– Marja, minun pitää sanoa sinulle jotakin.
Marja-Liisa seisoi hellan ääressä ja sekoitteli lohikeittoa. Miehen ääni oli sellainen, jonka hän tunnisti siitä, että työpaikalla oli ollut ongelmia tai jonkun kalliin ostoksen jälkimainingeissa. Aavistuksen kireä, vähän syyllinen, mutta kuitenkin päättäväinen.
– Sano pois, Marja sanoi kääntymättä. Tarkkaili ettei keitto kiehu yli.
– Minä lähden. Minulla on toinen nainen.
Marja-Liisa laski kauhan alas telineeseen. Kääntyi. Jukka seisoi keittiön oviaukossa puku päällä, vaikka oli jo ilta eikä hän kotona koskaan pukeutunut pikkutakkiin. Selvästi oli pukenut sen tätä keskustelua varten, kuin hallinnollista arvoa tuomaan.
– Kauanko? kysyi Marja.
– Kahdeksan kuukautta.
– Selvä.
Näytti siltä että Jukka oli odottanut jotain muuta. Kyyneleitä, huutoa, kysymyksiä. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle.
– Marja, minä en halua, että meille jäisi pahat välit. Sinä olet ollut minulle aina sinä olet ollut tuki. Turva. Arvostan sitä.
Marja-Liisa katsoi häntä pitkään ja tarkkaan, kuten vierasta tavaraa, jonka joku on tuonut kotiin syyttä suotta.
– Turva, hän toisti hiljaa. Selvä. Syötkö iltapalaa?
– Mitä?
– Lohikeitto on valmis. Syötkö vai etkö?
Jukka hämmentyi lopullisesti.
– En, minä en. Marja, ymmärrätkö mitä minä sanoin?
– Ymmärrän. Lähdet toisen naisen luo. Kahdeksan kuukautta. Turva. Kyllä minä ymmärrän. Et syö iltapalaa. Selvä.
Hän otti puhtaan lautasen, laski itselleen keittoa ja istui pöytään.
Jukka seisoi ovella vielä noin viitisen minuuttia. Sitten lähti makuuhuoneeseen ja alkoi kerätä tavaroitaan. Kuului laatikoiden kolinaa, kassien rapinaa. Marja-Liisa söi lohikeittoa. Keitto oli täyteläistä ja sopivan hapanta, juuri sellaista kuin Jukka aina oli toivonut. Hän oli keittänyt sitä kolmekymmentä vuotta ja oppinut tekemään juuri miehensä maun mukaan.
Ajatus pysäytti hetkeksi lusikan. Sitten hän jatkoi syömistä ja söi lautasen tyhjäksi.
***
Jukka Olavi Mäkelä oli viisikymmentäkuusi ja uskoi vakaasti, että elämä oli vasta edessä. Rakennusliikkeessä keskijohdossa, raamikas, piti itsestään huolta, värjäsi harmaita ohuita hiuksiaan erityisshampoolla, vaikka kielsi sen vaimoltaan ja kaikilta muiltakin. Oli mennyt naimisiin kaksikymmentäseitsemän vanhana, elänyt Marjan kanssa kaksikymmentäkahdeksan vuotta, kasvattanut Heikki-pojan, joka nykyään asui Tampereella ja soitti kerran viikossa.
Heli Laaksonen työskenteli heillä toimistolla asiakkuuspäällikkönä. Kahdenkymmenenyhdeksän, hoikka ja kiiltävät tummat hiukset, tapas sanoa no jopas! kaikkeen mikä häntä ihmetytti. Ja se ihmetyksen aiheita löytyi usein: hyvä ravintola, uusi puhelin, Jukka Olavin kyky hoitaa asiat yhdellä puhelulla. Tämä miellytti miestämme.
Marja-Liisa Mäkelä, viisikymmentäkolme, oli kaupunginsairaalan talouspäällikkö. Pieni ja tummatukkainen, ensimmäiset harmaat ohimolla eikä yrittänyt niitä piilotella. Laski päässään nopeammin kuin laskin, luki kolme kirjaa kuussa, ja osasi tehdä kaupunginosan parhaan lohikeiton. Kahdeksankymmentäkahdeksan vuotta hän hoiti kotia, perhettä ja täyden työpäivän ilman että vaati siitä kunniamerkkejä: sellaista on vain elämä.
Heidän kaupunkinsa oli Jyväskylä ei pieni eikä suuri, sellainen missä tutut naamat näkyi lähikaduilla, kaupungissa yksi hyvä ostoskeskus ja muutama kahvila, jossa saattoi syödä ilman, että jälkeenpäin kadutti. He asuivat kolmion neljännessä kerroksessa kerrostalossa, hyvä asunto, käytännöllinen ja mukava. Marja-Liisa oli ommellut verhot kahdeksan vuotta sitten, koska kaupasta ei löytynyt juuri oikeaa sävyä.
Kun Jukka lähti, Marja istui aikansa keittiössä. Ulkona tihkutti lokakuun sade. Sitten hän nousi, siivosi pöydän, pesi astiat ja meni nukkumaan.
Kolme ensimmäistä päivää menivät kuin sumussa. Marja kävi töissä, teki raportit, vastasi työtovereille että kaikki hyvin, eikä kukaan kysellyt lisää. Iltaisin asunto oli äkkiä hyvin hiljainen ja hän jäi tuijottamaan ikkunasta ulos. Ei kyyneliä. Sisällä vain tunnottomuutta, kuin olisi kolauttanut itsensä ja kipu odotti vielä tuloaan.
Neljännen päivän iltana soitti ystävä, Sirkka.
– Marja, kuulin. Onko se totta?
– On se.
– Voi hyvänen aika. Miten sinä jaksat?
– Ihan hyvin.
– Marja, ei se mitään ihan hyvin ole. Olemme tunteneet 30 vuotta. Sano nyt, kuinka oikeasti voit?
Marja-Liisa mietti pitkään.
– Sirkka, tiedätkö mikä on kummallisinta? Tajusin juuri, etten minä ole pitkään aikaan tiennyt enää, mitä hän ajattelee. Asuttiin yhdessä, enkä tiennyt mitään. Ehkä se on kaikkein pahinta.
Sirkka oli hetken hiljaa.
– Ehkä sinun pitäisi puhua hänen kanssaan? Josko vielä voisitte…
– Ei, vastasi Marja-Liisa rauhallisesti. Ei tarvitse. Puhun tässä lähinnä itsekseni.
Sirkalle hän ei kertonut, mitä oikeasti ajatteli: että Jukan ilmoittaessa lähdöstään, ensireaktio ei ollut suru. Se oli outo helpotus ja väsymys kuin olisi pitkään kantanut liian painavaa laukkua ja sen joku viimein otti pois. Sitä oli nolottava myöntää edes itselleen.
Viidentenä päivänä hän otti olohuoneen seinältä ison valokuvan. Hääkuva, Jukka tummassa puvussa, hän valkeassa mekossa, nuoria ja hymyssä suin. Siirsi kehyksen varastoon. Ei rikkonut, ei heittänyt pois. Vain laittoi sivuun.
Seinään jäi vaalea kohta.
Hän katseli sitä hetken. Sitten tarttui puhelimeen ja soitti Sisustus-Ilonaan.
***
Remontin hän teki niin pitkälle kuin osasi itse. Mitä ei osannut, tilasi tehtäväksi. Laittoi olohuoneeseen vaaleat beige tapetit entisten vihertäväraitasten tilalle. Ostin uudet verhot suuren kasvikuosin, joita Jukka ei olisi koskaan hyväksynyt, sillä hän piti yksivärisestä ja niukasta. Kalusteet siirtyivät sinne tänne hänen mieleisellään tavalla. Sohva siirtyi ikkunan viereen.
Heikki soitti kahden viikon päästä. Kai oli kuullut isältään.
– Äiti, miten menee?
– Hyvin, Heikki. Remonttia teen.
– Remonttia? hän kuulosti aidosti yllättyneeltä.
– Laitoin uudet tapetit olkkariin. Makuuhuone vielä seuraavaksi.
– Äiti oletko ihan kunnossa siellä?
– Olen, poika. Oletko soittanut isälle?
Heikki epäröi.
– Soitin.
– Hyvä. Se on sinun isäsi, kuuluu soittaa. Tuletko jouluna meille?
– Totta kai tulen. Mutta äiti et kai sinä yksin siellä et kai sinä kauhean yksinäinen ole?
Hän katsoi raikasta olohuonettaan vaaleita seiniä, uudet verhot, sohvansa ikkunan vieressä.
– Tiedätkö, hän sanoi rehellisesti, minulla ei ole yllättävän yksinäistä. Ihmettelen itsekin.
Heikki kierteli vielä aihetta, mutta leppyi. Hän oli hyvä poika, mutta kuten monien aikuisten lasten, toivoi vain ettei mitään peruuttamattoman pahaa olisi käynyt ja että aikuiset kyllä hoitavat asiansa.
Marraskuussa, penkoessaan kaappeja talvivaatteita etsiessään, Marja löysi laatikon. Ison pahvilaatikon, johon oli viitisentoista vuotta aiemmin pakannut kaikki käsityövälineensä. Neulontapuikot, koukut, jämälankoja, keskeneräisiä töitä. Silloin Jukka oli huomauttanut, että langat kaikkialla ärsyttivät häntä ja Marja oli vain kerännyt ne hiljaa pois. Ei väittänyt vastaan, vain siirsi pois näkyvistä.
Nyt hän nosti laatikon keskelle lattiaa ja tuijotti.
Sitten otti puikot. Istui sohvalle ikkunan viereen. Ulkona lumisade ensimmäinen tänä talvena, hiljainen ja kevyt.
Sormet muistivat itse.
***
Työpaikalla Irma huomasi joulukuun alussa uuden villahuivin Marjan kaulassa.
– Oletko itse tehnyt? Onpa hieno!
– Itse. En ole pitkään aikaan neulonut, käsiä tässä lämmitän.
– Kuule Marja, etkö voisi tehdä minullekin? Maksan kyllä.
– Höpö höpö.
– Ei, ihan oikeasti. Minä tuon langat ja maksan. Haluan sellaisen pipon, kunnolla käänteellä
Siinä se oli: ensimmäinen tilaus. Melkein vahingossa, kuten usein asioiden kanssa, joista tulee yllättävän tärkeitä.
Joulukuun ja tammikuun aikana Marja neuloi kahdeksan työtä: kolme pipoa, kaksi huivia, lapaset ja kaksi villapaitaa. Rahaa tuli vähän, melkein symbolisesti, mutta kuitenkin omaa, ihan rehellistä, ja iloa käsillä tekemisestä, jonka hän löysi joka ilta istuessaan sohvalla ikkunan ääressä.
Sirkka kävi kylässä, katseli uutta olohuonetta, kosketteli uusia verhoja ja huomasi lankalaatikon hyllyllä.
– Sinä olet jotenkin aivan toinen nyt, Sirkka sanoi.
– Millainen?
– En tiedä. Tyyni. Pelkäsin, että sä nujerrut surusta, mutta sinä
– En nujertunut myöntyi Marja-Liisa. En tiedä miksi en.
– Soittaako Jukka?
– Yhden kerran. Marraskuussa. Kysyi auton papereita. Neuvoin missä. Ei ole soitellut sen jälkeen.
– Pelkkien paperien vuoksi soitti, hmmh.
– Sitä varten.
He olivat hetken vaiti. Sirkka piteli kahvikuppia molemmin käsin, kuten aina kun mietti jotain.
– Vihaatko sinä häntä?
Marja mietti rehellisesti.
– En. Ihme kyllä. Suututtaa kyllä, joskus surettaa, nyt jo vähemmän. Mutta vihaa ei ole. Ihminen se vain on, teki mitä teki. Nyt hänellä on oma elämä, minulla omani.
– Miten selvitä miehen pettämisestä ilman että menee sekaisin, Sirkka tuumi lempeästi. Sun pitäis kirjoittaa kirja tästä.
– Ehtiihän sitä Marja-Liisa naurahti.
Se oli ensimmäinen kerta moneen kuukauteen, kun hän nauroi. Ei pakolla, vaan aidosti.
***
Heli oli nainen, jolla oli monta hyveellistä piirrettä, mutta kodin hoitoa niiden joukkoon ei kuulunut.
Jukka ei huomannut tätä heti. Alkuun oli kaikki hyvin: ravintoloita, viikonloppureissuja, nuoruuden tunnetta. Heli katsoi häntä oikeasti ihaillen, se lämmitti. Heli sanoi, että Jukka ei ollut yhtään ikäisensä oloinen, ja mies suoristi selkänsä.
Sitten he muuttivat yhteen Jukan vuokra-asuntoon toiselle puolelle kaupunkia, ja alkoi paljastua yksityiskohtia.
Heli ei laittanut ruokaa. Ei ollenkaan. Ei edes huonosti, vaan hänen mielestään ravintolat ja take away riittivät. Se tuli kalliiksi ja alkoi kyllästyttää nopeasti.
Heli ei viitsinyt siivota. Hänen tavaroitaan oli kaikkialla: tuolilla, lattialla, kylppärin reunalla. Ei mikään sika, mutta hänen tapansa järjestää maailmaa. Jukka, joka oli tottunut siistiin kotiin, alkoi hiljaa hermostua kolmannen viikon kohdalla.
Heli ei ymmärtänyt vuokranmaksun järkeä etuajassa eikä pitänyt säästämistä välttämättömänä, kun rahaa kerran oli juuri nyt. Jukka selitti. Heli nyökkäsi. Seuraavassa kuussa sama juttu.
Lisäksi Helillä oli paljon ystäviä. Nämä tulivat usein kylään, nauroivat, joivat viiniä laseista jotka jäivät pesemättä. Jukka meni viereiseen huoneeseen kuuntelemaan naurua, joka ei ollenkaan ollut sitä, mitä hän halusi.
Helmikuussa Jukka soitti Marja-Liisalle.
– Miten voit?
– Ihan hyvin, Jukka.
– Sinä sinä et kai pahastunut kun en ole soittanut aiemmin?
– En.
Tauko.
– Tiedätkö missä jääkaapin takuu on? Tarvitsen sen huoltoon.
– Vihreässä kansiossa, varaston kolmannella hyllyllä.
– Et ole vienyt sitä minnekään?
– En ole koskenut tavaroihisi.
– Kiitos.
Marja lopetti puhelun ja katseli ikkunasta, jossa pakkaslumi suli jo ja ensimmäiset tummat sulamisläikät näkyivät autotallin katoilla. Kohta oli kevät.
Hän tarttui puikkoihin. Uusi villapaita alussa, pehmeän harmaan sininen, itselle.
***
Maaliskuussa sairaalan talousosaston johtaja jäi eläkkeelle. Paikka vapautui. Ylilääkäri, Aila Vainio, pyysi Marja-Liisaa puheilleen.
– Marja-Liisa, sanon suoraan. Sinä olet ollut pitkään täällä. Miksi et ole hakenut eteenpäin?
Marja mietti.
– Varmaan perheen vuoksi. En halunnut lisää vastuuta.
– Entä nyt?
– Nyt, hän mietti hetken nyt asiat ovat toisin.
– Olen kuullut, pahoittelen.
– Ei tarvitse. Sanokaa vain, mitä tuohon paikkaan tarvitaan.
Aila hymyili.
– Sinä tiedät jo kaiken. Laitatko hakemuksen tänään?
– Laitan.
Marja teki sen heti. Käveli kotiin vaikka bussi olisi ollut vartissa. Oli vain päästävä ulos. Maaliskuu tuoksui kostealta asfaltilta ja oudolta uutuudelta. Hän mietti ettei ollut pitkään aikaan huomioinut tuollaisia pikkuasioita: kevään haju, öljyiset lätäköt, puiden oksien paisuneet silmut.
Hän ajatteli: elämä jatkuu. Klisee, mutta kliseet ovat yleensä totta.
***
Huhtikuussa Jukka tuli käymään. Ilman varoitusta, vain soitti ovikelloa.
Marja avasi oven. Siinä mies seisoi käytävällä takkissa, jonka hän oli ostanut miehelleen kolme vuotta sitten, ryppyisenä, tummat silmänaluset.
– Voinko tulla sisään?
– Miksi?
Jukka katsoi varpaisiinsa.
– Marja, minun pitää puhua kanssasi.
Hän perääntyi. Jukka astui sisään. Näki uudet seinät ja verhot, huonekalut eri järjestyksessä. Oli hetken hiljaa.
– Sinä teit remontin.
– Niin tein.
– Hyvältä näyttää.
Hän ei vastannut. Astui keittiöön ja laittoi veden kiehumaan. Kädet toimivat automaattisesti.
Jukka istui pöytään. Marja-Liisa katsoi miestä uudella tavalla ei hyvällä, ei pahalla, vaan uudella. Niin kuin paikkaa, jossa ei ollut pitkään aikaan käynyt: tuttu, mutta yksityiskohdat korostuivat nyt eri tavalla.
– Miten voit? hän kysyi.
– Hyvin. Sain paremman pestin töissä.
– Onnea. Ansaitsit sen.
– Kyllä, olin ansainnut sen jo kauan.
Jukka kuuli sen. Hiljaisuus.
– Marja
– Sano rehellisesti. Mikä on?
Jukka hieroi nenänvarttaan, tuttu ele, kun miehellä oli hankala olo.
– Meillä Helin kanssa ei oikein toimi. Ei huonosti, mutta on vaikeaa. Hän on erilainen kuin luulin.
– Niin käy.
– Minä toivoin hän vaikeni. Toivoin että voisin palata. Sinä aina ymmärsit. Osasit.
Marja kaatoi molemmille teetä. Istu alas.
– Osasin, vastasi tasaisesti. Kahdeksan vuotta osasin. Silloin kun olit lähellä, sitä ei aina huomattu.
– Huomasin minä.
– Et ihan. Muuten sanoisit minua muullakin kuin turvaksi.
Hiljaista.
– En halunnut loukata. Turva on
– Turva tarkoittaa että sinua ei ole. Se on se mitä jää, kun muut menevät eteenpäin. Helppo paikka, jossa pyöritetään huushollia.
– Marja
– Ei ole kiukkua, Jukka. Totta puhun. Siksi se ei käy niin kuin kuvittelet.
– Haluaisin tulla takaisin.
– Kuulen sen.
– Ja sinä etkö sinä halua?
Marja katsoi miestä. Tuttuun naamaan, jossa nyt oli jotakin eksynyttä. Hän ei odottanut tätä. Hän odotti kyyneliä, syytöksiä, ehkä raivoa ja anteeksiantoa kaiken jälkeen. Oli varma, että saisi sen, koska Marja osasi. Koska Marja oli turva.
– En, Marja sanoi lempeästi.
– Miksi?
– En enää halua.
Jukka tuijotti vaimoaan, selvästi ymmällään.
– Mutta sinä olet yksi.
– Niin olen. Ja se tuntuu hyvältä.
– Eihän yksin voi olla hyvä. Sanot vain niin.
Hän otti teekuppinsa käteen. Rauhallinen katse.
– Tiedätkö mikä minut yllätti näinä kuukausina? Luulin, että ilman sinua tuntuisi tyhjältä. Pelkäsin sitä. Mutta ilman sinua onkin tilaa. Itselle.
Jukka vaikeni.
– Olet hyvä ihminen ehkä, hän sanoi, ja se ei ollut ylistys eikä haukku, vain toteamus. Sä vain kuvittelit, että minä pysyn samassa paikassa. Että turva on aina siellä. Nyt se paikka on tyhjä.
– Mitä minä teen nyt? kysyi mies, ja siinä oli jotakin pienen pojan ilahtuvaa, että Marjan melkein kävi sääliksi. Melkein.
– En tiedä Jukka. Se on sinun kysymyksesi.
Jukka joi teensä loppuun. Istui vielä hetken, sitten nousi.
– Aiotko hakea eropaperit?
– Aion. Olen jo ottanut selvää.
Hän nyökkäsi. Otti takin.
– No niin nähdään.
Ovelta vielä:
– Olet muuttunut.
– En ole. Sinä et vain katsonut ennen.
Ovi meni kiinni.
Marja istui hetken pöydän ääressä. Ulkoa kuului kadulta autojen ääniä, pihalla joku nauroi ja jutteli. Tavallinen huhtikuinen ilta Jyväskylässä.
Hän nousi, vei kupit pois, avasi ikkunan. Huoneeseen tulvahti ilmaa, joka tuoksui mullalle ja leppäpuihin puhkeaville silmuille.
***
Sakari Anttila hän kohtasi ensimmäisen kerran taloyhtiön kokouksessa. Mies oli muuttanut kuudenteen kerrokseen myytyään omakotitalonsa: lapset aikuistuneet, toinen Helsingissä, toinen Seinäjoella, iso talo jäi turhaksi.
Hän oli viisikymmentäkahdeksan, lyhyehkö ja kuivakka, harmaat hiukset siististi lyhyenä ja katse rauhallinen. Töissä insinööri, teki siltoja ja ramppeja. Leski, kolme vuotta yksin.
Kokouksessa Sakari puhui rauhallisesti ja täsmällisesti yhtiön vesivahingosta ilman hermostusta, ilman pätemistä, vain kertoi miksi ja miten. Isännöitsijä kuunteli.
Marja-Liisa huomasi Sakarissa saman kuin sellaisissa ihmisissä, joiden ei tarvitse todistella mitään kenellekään.
Tutustuivat hississä, toukokuun alussa. Marja raahasi isoa laskeumaista lankakassia, joka töni hissin ovea.
– Autanko? Sanoi Sakari.
– Ei tarvitse, pärjään.
– Huomaan kyllä että pärjäät. Mutta helpompaa olisi yhdessä.
Marja nauroi ja antoi kassin.
Juttu jatkui hississä ja vielä käytävällä. Sakari kantoi kassin ovelle saakka.
– Teetkö käsitöitä? kysyi mies, nyökkäsi kassiin.
– Teen. Onko se hassua?
– Miksi olisi koostettavaa? Minulla jäi vaimolta paljon hyvää villaa, en tiedä mihin laittaa. Haluaisitko?
Hän otti vastaan. Lanka oli hienoa, merinovillaa, kauniisti kerälle kääritty.
Juttelivat satunnaisesti, kun tapasivat. Sakari poikkesi joskus teelle. Keskustelivat kaupungista, töistä, kirjoista. Sakari luki paljon, mutta ei pätenyt. Osasi kuunnella ja osasi olla hiljaa kun Marja ajatteli ääneen.
Kesäkuussa Marja kutoi Sakarille kaulaliinan. Harmaan, siitä samasta merinovillasta.
– Miksi? Sakari kysyi. On kesä.
– Syksyksi. Kokeilin miten lankasi toimii.
– Entä toimii?
– Todella hyvin.
Sakari otti lahjan vastaan kunnolla kiitellen, ei kohautellen. Se miellytti Marjaa.
***
Heinäkuussa Marja jätti avioerohakemuksen. Jukka ei protestoinut. Tavatessaan notariaatissa allekirjoittivat paperit. Mies näytti uupuneelta ja vähän eksyneeltä. Marjalla oli yllä kirkas mekko, jonka hän ostanut toukokuussa, ensimmäistä kertaa vuosikausiin jotakin värikästä ja iloista.
– Miten voit? Jukka kysyi ulkona, allekirjoituksen jälkeen.
– Hyvin, vastasi Marja. Ja se oli totta.
– Heli on muuttanut takaisin vanhempiensa luo, sanoi Jukka, vaikkei Marja sitä kysynyt. Turkuun. Äitinsä on siellä.
– Selvä.
– Nyt olen yksin.
Marja katsoi miestä. Ei säälistä, ei vahingonilosta, vain katsoi.
– Kyllä sinä osaat. Kun vain opettelet. Ei se vaikeaa ole, kun yrittää.
He erosivat. Marja lähti toiseen suuntaan, Jukka omaansa.
Hän poikkesi K-markettiin ostamaan kirsikoita, puoli kiloa, makeita ja isoja. Ulkona hän jäi auringonpaisteeseen ja pisti kirsikat poskeensa, siemenet hän keräsi siististi pussiin. Kirsikat olivat erinomaisia.
***
Elokuun alussa Sakari pyysi elokuviin. Eikä mitenkään virallisesti.
– Siellä on hyvä komedia. Lähdetkö?
– Lähden.
Elokuva oli vanha kotimainen klassikko, jota esitettiin kesäelokuvateatterissa puistossa. Penkeillä istui perheitä ja eläkeläispariskuntia, he nauroivat samoissa kohdissa.
Leffan jälkeen he kävelivät puiston halki. Ilta oli lämmin ja pimeä tuli hitaasti, kuten elokuussa vain. Marja kertoili miten alkoi kutoa tilaustöitä, miten se alkoi sattumalta. Sakari kuunteli.
– Jatka ihmeessä, mies sanoi vakavana. Sellaista tekemistä on harvalla.
– Niinkö sinä sanot kaulaliinasta.
– Sanon kyllä. Se on hyvä.
Sitten mietti hetken ja totesi:
– Minulla ei ole kiire minnekään. Sinullakaan ei kai.
– Ei.
– No sitten kaikki on hyvin.
Marja ei kysynyt, mitä kaikki tarkoitti. Se tuli selväksi muutenkin.
***
Syyskuussa Sirkka poikkesi kylään ja tapasi Marjan kutomassa ikkunan ääressä. Huoneessa tuoksui kahvi, pöydällä oli lankaa kolmessa sinisessä sävyssä, tietokone auki tilauksissa, joita oli kertynyt kesän mittaan yllättävän monta.
– Sinulla on siis oma sivu netissä? Sirkka hämmästyi.
– Naapurin tytär teki. Laitoin töistä kuvat ja hinnat. Yli kaksikymmentä tilausta jo.
– Ihanko oikeasti?
– Ihan totta. Pientä rahaa, mutta omalla työllä. Ja kiinnostavaa.
Sirkka pyöritteli päätään.
– Kuka olisi vuosi sitten uskonut
– Itsekään en olisi.
– Se sinun naapurisi, Sakari Sirkka siristi silmiään.
– No mitä Sakari?
– Ei mitään. Kun puhut siitä, olet jotenkin eri näköinen.
Marja ei vastannut. Sanoi vain, katsetta nostamatta:
– Rauhallinen olo minulla on hänen kanssaan. En osaa selittää.
– Eipä sitä tarvitse, Sirkka sanoi. Minä kyllä ymmärrän.
He joivat kahvit ja puhuivat kaikenlaista: Sirkan lapsenlapsista, uuden terveyskeskuksen remontista, siitä että Sisustus-Ilonassa alkaa syysale.
Ulkona Jyväskylä eli omaa elämäänsä. Puihin tuli keltaista, joku ulkoilutti koiraa pihalla, pikkutyttö ajoi pyörällä ja tuijotti tarkkaavaisesti eteensä.
Marja-Liisa otti seuraavan lankakerän, etsi langanpään. Uusi tilaus, palmikkopipo, kahdessa viikossa pitää olla valmis. Ehtiihän sen.
Sormet tarttuivat lankaan tutusti. Puikot alkoivat liikkua, rauhallisesti, tuttuun rytmiin. Ikkunan takana ensimmäinen syyssade tiputti vettä lehdille ja ne heilahtivat, kiiltävänä, elävinä.
