— Isä, tässä on tuleva vaimoni ja sinun miniäsi, Varvara! — hehkui onnesta Borja. — Kuka?! — professori, tohtori Risto Filimonin kysyi yllättyneenä. — Jos tämä on vitsi, niin ei kyllä naurata! Mies tarkasteli inhoten “miniänsä” rosoisten sormien kynsiä. Näytti siltä, ettei tuo tyttö ollut koskaan nähnyt saippuaa ja vettä. Muuten, miten selittää kynsien alla jankuttavan lian? “Hyvä luoja! Onneksi minun Larini ei elänyt näkemään tätä häpeää! Mehän kasvatimme tuon hulivilin parhaisiin tapoihin”, hän ajatteli kipeänä. — Tämä ei ole mikään vitsi! — Borja ilmoitti uhmakkaasti. — Varvara jää meille, ja kolmen kuukauden päästä mennään naimisiin. Jos et halua osallistua poikasi häihin, pärjään kyllä ilmankin! — Hei vaan! — Varja hymyili ja asteli kuin kotonaan keittiöön. — Tässä on karjalanpiirakoita, vadelmahillo, kuivattuja sieniä… — tyttö luetteli repusta nostamiaan eväitä. Risto Filimonin tarttui sydämeensä, kun näki Varjan sotkevan käsin kirjotun lumivalkean liinan valuvalla hillolla. — Borja! Tule järkiisi! Jos teet tämän kiusallasi, niin ei kannata… Tämä on jo julmaa! Mistä kylästä sinä tämän moukan raahasit tänne? En hyväksy häntä asumaan talossani! — professori huusi epätoivoisena. — Rakastan Varjaa. Ja vaimoni saa asua minun asunnossani! — Borja hymähti pilkallisesti. Risto Filimonin tajusi, että poika vain pelleili. Hän ei kiistellyt enää, vaan poistui hiljaa huoneeseensa. Viime aikoina suhde poikaan oli muuttunut. Äidin kuoleman jälkeen Borja oli muuttunut kurittomaksi, jättänyt yliopiston, käyttäytynyt röyhkeästi ja viettänyt huolettoman elämän. Risto Filimonin toivoi, että poika vielä muuttuisi, tulisi taas harkitsevaksi ja hyväksi, mutta päivä päivältä Borja etääntyi. Tänään hän toi kotiin oudon maalaisneidon, tietäen ettei isä koskaan hyväksyisi valintaa… Pian Boris ja Varja menivät naimisiin. Risto Filimonin ei suostunut edes tulemaan häihin, ei halunnut hyväksyä ei-toivottua miniää. Häntä suututti, että hienon kotiäidin, vaimon ja äidin Larin paikkaa oli ottanut oppimaton tyttö, joka ei osannut edes puhua kunnolla. Varvara ei näyttänyt huomaavan appiukon paheksuntaa, vaan yritti parhaansa miellyttää, mutta sai aikaan vain enemmän vahinkoa. Mies ei nähnyt tytössä ainoatakaan hyvää piirrettä, vain oppimattomuutta ja huonoja tapoja… Boris kyllästyi leikkimään mallikelpoista aviomiestä, alkoi taas juopotella ja rellestää. Isä kuuli nuorten riitoja, ja toivoi vain että Varvara lähtisi talosta lopullisesti. — Risto Filimonin! — miniä ryntäsi eräänä päivänä itkien. — Boris haluaa eron, ajaa minut ulos, vaikka olen raskaana! — Niin, mikset menisi takaisin kotiin? Et sentään ole koditon… Ja raskaus ei anna oikeutta jäädä tänne eron jälkeen. Anna anteeksi, mutta en sekaannu teidän riitoihin, — mies sanoi, salaa ilahtuneena pääsevänsä eroon häiritsevästä miniästään. Varja purskahti itkuun ja alkoi kerätä tavaroitaan. Hän ei ymmärtänyt, miksi appiukko vihasi häntä ensi hetkestä, miksi Boris leikki ja heitti hänet kuin koiranpennun ulos. Niin mitä, vaikka oli maalaiskylästä? Olihan hänelläkin sielu ja tunteet… *** Kahdeksan vuotta kului… Risto Filimonin asui vanhainkodissa. Vanhus oli viime vuosina rapistunut pahasti. Boris käytti tilanteen hyväkseen ja piilotti isän nopeasti laitokseen välttääkseen vaivaa. Ukko sopeutui kohtaloonsa. Elämänsä aikana hän oli opettanut tuhansille ihmisille rakkautta, kunnioitusta ja huolenpitoa. Kiitoskirjeitä tuli edelleen entisiltä oppilailta… Mutta omaa poikaa hän ei ollut saanut ihmiseksi. — Risto, sulla on vieraita, — huonekumppani hihkaisi palatessaan ulkoa. — Kuka? Borja? — vanhus kysyi toivottomana. Tiesi, ettei poika koskaan tulisi, inhosi isäänsä liikaa… — En tiedä. Hoitaja pyysi sinua tulemaan alas. Mitä sinä siinä istut, mene jo! — kaveri virnisti. Risto otti kepin ja asteli hitaasti pienestä, tunkkaisesta huoneesta. Portaita laskeutuessaan hän näki hänet kaukaa, ja heti tunnisti, vaikka viime kohtaamisesta oli kauan. — Päivää Varvara! — vanhus sanoi hiljaa, katse alas. Ehkä hän yhä tunsi syyllisyyttä siitä, ettei noussut tytön puolustajaksi kahdeksan vuotta sitten… — Risto Filimonin?! — omenaposkinen nainen hämmästyi. — Olette niin muuttunut… Oletteko sairas? — Jonkin verran…, — hän hymyili surullisesti. — Miten sinä tänne löysit? — Borja kertoi. Tiedättehän, ettei hän halua ollenkaan olla tekemisissä lapsen kanssa. Poika pyytää jatkuvasti, haluaisi isälle ja ukille… Ivan ei ole syyllinen siihen, että ette tunnusta häntä. Lapsi kaipaa sukua. Me ollaan kahdestaan…, — nainen sanoi värisevin äänin. — Anteeksi, ehkä tämä oli ihan väärä idea. — Odota! — vanhus pyysi. — Kuinka vanha Ivan nyt on? Muistan, viimeisessä kuvassa hän oli vasta kolmivuotias. — Hän on tuolla ovella. Tuodaanko hänet? — Varja kysyi ujosti. — Tottakai, tyttäreni, kutsu vaan! — Risto Filimonin ilostui. Aulaan astui punatukkainen poika, Borjan ilmetty pienoiskopio. Ivan käveli ujosti ukin luo, jota ei ollut koskaan tavannut. — Hei, poika! Oletpa jo iso…, — vanhus liikuttui ja halasi lapsen. He juttelivat pitkään, kävelivät syksyisessä puistossa vanhainkodin vieressä. Varja kertoi vaikeasta elämästään ja siitä, kuinka äidin kuoltua nuori nainen jäi yksin kasvattamaan poikaa ja taloa. — Anteeksi Varja! Olen todella pahoillani. Luulin aina olevani viisas ja sivistynyt, mutta nyt vasta ymmärrän, että ihmisiä pitää arvostaa vilpittömyydestä ja sydämellisyydestä, — ukko sanoi. — Risto Filimonin! Meillä olisi sinulle ehdotus, — Varja hymyili hermostuneena. — Tule meille! Sinä olet yksin, ja me Ivanin kanssa kahdestaan… Olisi ihanaa, jos lähellä olisi oma sukulainen. — Ukki, tule mukaan! Mennään yhdessä ongelle, metsään sieneen… Meidän kylä on kaunis, talossa on tilaa! — Ivan pyysi tiukasti ukin kädestä. — Mennään! — Risto Filimonin hymyili. — Paljon jäi opettamatta pojalle, toivottavasti voin antaa sinulle sen, mitä Borjalle en antanut. Ja en ole koskaan ollut kylässä. Ehkä viihdyn! — Kyllä viihdyt! — Ivan nauroi.

Isä, saat tavata tulevan vaimoni ja sinun miniäsi, Eeva! Onni loisti Lauri Hämäläisen kasvoilla, kun hän esitteli nuoren naisen.
Mitä? professori, tohtori Heikki Hämäläinen katsoi silmät pyöreinä. Tämäkö nyt on vitsi? Ei kyllä naurata!
Mies tarkasteli minäänsä Eevan käsiä kulmat kurtussa, eikä voinut ymmärtää, kuinka kynsien alla saattoi olla niin tiukasti likaa: ei liene tämä nainen kuullutkaan saippuasta ja vedestä?
“Voi hyvänen aika! Onneksi Kaarina ei elänyt näkemään tätä häpeää! Mehän teimme kaikkemme, että Laurista kasvaisi kunnollinen mies,” iski kipeä ajatus mieleen.
Tämä ei ole vitsi! Lauri vastasi uhmakkaasti. Eeva asuu kanssamme, ja kolmen kuukauden päästä mennään naimisiin. Jos et halua olla mukana, pärjään itsekin!
Päivää, Eeva hymyili varovaisesti ja käveli kotona kuin omaan keittiöönsä. Nämä on ruisleipiä, puolukkahilloa, kuivatut sienet… hän luetteli eväitä, joita nosti kuluneesta laukustaan.
Heikki Hämäläinen tunsi puristuksen rinnassaan, kun Eeva tahrasi valkoisen pellavaliinan punaisella hillolla, kuin ei olisi huomannutkaan.
Lauri! Herää jo! Jos haluat kostaa minulle, ei tämän näin kuulu mennä. Mistä maalaistuvasta sinä tämän tytön raahasit? En salli hänen asua talossani! professori vaati epätoivoisesti.
Minä rakastan Eevaa. Ja vaimoni kuuluu asuntooni! Lauri virnisteli julkeasti.
Heikki ymmärsi, että poika vain pilkkasi häntä nyt, eikä halunnut enää riidellä. Hän poistui sanaakaan sanomatta omaan huoneeseensa.
Äidin kuoleman jälkeen Lauri oli muuttunut kovasti. Poika jätti yliopiston, vastasi isälleen töykeästi ja vietti huoletonta elämää, joka oli kaikkea muuta kuin hillitty.
Heikki jaksoi silti toivoa, että poika vielä palaisi entiselleen järkeväksi, lempeäksi Lauriksi. Mutta joka päivä Lauri etääntyi hänestä enemmän. Ja nyt oli tuonut kotiin tämän maalaistytön, vaikka tiesi että isä ei koskaan hyväksyisi valintaa.
Jonkin ajan kuluttua Lauri ja Eeva menivät maistraatissa naimisiin. Heikki ei suostunut edes tulemaan häihin; hän ei voinut hyväksyä Eevaa. Häntä raastoi, että rakastetun Kaarinan, kodin ja perheen sielun, paikan otti nyt tämä kouluttamaton, kömpelö nainen.
Eeva ei näyttänyt huomaavan anoppinsa kylmyyttä, vaan yritti miellyttää kaikessa, mutta huonolla menestyksellä professori ei nähnyt hänessä ainuttakaan hyvää puolta, vain kömpelyyttä ja oppimattomuutta.
Lauri, kokeiltuaan elämää esimerkillisenä aviomiehenä, alkoi jälleen juoda ja bilettää. Isä kuunteli riitoja ja riemuitsi salaa: ehkä Eeva lähtisi, eikä palaisi koskaan.
Eräänä iltana Eeva ryntäsi Heikin luo kyyneleet silmissään.
Tohtori Hämäläinen! Lauri haluaa eron, hän ajaa minut ulos, vaikka odotan hänen lastaan!
Miksi ulos? Et sinä ole koditon Palaa sinne mistä tulit. Ja raskaus ei anna sinulle oikeutta jäädä tänne. Minä en puutu teidän asioihin, vastasi mies, ja sisimmässään iloitsi, että pian ärsyttävä miniä katoaisi lopullisesti.
Eeva purskahti itkuun ja alkoi pakata laukkujaan. Hän ei ymmärtänyt, miksi Heikki oli vihannut häntä ensitapaamisesta, miksi Lauri oli leikkinyt hänen tunteillaan ja hylännyt kuin koiran. Niin: hän oli maalta, mutta oliko se syy unohtaa että hänelläkin oli sydän
***
Kahdeksan vuotta kului. Heikki Hämäläinen asui hoitokodissa. Vanhus oli vuosien myötä kuivunut ja väsynyt. Lauri käytti tilannetta hyväkseen ja oli lähettänyt isänsä laitokseen, ettei joutuisi vaivoihin.
Heikki oli oppinut hyväksymään kohtalonsa: olihan hän elämässään kasvattanut tuhansia nuoria lempeyteen ja välittämiseen, saanut kiitoskirjeitä entisiltä oppilailta. Mutta oman poikansa hän ei ollut osannut kasvattaa ihmiseksi.
Heikki, sulle tuli vieraita, huikkasi huonekaveri palattuaan päiväkävelyltä.
Kuka? Lauri? vanhus tokaisi; epäili kuitenkin ettei poika koskaan tulisi.
En tiedä. Hoitaja vain pyysi hakemaan sinut. No, mitä sinä siinä vitkutat? Mene nyt! kaveri naurahti.
Heikki tarttui kävelykeppiinsä ja kulki hitaasti pienestä, tukahduttavasta huoneesta käytävälle. Portaissa hän jo kaukaa näki naisen, ja tunnisti Eevan heti, vaikka aikaa oli kulunut.
Terve, Eeva! hän sanoi hiljaa ja kumarsi päänsä. Syvä syyllisyys kalvoi edelleen mieltä ei ollut koskaan puolustanut rehellistä ja avointa tyttöä.
Tohtori Hämäläinen? Eeva hämmästyi. Olette kyllä muuttunut Oletteko kipeä?
Kyllä tässä vuosia kertyy, hän hymähti surullisesti. Mitä sinä täällä?
Lauri kertoi, että asutte täällä. Hän ei halua olla tekemisissä poikansa kanssa, mutta Arttu pyytää päästä isänsä ja isoisänsä luo Eihän lapsi ole syyllinen siihen, ettette hyväksy minua. Me ollaan kahdestaan täällä, Eeva sanoi ääni väristen. Anteeksi, ehkä taas häiritsen
Odota! vanhus pyysi. Millainen poika Artusta on tullut? Muistan viimeksi lähettämäsi kuvan silloin hän oli vasta kolme.
Tuolla oven pielessä hän odottaa. Tuonko hänet? Eeva kysyi arasti.
Tietenkin, tyttäreni, tuo! Heikki lausui iloisesti.
Sisään astui punatukkainen poika, Laurin ilmetty kopio, joka arasti lähestyi isoisää, jota ei ollut koskaan nähnyt.
Terve, poikani! Onpa sinusta kasvanut iso mies vanhus nyyhkäisi ja halasi lapsen tiukasti.
He kävelivät kauan yhdessä syksyisessä puistossa hoitokodin vieressä. Eeva kertoi vaikeista vuosista, kuinka hänen äitinsä kuoli aikaisin ja nuoren äidin täytyi yksin kasvattaa poikaa sekä pyörittää maatilaa.
Anna anteeksi, Eeva! Olen tehnyt sinulle paljon vääryyttä. Olin muka viisas ja sivistynyt, mutta vasta nyt ymmärrän ihmistä ei pidä arvostaa tiedon tai tapojen vaan rehellisyyden ja sydämen perusteella, vanhus sanoi katkeran nöyrästi.
Tohtori Hämäläinen! Meillä olisi ehdotus, Eeva hymyili hermostuneesti. Muuttaisitko meille? Me ollaan Artun kanssa ihan yksin, sinäkin täällä Olisi hyvä saada perhe takaisin.
Tule, ukki! Mennään yhdessä kalalle ja sienimetsään Meillä maalla on kaunista ja tilaa riittää! Arttu pyysi, puristi vakaasti isoisän kättä.
Lähdetään! Heikki hymyili. Paljon olen lykännyt isänä, mutta ehkä voin olla sinulle enemmän kuin Laurille. En ole koskaan ollut kunnolla maalla toivottavasti viihdyn siellä!
Totta kai viihdyt! Arttu naurahti lämpimästi.