Lähdin toisen luo, ja minä jäin
– Marja, minun täytyy kertoa sinulle jotakin.
Marja-Leena Virtanen seisoi hellan ääressä, sekoitti hernekeittoa. Miehen äänessä kuului sama sointi kuin silloin, kun työpaikalla jokin meni mönkään, tai kun piti tunnustaa uusi hankinta liian kalliilla. Pieni jännitys, ripaus syyllisyyttä, mutta päättäväinen halu sanoa sanottavansa.
– Sano pois, hän vastasi kääntymättä ettei keitto pala pohjaan.
– Mä lähden. Mulla on toinen nainen.
Hän laski kauhan alas pidikkeelle. Katsoi miestä Markku seisoi keittiön ovella, päällä pikkutakki, vaikka yleensä kotona käytti vain villapaitaa. Oli selvästi pukeutunut tätä keskustelua varten kuin viraksi olisi tulemassa.
– Kauanko tämä on kestänyt? Marja-Leena kysyi.
– Kahdeksan kuukautta.
– Näin.
Markku näytti odottaneen jotain muuta: kyyneleitä, huutoa, kysymyksiä. Hän siirteli painoa jalalta toiselle.
– Marja, en mä halua, että meille jää pahat välit. Sä olet mulle ollut… turva. Luotettava taustatuki. Olen aina arvostanut sitä.
Marja-Leena katsoi miestään pitkään, kuin vierasta esinettä, jonka joku oli tuonut kotiin eikä kukaan tiedä miksi.
– Turva, hän toisti hiljaa. – Hyvä. Syötkö iltapalaa?
– Mitä?
– Hernekeitto on valmista. Syötkö vai etkö?
Markku meni niin hämilleen, että jäi hetkeksi neuvottomaksi.
– En ei, en jaksa nyt syödä. Marja, ymmärrätkö mitä sanoin?
– Ymmärrän kyllä. Menet toisen luo. Kahdeksan kuukautta. Turva. Näin se on. Et syö. Hyvä.
Marja-Leena otti uuden lautasen, annosteli itselleen keittoa ja istui pöytään.
Markku kulutti vielä viisi minuuttia ovensuussa ennen kuin meni makkariin pakkaamaan kassiinsa. Kuului laatikoiden kolinaa ja pussien suhinaa. Marja-Leena söi keittonsa loppuun. Hyvä, tuhti keitto, sopivalla happamuudella. Omiin mieltymyksiin ei keitto ollut ehkä täydellinen, mutta Markun makuun oli kolmekymmentä vuotta hän oli sitä samaa keittänyt.
Ajatus tästä pysäytti kaas. Laski lusikan.
Hetken päästä otti sen taas. Söi loppuun.
***
Markku Tapio Virtanen, kuusikymppinen, oli vakaasti sitä mieltä, että elämä on vielä edessä. Rakennusfirman keskijohdossa, hyvässä kunnossa, vaikkei sitä myöntänyt, käytti värishampoota peittämään harmaata. Avioitui 27-vuotiaana, eli Marjan kanssa 28 vuotta, kasvatti pojan Eeron, joka nyt työskenteli Jyväskylässä ja soitti kerran viikossa.
Henna Koskinen, 29 vuotta, työskenteli toimistolla Markun kanssa. Pitkät tummat hiukset, hoikka, ja aina valmis sanomaan wau kaikkeen yllättävään ja hämmästyttävää löytyi usein: hyvästä ravintolasta, uudesta älypuhelimesta, siitä miten Markku selvitti pulmat yhdellä puhelulla. Sellaista oli mukava kuulla.
Marja-Leena Virtanen, 57 vuotta, toimi pääkirjanpitäjänä Keskussairaalan talousosastolla. Pieni, tummatukkainen, mutta ohimolta löytyi jo hopeanharmaa juova jota ei peitellyt. Laski päässään nopeammin kuin kukaan kollega koneella. Luki kolme kirjaa joka kuukausi, keitti parhaan hernekeiton Keravan lähiössä. Kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ajan oli hoitanut kodin, työn, perheen eikä koskaan pyytänyt kiitosta, koska ei pitänyt sitä sankaritekona. Se oli elämää.
Kerava oli heidän kotikaupunkinsa ei pieni, muttei suuri: kaikki tunsivat kaikki, ainakin vähän. Ostoskeskus, muutama hyvä kahvila, jossa pystyi istumaan vailla huolta. Kolmioneliö keittiöllä kerrostalon neljännessä kerroksessa. Hyvä asunto, siisti ja käytännöllinen verhot Marja-Leena ommellut kahdeksan vuotta sitten, kun kaupasta ei löytynyt oikean sävyisiä.
Kun Markku lähti, istui nainen hetken keittiössä. Ulkona satoi lokakuun tihkua. Sitten siivosi pöydän, tiskasi astiat ja meni nukkumaan.
Ensimmäiset kolme päivää menivät sumussa. Töihin, raporttien tekoon, kollegoille vastaukseksi ihan hyvin, eikä kukaan kysellyt enempää. Illat olivat hiljaisia. Ei kyyneleitä, vain jotain puutuneen kaltaista kuin iskun jälkeen, kun kipu ei ole vielä tullut.
Neljäs päivä soitto ystävältä.
– Marja, kuulin huhun. Pitääkö paikkansa?
– Pitää.
– Voi hyvänen aika. Miten pärjäät?
– Ihan hyvin.
– Marja, älä sano noin. Ollaan ystäviä, kerro rehellisesti.
Hetken hiljaisuus.
– Kaisa, tiedätkö mikä on oudointa? Huomaan, etten ole pitkään aikaan enää tiennyt mitä se mies ajattelee. Vaikka vieressä elänyt. Ehkä se tuntuu pahimmalta.
Kaisa oli hiljaa, sitten ehdotti varovasti:
– Pitäiskö puhua hänen kanssaan? Voisiko vielä
– Ei tarvitse, Marja-Leena sanoi tyynesti. – Mietin vain ääneen.
Kaisalle hän ei tunnustanut sitä, mikä oli hävettävää. Että kun Markku ilmoitti lähdöstään, ensimmäinen tunne ei ollut kipu. Ensimmäinen tunne oli kuin olisi kantanut liian raskasta kassia kauan, ja nytpä joku sen viimein nosti pois käsivarrelta. Uupumusta. Melkein helpotusta.
Viidentenä päivänä Marja otti olohuoneen seinältä suuren hääkuvan pois. Markku tumma puku, hän valkoisessa mekossa, molemmat nuoria, kummallakin hymy. Laittoi kuvan varastoon. Ei rikkonut, ei heittänyt pois vain laittoi pois näkyvistä.
Seinään jäi kalpea läikkä.
Katsoi siihen pitkään. Otti puhelimen ja soitti Suomalainen Koti -sisustuskauppaan.
***
Remontin teki pitkälti itse. Mitä ei osannut, tilasi palveluna. Olohuoneeseen uudet, lämpimän kermaiset tapetit. Valmiit verhot, joissa isoa lehtikuviota Markku ei olisi koskaan hyväksynyt, hän kun piti yksivärisestä ja suorasta. Järjesti huonekalut itselle sopivaan järjestykseen sohva siirtyi lähemmäs ikkunaa.
Eero soitti kahden viikon kuluttua. Ilmeisesti isä ilmoittanut.
– Äiti, miten menee?
– Hyvin, Eero. Remonttia teen.
– Remonttia? poika selvästi yllättynyt.
– Vaihdoin olohuoneen tapetit. Haluaisin tehdä vielä makuuhuoneen.
– Äiti… oletko ihan ok?
– Olen, kulta. Oletko soittanut isälle?
Eero vastasi epäröiden:
– Olen.
– Hyvä. Hän on sun isä, pidä yhteyttä. Tuletko jouluna käymään?
– Totta kai tulen. Äiti, etkö sinä… eikö ole yksinäistä?
Marja katseli remontoitua olohuonetta: vaaleita seiniä, kuviolliset verhot, uusi sohvapaikka ikkunan vierellä.
– Tiedätkö, ei olekaan ollut vaikeaa. Ihmettelen itsekin.
Eero jäi vielä joksikin aikaa kyselemään, mutta rauhoittui. Oli hyvä poika, mutta kuten monet aikuiseksi kasvaneet lapset, salaa toivoi, ettei mitään oikeasti pahaa tapahtuisi ja kyllä aikuiset osaavat
Marraskuussa Marja etsi ullakolta talvivaatteita, ja löysi laatikon. Vanha pahvilaatikko, jossa viisitoista vuotta sitten oli kaikki hänen käsityöt. Virkkuukoukut, puikot, jämäkerät, kesken jääneet työt. Markku oli silloin kiukkuinen langanpätkistä joka nurkassa, joten Marja oli hiljaa ja korjannut laatikon pois. Nyt hän kantoi sen keskelle huonetta ja katseli.
Otti puikot käteensä, istui sohvalle ikkunan viereen. Ulkona leijaili talven ensimmäinen lumi, kepeä ja arka.
Sormet muistivat entisen työn.
***
Työkaveri Sirkka Salonen huomasi joulukuun alussa Marjan kaulassa uuden kaulaliinan.
– Oletko itse tehnyt? Onpa upea!
– Olen. Pitkästä aikaa taas, pitää totutella sormet.
– Voisitko tehdä mullekin? Maksaahan toki.
– Anna olla nyt, Sirkka.
– Voin ostaa langat ja maksan kyllä. Haluaisin sellaisen pipon missä on käänne…
Ensimmäinen tilaus syntyi vahingossa kuten monet tärkeät asiat.
Joulukuun ja tammikuun aikana Marja-Leena neuloi kahdeksan kappaletta: kolme pipoa, kaksi kaulaliinaa, lapaset ja kaksi villapaitaa. Pyysi vain nimellisesti, silti se oli rahaa pieniä summia, mutta itselle tienattuja, iltaisin sohvalla istuen langan ja uuden rauhan äärellä.
Kaisa vieraili joulun jälkeen. Katseli olohuonetta, tunnusteli verhoja, huomasi lankalaatikon hyllyllä.
– Sinä olet muuttunut.
– Millainen olen?
– En tiedä. Tyyni. Pelkäsin, että masennut, mutta…
– Mutta en masentunut. En ymmärrä itsekään miksi. Ehkä siksi, ettei ollut aikaa.
– Markku ei soita?
– Yhden kerran marraskuussa. Kysyi auton papereiden perään. Neuvoin mistä löytyy. Ei muuta.
– Auton takia.
He olivat hetken hiljaa. Kaisa piteli mukia käsissään, tapa jota teki aina ajatellessaan.
– Vihaatko sinä Markkua?
Marja mietti rehellisesti.
– En. Se tuntuu oudolta sanoa. Kipeää teki, pettymys oli iso, mutta en vihaa. Hän on vain ihminen, joka teki omat valintansa. Nyt on hänen elämänsä, minulla omani.
– Miten miehen pettämisestä selviää järjissään, Kaisa virnisti kuivasti. – Sun pitäis kirjottaa kirja.
– Ehkä vielä kirjoitan, Marja nauroi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aidosti.
***
Hennasta paljastui monta hyvää puolta, mutta kodin ylläpito ei kuulunut niihin.
Markku huomasi tämän ajan myötä. Ensin kaikki tuntui helpolta: ravintolat, viikonloppujen matkat, nuoruuden ja keveyden tunne. Henna katsoi Markkua haltioituneena lämmitti mieltä. Kehui nuorekkuutta, ja Markku suoristi hartiat.
Kun he muuttivat yhteen Markun vuokra-asuntoon, moni asia valkeni.
Henna ei laittanut ruokaa. Ei edes yrittänyt, osti mieluummin valmisruokaa kalliimpaa ja pian kyllästytti. Kotiin ei tullut järjestystä. Tavaraa lojui tuoleilla, lattialla, kylpyhuoneen nurkassa. Ei varsinaisesti likaista, mutta levotonta. Markku, joka oli tottunut arkiseen siisteyteen ja järjestykseen, hermostui kolmannen viikon jälkeen.
Henna ei ymmärtänyt vuokranmaksujen logiikkaa eikä miksi pitäisi säästää, jos rahaa kerran on. Markku selitti. Henna nyökkäsi. Seuraava kuukausi sama keskustelu.
Lisäksi Henna rakasti ystäviään. Heitä kävi illat pitkät, nauru ja viinilasit jäivät pöytään yön jälkeen. Markku makasi viereisessä huoneessa ja kuunteli, mutta vääränlaista naurua oli nyt seinän takana.
Helmikuussa Markku soitti Marjalle.
– Mitä kuuluu?
– Hyvää, Markku.
– Et kai loukkaantunut kun en ole soittanut aiemmin?
– En.
Hetken hiljaisuus.
– Muistatko missä jääkaapin takuutodistus on? Tarvisin nyt huoltoon.
– Vihreässä kansiossa, varaston kolmannella hyllyllä.
– Et kai ottanut sitä mukaan?
– En koskenut sun tavaroihin.
– Kiitos.
Marja laski puhelimen alas, katsoi ulos. Lumi suli, autotallien kattojen päällä mustia läikkiä kevät oli tulossa.
Otti puikot. Uudet työ alullaan: harmaa-sininen villapaita, itselle.
***
Maaliskuussa sairaalassa kerrottiin, että talousosaston päällikkö eläköityy. Paikka vapautuu. Päälääkäri kutsui Marjan puheilleen.
– Marja-Leena, sanon suoraan: olet ollut täällä jo vuosia ja helposti voisit edetä, miksi et koskaan ole hakenut ylennystä?
Marja mietti.
– Ehkä perhesyistä. En halunnut lisäkuormaa.
– Entä nyt?
– Nyt – hän pysähtyi hetkeksi – Nyt arki on toisenlaista.
– Olen kuullut tapahtuneesta. Olen pahoillani.
– Ei tarvitse kertokaa vain mitä työ vaatii.
Päälääkäri hymyili.
– Kyllä tiedät jo itsekin. Laitatko hakemuksen?
– Laitan.
Hakemus kirjoitettiin saman tien. Marja käveli kotiin, vaikka bussi juuri saapui pysäkille. Halusi vain kulkea. Maaliskuu tuoksui märältä asfaltilta ja joltakin tuoreelta. Hän mietti kävellessään, ettei ollut pitkään aikaan kiinnittänyt näin paljon huomiota pieniin asioihin: kevään hajuihin, lätäköiden väreihin, puihin, joiden oksilla silmut paisuivat.
Ajatteli: elämä jatkuu. Banaali oivallus, mutta banaalit ajatukset ovat yleensä totta.
***
Huhtikuussa Markku ilmestyi yllättäen ovelle.
Hän avasi. Mies seisoi rapulla takissa, jonka Marja oli kolme vuotta sitten ostanut, nyt hieman kulunut ja silmien alla varjot.
– Voinko tulla sisään?
– Miksi?
Markku katsoi varpaisiinsa.
– Minun pitää puhua sinun kanssa.
Marja siirtyi sivuun. Markku astui sisään. Katseli kohennettuja seiniä, uusia verhoja, muuttunutta järjestystä.
– Olet rempannut.
– Kyllä.
– Hyvältä näyttää.
Nainen ei vastannut, meni keittiöön laittamaan veden kiehumaan. Rutiinilla, jonka käsiliikkeet tiesivät.
Markku istui alas pöydän ääreen. Marja-Leena katsoi häntä jotenkin eri tavalla kuin ennen, kuin paikkaa, jonne palaa pitkästä aikaa ja näkee uusin silmin.
– Miten voit? hän kysyi.
– Hyvin. Sain ylennyksen.
– No sitä olet ansainnut.
– Ollut kauan jo arvostuksen väärti.
Tämä jäi Markulle päähän. Lyhyt hiljaisuus.
– Marja…
– Sano suoraan. Mitä asiaa?
Markku hieroi silmäänsä tuttu ele, aina kun oli vaikeaa sanoa jotain.
– Meillä Hennan kanssa Ei nyt täysin mahdotonta, mutta vaikeaa. Hän on erilainen kuin ajattelin.
– Niin usein käy.
– Ajattelin, että voisin palata. Sinä… aina ymmärsit. Osasit.
Marja kaatoi teetä. Laski mukin Markun eteen, toisen itselleen.
– Osasin, kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Mutta sinä tuskin huomasit.
– Kyllä huomasin.
– Et ihan. Olisit muuten puhunut minusta toisin.
Hetken hiljaisuus.
– En halunnut loukata. Turva tarkoitin, että…
– Se tarkoittaa ettei sua ole. Turva on taustalla kun muut menee eteenpäin. Käytännöllistä mutta etäistä.
– Marja…
– Ei ole kaunaa, Markku. Ihan oikeasti. Selitän vain, miksi eivät asiat mene niin kuin toivot.
– Haluan takaisin.
– Kuulinkin. Mutta minä en.
Markku katsoi Marjaa, eikä ymmärtänyt. Oikeasti ei ymmärtänyt.
– Mutta olet yksin.
– Olen. Ja minulla on hyvä olla.
– Ei se voi olla hyvä eihän kukaan oikeasti viihdy yksin.
Nainen piteli teemukiaan tiukasti, rauhallisena.
– Tiedätkö mikä yllätti? Ajattelin, että ilman sinua täällä on tyhjä. Hirvitti ajatella. Mutta ilman sinua tila on täynnä tilaa itselle.
Markku oli hiljaa.
– Olet varmaan hyvä ihminen, mutta luulit että minä olen täällä aina. Että turva pysyy. Nyt en ole.
– Mitä mun pitäisi tehdä? Kuulosti lapsen kysymykseltä, Melkein säälitti.
– En tiedä, Markku. Se on sun asiasi.
Mies joi teen loppuun, seisoi vielä hetken ja lähti.
– Haetko avioeroa?
– Haen pian. Konsultoin jo.
Hän nyökkäsi, otti takin ja kääntyi ovella.
– Olet muuttunut.
– En ole. Olen sama. Eikä sinä vain huomannut.
Ovi sulkeutui.
Marja istui pöydän ääreen. Kadulla kuului ääniä, autojen huminaa, joku nauroi pihalla. Tavallinen huhtikuinen ilta Keravalla.
Hän keräsi astiat, avasi ikkunan. Huoneeseen virtasi kevään raikasta ilmaa ja poppelin tuoksua.
***
Simo Ruuskanen tuli vastaan ensi kertaa taloyhtiön kokouksessa. Hän muutti samalle rapulle talvella, myi omakotitalon lapset asuivat jo omillaan, toinen Helsingissä, toinen Lahdessa ja isosta talosta tuli vain taakka.
Simo oli viisikymmentäkahdeksan, lyhyt, laiha, harmaat hiukset lyhyenä, silmissään rauhallinen katse. Töissä suunnitteli siltoja ja liikenneväyliä projektipäällikkönä. Vaimosta tuli leski kolme vuotta sitten.
Kokouksessa Simo puhui kohteliaasti putkivuodosta, ilman turhaa dramatiikkaa. Taloyhtiön hoitaja kuunteli häntä.
Marja kiinnitti huomiota siihen, miten helpottavan levollisesti Simo seisoi ei ollut tarvetta todistella.
He tutustuivat sattumalta hississä toukokuun alussa. Marja raahasi suurta lankakassia hankalaa ja painavaa.
– Voinko auttaa? Simo kysyi.
– Kyllä minä pärjään.
– Näen että pärjäät, mutta helpommalla menisi jos autan.
Nainen nauroi ja ojensi kassin.
Alkoivat jutella hississä, jatkoivat käytävällä. Simo saattoi ovelle asti.
– Teetkö käsitöitä?
– Teen. Naurattaako?
– Ei. Hyvä vain. Minulle jäi vaimon kuolemasta paljon lankoja, laitoin pois jos haluat, voisit ottaa.
Nainen suostui. Langat olivat hienoja, kalliita, kauniiksi vyyhdeiksi kieputettuja.
Jatkossa he juttelivat kun näkivät. Kerran jos toisenkin Simo tuli käymään teekupille. Juttelivat kaupungista, töistä, kirjoista. Simo luki paljon mutta ei paukutellut henkseleitään. Jaksoi kuunnella, osasi olla hiljaa kun Marja pohti.
Kesäkuussa Marja neuloi Simolle villahuivin. Harmaa, lahjaksi Simolta saaduista langoista.
– Mistä hyvä ihme tämmönen nyt? Onhan nyt kesä.
– Syksyksi. Ja samalla testattiin lankaa.
– Tuliko hyvä?
– Yllättävän hyvä.
Simo otti lahjan vastaan vakavasti, kiittäen lyhyesti. Marjan oli helppo pitää siitä tavasta.
***
Heinäkuussa Marja jätti avioerohakemuksen. Markku ei vastustellut. Tapasivat maistraatissa, allekirjoittivat paperit. Markku oli väsynyt ja vähän eksyneen oloinen. Marjalla oli uusi, keväällä ostettu kesämekko pirteän värinen, eikä käytännöllinen, tumman sijaan.
– Miten voit? Markku kysyi ulkona paperien jälkeen.
– Hyvin, Marja vastasi. Se oli totta.
– Henna meni takaisin vanhempiensa luo, Kemiin. Asuu nyt siellä.
– Ymmärrän.
– Jään nyt yksin.
Marja katsoi miestä. Ei säälin, ei ylpeyden, vain katsomisen vuoksi.
– Kyllä sä pärjäät. Opit kyllä. Ei se ole vaikeaa jos yrittää.
He erosivat eri suunnille.
Kaupassa Marja osti puoli kiloa kirsikoita, suuria ja kypsiä. Seisoi auringossa ulkona, söi niitä paikan päällä, kivet pieneen paperipussiin. Hyviä olivat.
***
Simo Ruuskanen pyysi Marjan elokuvailtaan elokuun alussa. Yhdellä lauseella.
– Metsäelämää-elokuva olisi nyt paikallisessa puistokinossa. Lähdetkö?
– Lähden toki.
Leffa oli ihan hyvä vanha suomalainen komedia, näytettiin ulkona penkeillä. He nauroivat samaan aikaan kohtauksille.
Elokuvan jälkeen kävelivät puistossa. Ilta oli edelleen lämmin, aurinko laski hitaasti kuten elokuussa vain osaavat. Marja kertoi kuinka käsitöitä alkoi tehdä tilauksesta, vähän sattumalta. Simo kuunteli.
– Jatka ihmeessä, Simo sanoi vakavana. Se on sydämestä harvinaista nykyään.
– Tuosta puhut kuin huivista.
– Puhun huivista. Mutta kyllä se sydän näkyy muussakin.
Hetken kuljettua Simo jatkoi:
– En kiirehdi mihinkään. Et sinäkään taida.
– En.
– Sitten kaikki on juuri niin kuin pitääkin.
Marjan ei tarvinnut kysyä, mitä Simo tarkoitti. Tiesi kyllä.
***
Syyskuussa Kaisa tuli kylään ja löysi Marjan ikkunan äärestä neulomasta. Huoneessa tuoksui kahvi, pöydällä kerät kolmea sinistä väriä, koneella lista kesän tilauksista töitä tuli jo kiitettävästi.
– Sinulla on oma sivu verkossa? Kaisa ihmetteli näytön äärellä.
– Taloiden tytär teki kuvat töistä, hinnat, ehdot. Kaksikymmentäkolme toteutettua tilausta.
– Olet tainnut tosissasi ryhtyä yrittäjäksi!
– En isosti vain pieni sivutulo, mutta oma ja kiinnostavaa.
Kaisa naurahti.
– Kuka olisi vuosi sitten uskonut
– Ei kukaan. En minäkään.
– Ja tämä sun naapuri-Simo – Kaisa siristi silmiään.
– Niin?
– Ei mitään, mutta kun puhut hänestä, kasvosi ovat erilaiset.
Marja ei vastannut, silmät kiinni työssä.
– Rauhallinen olo hänen kanssaan, hän sanoi lopulta. En tiedä miten selittäisin.
– Ei tarvitsekaan selittää, Kaisa sanoi. Ymmärrän kyllä.
Kahvit juotiin, puhuttiin Kaisan lastenlapsista, naapurin poliklinikan remontista, siitä, että Suomalainen Koti -kaupassa alkaa syysale, pitäisi ehkä mennä. Tavanomaista kahvittelua syyskuisena päivänä.
Ulkona Kerava eli omaa arkeaan. Koivujen lehdet kellastuivat, pihalla ulkoili koira, poika harjoitteli pyörällä, katse varpaissa ja keskittynyt ilme kasvoilla.
Marja poimi uutta lankakerää, etsi langan päätä. Tilauksessa oli palmikkopipo kahden viikon päähän. Ehtii hyvin.
Sormet ottivat langan, puikot alkoivat tehdä tasaista, rauhoittavaa liikettä. Ikkunan takana syyssade täplitti puiden lehtiä, jotka tunsivat olevansa yhä elossa.
Tämän kaiken jälkeen ymmärrän: joskus elämä antaa tilaa hengittää ja olla. Ja kun lakkaa olemasta pelkästään turva toiselle, saattaa löytää itsensä uudestaan tässä uudessa rauhassa, juuri tällaisena kuin on.
