Sunnuntaista sunnuntaihin Pekka vain leijui elossa. Kuusi päivää silkkaa tyhjää, sitten yksi päivä, jossa sai hengittää. Sekin päivä oli pilkottu pieniksi paloiksi entinen vaimo, Leena, oli laatinut aikataulun kaksi vuotta sitten. Kymmenestä kuuteen. Ei myöhästelyä. Ei pikaruokaa. Ei lahjoja “ihan vaan”. Koska Pekka, hän oli vain toimi. Sunnuntaipappa.
Tytär, Sanni, odotti häntä rapun edessä ilmeellä, jota näkee lähinnä armeijan vanhemmilta aliupseereilta. Katse ilmoitti: “Olit kaksi minuuttia myöhässä,” tai “Tänään ohjelmassa elokuvateatteri”.
He kävivät leffassa, kävelyllä puistossa, välillä kahvilassa kaakaolla. Puhuivat koulusta, elokuvista, Sannin kavereista. Tuskin koskaan Leenasta. Eivät ainakaan siitä, mitä tapahtui kuuden jälkeen kun Pekka vei Sannin kotiin ja Sanni, selin, käveli hissille. Äidin ja uuden isän, Tuomon luo.
Tuomo, se oli oikea perhepappa. Asui heidän kanssa, auttoi läksyissä, kuskasi viikonloppuisin mökille. Sannilla oli yhteisiä inside-läppäjä ja selfieitä Tuomon kanssa sosiaalisessa mediassa. Pekka katseli niitä kuvia salaa öisin. Tunsi olevansa murtovaras toisen elämässä.
Kahdeksaan sunnuntaiseen tuntiin hän yritti ahtaa koko viikon isällisen rakkauden. Ei siitä oikein tullut. Kaikki tuntui väkinäiseltä.
Tarvitsetko jotain? hän kysyi kömpelösti.
Sanni kohautti hartioitaan.
Kaikki löytyy.
Se “kaikki löytyy” sattui enemmän kuin mikään loukkaus. Se tarkoitti: koti on, kiitos kysymästä. Sinä olet vain ylimääräinen.
***
Kaikki romahti yhtenä tiistaina.
Leena soitti. Yleensä jämäkkä ääni oli ohut ja hauras.
Pekka Sannin puolesta. Hänellä epäillään kasvainta. Paha. Tarvitsee hankalan leikkauksen. Kalliin.
Maailma supistui puhelimen kaiuttimeen. Leena jatkoi nopeasti rahasta, ettei heillä Tuomon kanssa säästöistä riitä. Auto lähtee myyntiin. Selvitellään. Ei pyytänyt, tiedotti. Epäonnen yhtiökumppani.
Pekka tiputti kaiken. Ryntäsi Meilahden sairaalaan. Sanni, pieneltä näyttävä ja peloissaan, sängyllä sairaalapyjama päällä. Sydän repesi riekaleiksi.
Vieressä Tuomo, piti tytärtä kädestä ja mutisi jotain rohkaisevaa. Sanni haki katseellaan turvaa Tuomosta.
Pekka seisoi ovella ulkopuolisena. Sunnuntaipappa arkena oli väärässä ajassa ja paikassa.
Isi… Sanni hymyili hennosti.
Se “isi” tuntui kuin pelastusrenkaalta. Pekka astui lähemmäs, mutta osasi vain silittää kevyesti Sannin päätä.
Kaikki järjestyy, kulta.
Tylsiä rutiinisanoja
Leena odotti käytävässä ikkunan ääressä, vilkaisi ulos ja sanoi:
Raha… jos pystyt.
Pekka pystyi.
Hänellä oli yksi aarre vuoden -72 Gibson-kitara.
Nuoruuden unelma, jonka vuoksi oli tehnyt tuplavuoroja.
Kitara lähti puoleen hintaan. Rahat siirrettiin Leenalle nimettömästi. Ei kiitoksia. Pekka ei halunnut Sannin koskaan ajattelevan, että rakkaus riippuu euroista. Olkoon Tuomo se, joka oli sankari. Pekan kohtalo oli olla taustalla kantamassa vastuuta.
***
Leikkaus sovittiin torstaiksi. Keskiviikkona Pekka hiipi sairaalaan. Ei voinut enää istua kotona.
Huoneessa olivat Leena ja nukkuva Sanni. Tuomo oli jossain asioilla.
Äiti, Sanni kuiskasi, pyydä sitä lääkäriä, joka aamulla kävi, olemaan kertomatta niitä vitsejä. Ne ei naurata.
Selvä, Leena vastasi.
Ja pyydä Tuomoa olemaan lukematta enää niistä start up -jutuista. Säkenöivän tylsää.
Pyydän.
Pekan jalat juuttuivat oven ulkopuolelle. Hän kuuli Sannin hiljenevän ja sitten ihan matalalla:
Ja pyydä minun isää… vain tulla istumaan. Hiljaa. Ja lukemaan… Niinku ennen. “Hobittia”.
Pekka jähmettyi. Nyt sydän hakkasi kurkussa.
“Niin kuin ennen”…
***
Ennen eroa. Hän luki iltaisin Sannille, vaihteli peikkovoimalla ääniä.
Leena tuli käytävään, nyökkäsi hivelevästi ovea kohti:
Mene vain, mutta älä viivy pitkään. Sanni tarvitsee lepoa.
Pekka meni, istui sängyn äärelle.
Moi, isi.
Moi, murunen. “Hobittia”?
Joo.
Kirja ei ollut mukana. Pekka googletti kännykällä tekstin. Alkoi lukea.
Hiljaa, yksitoikkoisesti, sanat kaarteiden kautta. Ei enää peikkokieltä, vain tasaista ääntä. Kirjainten reunat sumenivat silmissä. Tytön käsi hänen kädessään alkoi raueta, painui tyytyväisenä uneen.
Ehkä tunti, ehkä kaksi. Hän luki, kunnes ei enää saanut ääntä, kunnes huomasi Sannin nukahtaneen. Yritti hellästi irrottaa kättä, mutta Sanni painoi sitä tiukemmin.
Nyt Pekka antoi itselleen luvan sellaiseen, jota ei ollut koskaan tehnyt. Hän kumartui, ja kuiskasi niin hiljaa, että vain seinät kuulivat:
Anteeksi, rakas tytär. Kaikesta. Minä niin rakastan sinua. Ole vahva. Vahva minun, sinun sunnuntaipapan, vuoksi.
Hän ei tiennyt, kuuliko Sanni. Toivoi, ettei.
***
Leikkaus kesti ikuisuuden. Pekka istui käytävällä vastapäätä Leenaa ja Tuomoa. He olivat yksi. Hän yksin.
Mutta nyt yksinäisyys ei ollut enää pelkkää tyhjyyttä. Se oli täynnä hiljaista lukemista ja tytön käden lämpöä.
Kun lääkärit tulivat ja sanoivat, että kaikki meni hyvin, kasvain oli hyvänlaatuinen, Leena purskahti itkuun Tuomon olkapäätä vasten.
Pekka nousi ja käveli ikkunan luo. Puristi nyrkkiä. Pelkäsi huutavansa helpotuksesta.
***
Sanni tokeni viikossa, pääsi tavalliselle osastolle.
Tuomo, oikein esimerkkipappa, hyppäsi lääkäreiden, hoitajien ja vakuutusten välillä.
Pekka kävi joka ilta. Luki. Vaihtoi ehkä pari sanaa sarjoista tai vain istui hiljaa.
Kerran, kun Pekka teki lähtöä, Sanni pysäytti:
Isi.
Joo?
Mä tiedän, että se olit sinä. Raha… Äiti ei sanonut, mutta kuulin, kun ne riiteli Tuomon kanssa. Se aikoi myydä osuutensa firmasta. Äiti huusi, ettei voi, kun sinä kuitenkin jo annoit kaiken, myit sun kitaran.
Pekka oli hiljaa.
Miksi? Sanni kysyi. Me ei… me ei olla enää sama perhe.
Olette te. Minun perheeni. Sitä ei tarvitse perustella.
Sanni katsoi pitkään. Sitten ojensi kämmenensä. Siinä oli vanha, rutistettu pahvinen kirjanmerkki. Kirjoitettu lapsen käsialalla: “Isille, rakkaudella Sannilta”.
Sanni oli tehnyt sen joskus seitsemänvuotiaana
Löysin sen vanhasta kirjasta, kun olin kotona viikonloppuna. Tässä. Ettei huku sivut
Pekka otti merkin. Se oli kuuma Sannin kädestä.
Isi, Sanni sanoi taas, nyt ääni lujana ja aikuisena: Sinä et ole enää vain sunnuntaisin. Oot aina. Ymmärrätkö?
Vastaus jäi kurkkuun. Pekka nyökkäsi vain ja puristi kirjanmerkkiä nyrkissä.
Sitten hän kiirehti ulos käytävään koska suomalainen mies, vaikka sunnuntaipappa, ei itke tyttärensä nähden
He vain tulevat hulluksi onnesta ja kivusta jossain piilopaikassa, nuuhkien pahvista avainta menneisyyteen, joka osoittautuu nykyisyydeksi.
***
Seuraavana sunnuntaina Pekka tuli jo ennen yhdeksää. Lähti vasta myöhään illalla.
He vain istuivat hiljaa Sannin kanssa. Katsoivat ikkunasta tyyntynyttä kaupunginosaa.
Ei mitään ohjelmaa.
No, koska Pekka on Sannin isä.
Aina.
