Minusta tuntuu, etten koskaan unohda sitä päivää, kun paiskasin äidin ja isin olohuoneen oven kiinni niin, että koko asunto tärisi. Olen kirjoittanut päiväkirjaani siitä illasta, yrittänyt ymmärtää, mitä päässäni liikkui silloin, kun huusin vanhemmilleni, että Tulen elämään teitä paremmin!
Miten te voitte asua tällaisessa köyhyydessä? huudahdin silloin, kun seisoin vanhempieni keittiössä. Katsokaa nyt tätä asuntoa! Kaksikymmentä vuotta ilman edes yhtä kunnon remonttia! Ja muka opetatte minua elämään!
Äiti, Eeva-Maija, painoi hartiansa raskaasti alas. Isä, Tapani, joi teetä hiljaa, vilkaisematta minuun. Olin raivoissani, odotin jotain reaktiota, mutta sain vain vaivaannuttavaa hiljaisuutta, joka suututti minua vielä enemmän.
Topi on hyvä mies! jatkoin, enkä piitannut heidän ilmeistään. Te ette vaan ymmärrä elämästä mitään.
Eeva-Maija katsoi minuun surullisilla silmillään.
Aila, emme me ole Topia vastaan, hän sanoi hiljaa. Me vain haluamme, että saisit ensin opiskelut loppuun ja edes jonkinlaista turvaa elämään.
Minkälaista turvaa? pyörittelin silmiäni. Teidänlaista? Sama koti vuodesta toiseen, ikinä mitään uutta!
Olet vasta yhdeksäntoistavuotias, äiti yritti puhua hellästi. Ei sinun tarvitse vielä mennä naimisiin, ymmärrä nyt.
Isä jätti teekuppinsa pöytään. Katse, jonka hän minuun loi, oli täynnä surua, ei vihaa.
Perusta oma elämä sitten, kun olet valmis, äiti jatkoi varovasti. Ei kaikella ole kiire, ei nyt.
Te ette halua minun olevan onnellinen! poljin jalkaa kuin pikkulapsi. Vain sitä te haluatte!
Ryntäsin eteiseen, kiskaisin vanhan takkini naulakosta niin kovakouraisesti, että nappeja jäi hypisteltäväksi lattialle. Eeva-Maija lähestyi eteisen ovelta.
Aila, odota…
En kuitenkaan pysähtynyt. Puin takkini väärinpäin, kyyneleet kiukusta silmissäni.
Me Topin kanssa ollaan onnellisia! huusin, ihan teidän kiusaksenne!
Tapani tuli myös eteiseen, nojaten ovenpieleen raskain ilmein.
Et ymmärrä vielä, isä aloitti, mutta minä keskeytin.
Minä kyllä elän hyvin! Minulla tulee olemaan rahaa, vaurautta, kaikki mitä haluan! tartuin ovenkahvaan. Toisin kuin te!
Tempaisin oven auki ja syöksyin rappukäytävään. Viimeisenä kuulin äidin hiljaisen huokauksen ja vaimean tömähdyksen, kun joku tavara putosi lattialle.
Juoksin portaat alas, vakuuttuen jokaisella askeleella siitä, että olin oikeassa.
***
Neljän vuoden kuluttua seison taas tuon tutun, ruosteisen oven takana, kuluneen matkalaukun kanssa. Pieni Leo, kolmevuotias kiipeilee käteeni, katsoo ovea uteliaana, tietämättä, että sen takana on kaikki, mitä olen osannut halveksia.
Nostan käteni koputtaakseni, mutta en ensin saa. Sormeni epäröivät oven pinnan yllä. Leo nykii käteeni ja katsoo minua kysyvästi.
Äiti… Leo sanoo, siirtelee jalkojaan hermostuneena.
Katson häntä, katson laukkuani. Arvoton laukku, rikki mennyt pyörä, kaikki omaisuuteni ja muistoni viime vuosilta. Suuret visioni, uhotut uhmat… kaikki haihtuneet pois.
Enää en koe olevani parempi kuin äiti tai isä. Olen vain väsynyt, surkea ja tyhjä.
Viimein koputan kolme kertaa. Koputus on arkakin arkaa. Oven takana askeleet lähestyvät, Eeva-Maija avaa nopeasti, aivan kuin olisi jo odottanut minua. Näen äidin harmaantuneet hiukset, syvemmät uurteet poskilla.
Eeva-Maija huomaa kyynelissä olevan naamani ja pienen Leon, joka puristaa jalkaani. Katsoo laukkua, ja siinä häivähtää ymmärrys. Hän ei kysy, ei muistuta menneistä, hän vain siirtyy syrjään ja antaa meidän astua sisään.
Astun eteiseen. Kaikki on ennallaan, ehkä vielä haalistuneempaa. Samat tapetit, sama eteisen kaappi, tuttu kodin tuoksu, jota joskus halveksin. Leo pälyilee ympärilleen uteliaana.
Leo, menehän vilkaisemaan tuohon huoneeseen sanon pojalleni ja osoitan suunnan. Hän köpöttelee kuuliaisesti.
Käännyn äidin puoleen. Hän seisoo hiljaa seinän vierellä. Haluaisin selittää, mutten osaa. On vain karvas totuus.
Otan askeleen, sitten vielä yhden, lopulta syöksyn äitin syliin. Itku ryöpsähtää rinnastani niin rajuna, että koko keho tärisee. Itken purkaen murentuneet unelmani, solmitun avioliiton, joka hajosi, ja kaiken ylpeyteni, jonka olin verhonnut halveksunnaksi.
Äiti, anteeksi… en saa sanaa suustani ilman nyyhkytyksiä. Anna anteeksi.
Eeva-Maija halaa ja silittää hiuksiani, kuten lapsena.
Olit oikeassa, kuiskaan. Kaikessa.
Äiti ei sano siihen sanaakaan, vain puristaa minua lujempaa.
Mennään keittiöön, keitän teetä, hän sanoo rauhallisesti.
Istun vanhalle paikalleni ikkunan ääreen. Eeva-Maija laittaa veden kiehumaan ja ottaa kupit kaapista. Katselen äitiä ja ajattelen, kuinka paljon olen menettänyt.
Missä isä? kysyn varovasti.
Tapani on töissä. Tulee kohta kotiin, äiti vastaa, asettaa kupin eteeni.
Nielen palan, joka takertuu kurkkuuni.
Minähän sanoin silloin kaikenlaista… köyhyydestä, remonteista… tuijotan teemukiin.
Eeva-Maija istuutuu vastapäätä ja tarttuu käteeni.
Tärkeintä on, että tulit kotiin. Kaikki muu järjestyy.
Topi petti minua, sanon hiljaa. Heitti meidät ulos.
Äiti silittää päätäni.
Annoin kaiken luottamukseni… nyyhkäisen. Miten enää voin opiskella, elättää Leoa yksin?
Eeva-Maija halaa, keinuttaa hiljaa sylissään.
Kyllä me tästä selvitään, hän sanoo pehmeästi. Yhdessä.
***
Kuukaudet vierivät. Unelmat hulppeasta elämästä murentuivat, mutta olin taas kotona. Kävelin kahvilaan tapaamaan ystäviäni. Sanni pyöritteli tyhjää kahvikuppia hermostuneena. Hänen entinen miehensä jätti jälkeensä vain velkoja.
Perintäsoittajat soittelee joka päivä, Sanni huokaisi. Siinä se, ja tyyppi asuu nyt Tampereella.
Nyökkäsin ja katsoin Nelliä, joka kasvatti tytärtään yksin, kun mies ei koskaan rohjennut perhettä perustaa.
Onneksi Joonas lähti ilman velkoja, Nelli hymähti surkuhupaisasti. Sanoi vain, ettei ole valmis vastuuseen.
Topilla oli kyllä vastuuta tuhahdin vaivalloisesti. Vastuuta toisesta naisesta…
Sanni nauroi kitkerästi ja pudisti päätään ymmärtävästi.
Oltiinpa tyhmiä, Sanni nojasi taakse. Kuviteltiin napattavamme valkoisia ratsuja.
Saimme vain puuhevoset, Nelli riemasteli perään.
Kuuntelen, katson ympärilleni. Kolme nuorta naista, särkynein haavein, istuu halvassa kahvilassa.
No mutta, herkkuja tilaukseen, Sanni yrittää piristää. Hymyilen ja viittaan tarjoilijaa, unohtaen hetkeksi surut.
Iltaisin palaan kotiin lähiön tutuille kaduille. Avaan kotioven hiljaa, kuulostelen. Kauempaa kuuluu Leon naurua ja vanhempieni rauhallista keskustelua.
Kurkistan huoneeseen Tapani rakentaa Leon kanssa puupalikoista tornia, Eeva-Maija istuu nojatuolissa kutimien kera. Leo nauraa ja taputtaa, kun isäni tekee yhä korkeamman tornin.
Katson hetkeä enkä pysty irrottamaan katsettani. Muistan, miten halveksin näitä pieniä iloja, tuota vaatimatonta kotia. Kuinka ylimielisesti paiskasin oven lähtöni hetkellä.
Nyt näen jotain muuta. Vanhempani ovat selviytyneet yhdessä yli kolmekymmentä vuotta. He ovat käyneet läpi laman, potkut, sairaudet, menetykset. Heillä on oma koti, vaikka kulunut. Heillä on työt ja turva.
Ei, he eivät käy joka vuosi matkustamassa Välimerellä eikä heillä ole uusia autoja tai trendivaatteita. Mutta he ovat perhe: aito, lämmin, kestävä. Kaikesta huolimatta.
Ja minä, minä jäin yksin lapsen ja särkynyneen sydämen kanssa. Ylpeyteni ei suostunut myöntämään totuutta että epäonnistuja olin minä itse. En äiti, joka kutoo vanhassa tuolissaan, en isäni, jonka vanha takki on nähnyt paremmat ajat.
Minä, joka luulin maailman olevan avoinna, tipuin korkealta. Kauniin kuoren alla oli vain tyhjyyttä ja kaikki, mitä todella merkitsee, odotti minua täällä kotona.
