, että sanoit.
Jarkko sulkee hänet halaukseen. Tiukasti, kuten joskus lapsena haavereiden jälkeen.
He menevät alas, ulos. Lämmin toukokuun ilta, tuoksuu tuomilta.
On fiksu nuori vaimo, Tapio toteaa matkalla autolle.
On, Sirkka nyökkää.
Sinäkin osasit tänään.
Miten niin?
Kurkuista et sanonut mitään.
Sirkka naurahtaa. Tapio myös.
Elämä viidenkymmenen viiden jälkeen on sitä, että täytyy opetella uutta. Ei vain tietokoneita tai kieliä. Vaan sitä, miten päästää irti hallinnasta, olematta turha. Miten olla tärkeä lasten elämässä, viemättä kaikkea tilaa. Miten rakastaa ilman ehtoja, kun koko elämä rakkaus on ollut tekemistä: ruokaa, siivousta, turvaa.
Sirkka kävelee autolle ja ajattelee tätä ilman katkeruutta. No, tässä sitä opetellaan anopiksi. Myöhään kyllä, mutta parempi myöhään kuin ei koskaan. Niinhän sanotaan eikä se ole pelkkä sananparsi.
Ei tiedä, tuleeko helpommaksi. Ehkä ei aina. Tulee päiviä, jolloin tekee mieli ohjailla ja parantaa. Halua ei pyyhitä yhdellä vierailulla. Se tapana kerääntynyt.
Mutta jotain on muuttunut.
Perhedynamiikka ei ole teoriaa se on pala arkielämää, kun otetaan haarukka ja syödään isoja kurkunpaloja ilman sanaa. Se on sitä työtä. Huomaamatonta, vailla kiitoksia, ilman voitonhetkeä. Vain sitä, että syö.
Kun Jarkko soittaa kolmisen viikkoa myöhemmin, kertoo, että Laura muistelee lahjaa.
Hän sanoi, että uninaamio muutti elämän. Oikeasti. Nukkuu joka yö sillä.
Sirkka nauraa.
No hyvä, tuli käyttöön.
Tuuttehan te meille kesäkuussa? Grillataan partsilla. Laura löysi hyvän reseptin.
Tullaan tietenkin.
Mutta äiti, sovitaan nyt; ette tuo eväitä kolmeksi päiväksi.
Sovitaan, Sirkka lupaa. Leipää voidaan tuoda.
Leipä käy.
Hän laskee luurin, istuu hetken. Sitten menee keittämään iltaruokaa ihan tavallista: keitettyä perunaa, haudutettua lihaa, naapurilta Zoiilta saadut kurkut.
Leikkaa kurkut. Tällä kertaa isommiksi.
Laittaa pöytään. Maistaa. Hyvää.
Joskus iso leikkaus onkin parempi.
Hän ei tiedä, miksi naurahtaa itsekseen. Mutta nauraa keittiössä, yksin, katsoo kurkkulautasta.
Tapio tulee, katsoo vaimoaan.
Mikä susta nyt on niin hauskaa?
Ei mikään. Tule syömään.
Tapio istuu, ottaa kurkkua.
Hyvin leikkasit.
Tiedän, Sirkka sanoo.
Ulkona on ilta, tavallinen, hiljainen. Ei juhlaa, ei tapahtumaa. Vain elämä jatkuu. Samalla tajuaa juuri siinä tavallinen elämä mahtuu valtavasti: lapsenlapsia, äitejä, mummoja, nuoria, vanhoja, loukkauksia ja anteeksiantoa, kurkkulautasia ja uninaamioita. Yksi ja sama tarina, pitkä ja monimutkainen.
Kukaan ei opeta, miten tullaan toimeen miniän kanssa. Ei ole ohjetta, on vain tie. Jokaisella oma.
Sirkka kaataa teetä. Ajattelee kesää, grillikekkereitä parvekkeella, Lauran reseptiä, jota ei vielä tiedä, mutta on valmis kokeilemaan. Ilman ohjeita, ilman meillä tehdään näin.
Vain kokeilemaan.
Perheriitojen ratkaiseminen ei tapahdu yhdessä hetkessä vaan kerrostuu hitaasti, kuten kalkki vedenkeittimeen. Puhtaaksi peseminen vaatii aikaa, rehellisyyttä, halua kuulla joskus itsestäänkin epämiellyttävää ilman että katoaa loukkaantumiseen.
Ei tiedä, onko Laura antanut anteeksi. Ehkä ei vielä, ja se olisi rehellistä. Kaikkien vuosien jännite ei poistu yhdellä lahjalla.
Mutta nyt on otettu askel. Ei palkkiota tavoitellen vaan siksi, että niin kuuluu tehdä.
Sitä hän ei enää itseltään vie takaisin.
Tee maistuu hyvältä. Sitä taitoa ei kukaan koskaan vienyt häneltä.
Tapio syö hiljaa, kuten aina. Kysyy sitten:
Milloin mennään kesäkuussa?
Jarkko ilmoittaa, soittaa.
Vietkö mitään ylimääräistä?
Sirkka miettii.
Leipää. Se on sallittua.
Tapio nyökkää.
Hyvä poika meillä.
Ja hyvä vaimo, Sirkka sanoo. Ja se on totta. Joskus riittää, että sanoo totuuden.
Juovat teen loppuun, siivoavat pöydän. Tapio menee katsomaan uutisia, Sirkka avaa parvekkeen oven ja jää seisomaan iltaan.
Pihalla lapset pelaavat, huutavat. Aamulla ikkunalaudalla ollut kissa on jo mennyt. Ilmassa on tuomen tuoksua.
Sirkka seisoo ja ei ajattele mitään erityistä. Ei suunnittele, ei listaa, ei tarkista, onko kaikki kunnossa.
Vain seisoo ja hengittää.
Jossain päin kaupunkia Laura juo teetä omassa kodissaan, Jarkko lukee uutta kirjaa arkkitehtuurista. Heidän iltansa, heidän omansa.
Täällä on omat.
Ja se tuntuu hyvältä.
Muutama viikko myöhemmin, kesäkuun puolivälissä, Sirkka ja Laura kohtaavat rappukäytävässä, kun he saapuvat vihdoin grillaamaan. Tapio jää Jarkon kanssa alas, Sirkka ja Laura nousevat hissillä viidenteen.
He kävelevät hiljaa. Sitten Laura sanoo:
Sirkka, mä halusin vielä kiittää siitä lahjapaketista. Ja siitä, että ymmärsit. Jarkko kertoi, ja mulle se oli iso juttu.
Sirkka kuuntelee. Ei selitä itseään, ei kiirehdi sanomaan, ettei tarkoittanut pahaa. Vain antaa Lauran puhua.
En mä halua, että meillä on huonot välit, Laura sanoo. Mä haluaisin, että oltaisiin perhe.
Niin minäkin, Sirkka vastaa.
Heidän välillä ei ole syleilyjä, ei kyyneliä, vaan rauhallinen, aito yritys. Kaksi ihmistä, jotka aloittavat uudestaan.
Parvekkeella paistuu liha, tuoksuu savulta. Jarkko jutustelee Tapsalle, molemmat nauravat. Laura kattaa pöytää, Sirkka katsoo.
Salaatissa olisi enemmän suolaa voinut olla Sirkka huomaa sen heti, maistaessaan. Mutta lisää suolaa vain omaan annokseensa.
Laura ei ehkä huomaa. Ehkä huomaa, mutta ei sano mitään. Sillä ei ole merkitystä.
Laura, Sirkka sanoo teillä on kodikasta.
Nuori nainen katsoo, hymyilee. Ei muodollisesti, vaan aidosti.
Kiitos.
Jarkko tuo parvekkeelta lihat.
No, miltä maistuu? Ensimmäinen kerta tällä pannulla.
Hyvä tuoksu, Tapio sanoo.
Maista ensin, Laura nauraa.
Maistavat. Hyvää, mutta ihan erilaista kuin Sirkka olisi itse tehnyt. Silti herkkua.
Sirkka syö, sanoo hiljaa:
Jarkko, hyvin hoidit.
Jarkko katsoo yllättyneenä.
No, se oli Lauran ohje.
Niin, Laura hyvä. Molemmat hyviä.
Yksinkertaista, vailla painoa, mutta totta.
Pöydän ääressä tulee hyvä hiljaisuus. Sellainen, ettei tarvitse sanoa mitään.
Sitten tuulee taas toisaalle: puhutaan lomista, naapureista, siitä miten heinäkuussa on luvattu helleaaltoa. Tavallista, hyvää elämää.
