8. helmikuuta
Taas se alkoi heti, kun vedin ulko-oven perässäni kiinni. Huuruinen hengitys, kädet paleltuneina sormikkaiden alla, lumi valuu nilkoista kengän varsiin. En ehtinyt edes riisua kenkiä, kun Olli ärähti keittiön oviaukosta:
Taas sinä olet myöhässä töistä? Nyt riittää, Aino. Kyllä minä tämän tajuan.
Jähmetyin eteisessä, käsi vielä ovenkahvalla. Asunnossa leijui tukahduttava lämmin haju paistettua sipulia, tunkkaista väsymystä ja pystyyn homehtunutta vihaa. Se oli pesiytynyt seiniin, vaatteisiin, hiuksiin, ihoon. Hengitin syvään, yritin hillitä täriseviä käsiä. Käännyin hitaasti miestän kohti.
Olli seisoi kädet puuskassa, aamutakki heilahtaneena auki ja sen alla kulahtanut vanha T-paita. Olen tuntenut ne kasvot yli kaksikymmentä vuotta, mutta nyt ne näyttivät vierailta, kasvoilla vastenmielinen murjotus.
Aloitin tutun puolustukseni:
Ratikat jumissa Kaivokadulla lumikaaos, bussit seisoo…
Ei enää! Olli löi kämmenellään eteisen seinää niin, että rappaus taisi pöllähtää. Pidätkö minua idioottina? Liikenne ruuhkassa iltayhdeksältä, pois keskustasta?
Hän käveli uhkaavasti lähemmäs. Nojauduin vaistomaisesti vaatekaappiin, märkä takki sulatti lunta selkääni pitkin.
Soitin työpaikallesi, Aino. Kello kuusi ja viisitoista. Vahtimestari kertoi, että olit lähtenyt jo viideltä. Missä olit kolmen tunnin ajan?
Jääpala ankkuroitui syvälle vatsaani. Olin ennen vältellyt totuutta liukkailla pikkuvalheilla, jotta koti pysyisi rauhallisena. Mutta tämä oli toista. Tämä vaatisi kokoaikaista energiaa.
Kävin apteekissa ja äidin luona, vein hänelle lääkkeitä…
Koetin selvittää saapikkaan vetoketjua, mutta sormet eivät totelleet.
Äitisi luona vai? Olli naurahti sarkastisesti. Soitin äidillesi puoli tuntia sitten. Hän sanoi, ettei ole nähnyt sinua viikkoon.
Eteiskäytävään laskeutui kuuro soimauksia, joita en osannut enää väistää. Oikaisin hitaasti selkääni. Väsyin. Olin niin väsynyt. Joka ilta oli miinakenttä, jokainen soitto puhelimeen kuin pieni sydänkohtaus.
Onko sinulla toinen mies? Olli madalsi äänensä, niin hiljaiseksi, että se kävi vielä pelottavammaksi. Työkaveri kenties? Tai se muuan vanha ystävä, jota mainitsit viime kuussa?
Hän seisoi niin lähellä, että tupakankatku kirveli nenässäni. Olli oli lopettanut polttamisen viisi vuotta sitten isänsä sydänkohtauksen jälkeen, mutta näköjään oli taas retkahtanut.
Olli, minulla ei ole ketään. Usko nyt, pyydän.
Uskonko? Hän tarttui olkapäistä, ravisti. Katso peiliin! Olet kuihtunut kymmenen kiloa. Säikähdät jokaisesta rasahduksesta. Puhelimeen ilmestyi salasana. Et katso silmiin. Tuolla tavalla käyttäytyvät ne, joilla on jotain salattavaa. Tiedätkö mikä tässä on kaikkein kuvottavinta?
Itkua kirveli jo luomissa, vaikka olin koko päivän yrittänyt olla itkemättä.
Kuvottavinta on, että et edes yritä pelastaa perhettä. Tulet kotiin kuin vankilaan. Sinä vain katoat ajatuksiisi, piiloudut minulta ja tältä kodilta.
Ei se ole totta kuiskasin. Minä rakastan sinua. Teen kaiken perheemme tähden.
Kenen perheen tähden vieraissa käydään? hän sylkäisi.
Älä sano noin! huusin, yllätyin itsekin ääneni kovuudesta. Et tiedä mitään!
Samassa viereisen huoneen ovi narahti. Ovenraosta kurkisti Kaisan kalpea, riutunut kasvot meidän yhdeksäntoistavuotias poikamme. Hän näytti pelästyneeltä, silmänaluset tummat, huulet näykitty verille.
Äiti, isä älkää huutako hänen äänensä särkyi.
Olli kääntyi vihaisesti poikaa kohti:
Mene huoneeseesi, tämä on aikuisten asia. Vai tiedätkö sinäkin, missä äiti oikein illat menee?
Kaisa hätkähti ja sulki oven nopeasti, lukko naksahti.
Olli kääntyi taas minuun. Katseessa näkyi pureva päättäväisyys.
Aino, tämä on viimeinen tilaisuus. Sano totuus. Kuka hän on?
Suljin silmät. Aina kun ne suljin, näin samaa kuvaa: märkä asfaltti. Ajovalot, jotka paljastavat pienen pinkkitakkisen tytön. Tumma tömäys. Jarrutuksen vinkaisu, joka kääntyi Kaisan epätoivoiseksi huudoksi kolmen viikon takaisena yönä.
Äiti, en minä halunnut! Se juoksi tien yli! Äiti, älä soita poliisille, minut tuhotaan, koko elämä menee! Isä ei anna anteeksi hän tappaa minut, äiti auta!
Ja minä autoin. Tai kuvittelin auttavani.
Ei ole ketään sanoin lujasti, avasin silmäni. Olen vain väsynyt. Töissä on yt:t tulossa, pelkäsin kertoa sinulle, ettet huolestuisi.
Olli tuijotti pitkään. Sitten hän irrotti otteensa olkapäiltäni ja perääntyi.
Valehtelet hän sanoi kuivasti. Valehtelet päin naamaa. Löysin kuitin. Eilen. Sun takkisi taskusta, kun aioin viedä sen pesulaan. Kuitin panttilainaamosta. Panttasit kultarannekkeen, jonka annoin vuosipäivänä.
Jalat alkoivat kadota alta. Olin unohtanut sen kirotun kuitin laukkuuni, kun olin viimeksi paniikissa kerännyt kasaan seuraavaa summaa…
Rahat menee rakastajalle vai? Onko sinulla oikein elätti, joka on veloissa? Vai tuhlaatko rahan johonkin diabetekseen?
Työkaverin syöpälääkkeisiin valehtelin ensimmäisen mieleen tulevan asian.
Panttilainaamossa vai? Olli keskeytti. Aino, lähde.
Mitä?…
Pakkaa ja lähde. Äidillesi, ystävättärelles minne ikinä menetkin. En halua nähdä sinua tänään. Mietin, haenko avioeroa vai annanko vielä aikaa tunnustaa.
Olli, on jo yö… kuiskasin.
Ulos! hän huusi niin kovaa, että lasit helisivät astiakaapissa.
Sydän jäi lyömään eteiseen. Jos jäisin, Olli jatkaisi painostamaan, ja murtuisin. Tai Kaisa, joka kuunteli seinän takana, ei kestäisi ja astuisi esiin. Kaikki, mitä olin kolme viikkoa yrittänyt pitää kasassa, murskautuisi.
Lähdin hiljaa, laukussa toinen kirjekuori ei enää rahaa, vaan valokuvia, jotka olin saanut aiemmin päivällä ja astuin ulos rappukäytävään, kengät yhä jalassa.
Ovi paukahti jäämättömästi kiinni selkäni takana. Yksin portaikossa, puhelin värähti taskussa. Viesti ei Ollilta.
Huominen on viimeinen maksupäivä. Ellei rahaa tule, menen poliisille. Terveisiä pojallesi.
Valahdin seinää pitkin alas ja itkin äänettömästi, käsi suun edessä, etten herättäisi naapureita.
Lumisade pieksi Helsinginkatua, kun kuljin päämäärättömänä eteenpäin. Äidille ei voinut mennä; Olli soittaisi sinne ensimmäisenä. Ystävät kyselisivät liikaa. Ainoa vaihtoehto jäi: 24h kahvila Rautatieaseman laidalla, jossa saisi istua yön teekupin ääressä.
Istuin tahmeaan pöytään, tilasin teetä. Puhelimen taustakuvassa oli vuoden vanha perhekuva, lomamatkalta Lapista. Kaisa hymyilee, halaten isäänsä. Olli katsoo minuun hellyydellä, joka polttaa nyt kuin jää.
Kaikki voi hajota niin nopeasti.
Mieleen nousi se ilta. Kaisa otti isänsä auton ilman lupaa ajelulle tytön kanssa. Ajokorttia ei ollut, vain vähän treeniä kesämökin pihoilla. Olli oli yövuorossa sairaalassa. Kaisa palasi tunnin päästä kalpeana, tärisevänä, ajovalot halki.
Hän itki jalkojeni juuressa. Selitti, että oli pimeää, laidalla pikkukylää, tyttö juoksi bussin takaa. Hän pelästyi. Pakeni.
Ratkaisin asian hetkessä. Äidin vaisto peitti järjen, omanunnon, lain. Tiesin Ollin hän tekisi ilmoituksen saman tien, selittelemättä. Vastaa teoistasi, niin hän aina sanoo.
Piilotin auton, pakotin Kaisan vaikenemaan. Sitten seuraavana päivänä löysin sen ihmisen. Tytön isän.
Ville.
Löysin hänet tuttujen kautta. Valehtelin, että haluamme auttaa, olimme muka todistajia. Menin hänen luokseen. Normaali vuokra-asunto, asunnossa köyhyyden ja surun haju. Ville istui keittiössä, tuijotti valokuvaa tyttärestään.
En pystynyt pitkään valehtelemaan. Myönsin, että minun poikani oli ratissa. Että hän oli nuori, että olin valmis tekemään mitä tahansa, ettei hänen elämäänsä tuhota vankilalla.
Ville ei raivonnut, ei käynyt päälle. Hän vain sanoi summan. Hirvittävän, mahdottoman summan. Hautakiviin, hän sanoi. Ja että lähden täältä, unohdan tämän kaupungin. Hän vaati myös, että Kaisa kärsii että elämme pelossa, kunnes kaikki on maksettu.
Nyt istuin kahvilassa, pantattu rannekoru, myyty turkki, velkaa joka pankkiin, eikä rahat riittäneet.
Aamulla en mennyt töihin. Soitin sairaaksi. Tarvitsin vielä kaksituhatta euroa iltaan mennessä.
Koko päivän juoksin rahaa hankkimassa. Pikavipeistä. Vein läppäri panttiin. Lainasin entiseltä luokkakaverilta, valehtelin hätäisestä leikkauksesta.
Viiteen mennessä rahat oli koossa. Ruskea kirjekuori täynnä erivärisiä seteleitä.
Soitin Ollille. Hän ei vastannut. Laitoin Kaisalle viestin: Kaikki järjestyy. Pysy rauhallisena. Isä ei tiedä mitään. Poika ei vastannut.
Menin kaupungin laidalle tuttuun kerrostaloon. Kolmas kerros, ovi oli raollaan Ville odotti.
Asunto oli kaaoksessa; tavarat sikin sokin, ilmeisesti pakkasi. Pöydällä vajaa Koskenkorvapullo. Ville oli huonon näköinen: parta ajamatta, silmät punaiset, kädet levottomat.
Toitko rahat? hän murahti ilman tervehdystä.
Toitin, tässä kaikki niin kuin sovittiin. Teet suostumuksen, et ilmoita poliisille, lähdet pois…
Ville otti kirjekuoren, punnitsi sitä kädessään. Irvisti.
Luuleks rahalla saa tukittua tätä aukkoa rinnassa?
En luule mitään sanoin hiljaa. Haluan vain pelastaa poikani. Tämän lupasit.
Lupasin, niin. Hän paiskasi kirjekuoren pöydälle. Mut tiedätkö, muutin mieleni.
Hengitys salpautui.
Miten niin…?
Tämä ei riitä. Hän tuli minua kohti. Viinanhaju pisti nenään. Näin miehesi eilen. Aika hieno auto. Itse kuljet ja kiikutat minulle kolikkoja. Anna pyytää enemmän.
Hän ei tiedä mitään! Auto on ainoa arvokas omaisuus. Meillä on vain palkkatuloja!
Antaa hänen sitten saada tietää! Ville karjui. Saa tietää, millaisen pojan kasvatti! Mun tyttö makaa haudassa ja sinun kakara syö ja nukkuu kotona?
Älä, pyydän… Myyn auton, keksin jotain, anna aikaa!
Ei, nyt! Soita sille ukolle ja sano, että tuo heti viisisataa tonnia, tai minä otan yhteyttä poliisiin!
Juuri silloin eteisestä kuului raskaita askeleita. Ovi, jonka jätin kiireessä puolittain auki, paiskautui selälleen.
Kynnykselle astui Olli.
Hän oli kalpea valkoinen. Piti kännykkää, jossa loisti löytöpaikannin.
Tiesin tämän kuiskasi hän katsoen minuun ja pitelevään Villeä. Sijaintitietoni oli perhetilillä. Et muistanut poistaa.
Olli siirsi katseensa Villen kautta pöydällä olevaan kirjekuoreen.
No, paljonko maksaa yö vaimoni kanssa?
Riuhtaisin käteni irti Villestä.
Olli, ei se ole sitä…
Turpa kiinni! hän karjaisi. Näin kun tulit tänne. Tämä murju Tämä mies Luulin, että se oli joku kollega, pomo. Mutta tämä… katseessa halveksuntaa.
Ville alkoi nauraa, äänekkäästi, pää taaksepäin heilahtaen.
Rakastaja vai? hän rahisi. Luuletko, että olen hänen rakastajansa?
Ole hiljaa! huusin, yritin tukahduttaa Villen suun kädellä. Älä puhu! Olli, mennään kotiin, selitän kaiken!
Olli työnsi minut syrjään.
Minä jään. Nyt kuunnellaan.
Ville pyyhkäisi naamansa likaisella kädellä ja katsoi Olliin kummallisella säälin pilkahduksella.
Onko sulla pää kiinni, mies? Sun vaimo ei nuku mun kanssa. Hän yrittää ostaa sun rauhasi.
Mitä tarkoitat? Olli äristi.
Maksaa siitä, että saat olla tietämättä. Ville ojensi Ollille mustan valokuvanauhan. Tunnistatko kasvot?
Olli otti kuvan mekaanisesti. Kun katsoi tarkemmin, hänen silmänsä laajenivat.
Tämä se on tyttö… uutisissa, kolme viikkoa sitten. Jäi auton alle. Kuljettaja karkasi.
Juuri se Ville irvisti voitonriemuisena. Kysypä vaimoltasi, kuka ajoi. Ja kuka omisti auton.
Asuntoon laskeutui hiljaisuus, joka sai korvat tinnittämään. Olli kääntyi hitaasti minuun. Katseessa näkyi kauhua, jolle mustasukkaisuus oli aika mitätön vastus.
Aino? hän kysyi hiljaa. Auto oli tallissa. Sanoit, että akku on tyhjä, otit avaimet…
Lyyhistyin polvilleni.
Anteeksi ulvoin. Se oli Kaisa. Hän otti avaimet Se oli vahinko, Olli, meidän poika!
Olli ei sanonut mitään. Tuijotti vain, seisten, minut lattialla, Ville riemuitsi ja suri vuorotellen.
Kasvot olivat sammunneet. Lääkärin, joka näki kuolemaa joka vuorossa. Nyt kuolema istui hänen keittiössään ja oli saanut hänen poikansa kasvot.
Kaisa? ääni oli epätodellisen rauhallinen. Poikani tappoi lapsen?
Se oli tapaturma! kiljahdin. Se oli onnettomuus!
Hän pakeni Ville lausahti katkeraan sävyyn. Jätti hänet kuolemaan kadulle. Jos olisi jäänyt paikalle, soittanut heti apua Ehkä olisi selvinnyt.
Olli horjahti, tarrasi ovenkarmaan.
Ja sinä tiesit? Kolme viikkoa?
Yritin suojella! Hän olisi vankilassa jo, Olli! Kestämätöntä. Koetin vain, että elämä voisi jatkua, että voitaisiin maksaa…
Maksaa? Olli katsoi kirjekuorta. Lapsen elämä kaksituhatta vai mitä se nyt olikaan?
Kaiken minkä pystyin Ville sanoi. Halusin vain, että kärsitte. Mutta nyt haluan, että hän saa rangaistuksen.
Olli käveli hitaasti pöydän luo, otti kirjekuoren. Jäin pidättämään hengitystä. Olisiko hän valmis maksamaan enemmän? Astuisi meidän puolelle?
Hän heitti rahat Villen naamaan. Setelit levisivät likaiselle lattialle kuin roskat.
Ota veriset rahasi. En osta omaatuntoani.
Käänsi minut kylmästi pystyyn.
Mennään kotiin.
Olli, kerrotaan tästä yhdessä, eikö vaan
Hiljaa. Nyt emme puhu enää sanaakaan ennen kuin päästään kotiin.
Me marssimme ulos Ville jäi seisomaan paikoilleen.
Kotimatka meni umpisynkässä hiljaisuudessa. Olli ajoi vihaisesti, noudatti omia nopeuksiaan, eikä piitannut liikenteestä. Puristin penkkiä allani, pelkäsin liikkua.
Kotona Kaisa seisoi keittiössä, tee jäähtyneenä pöydällä. Isänsä nähdessään hypähti seisomaan, tuoli kaatui.
Isä? Äiti? Oletteko sopineet?
Olli katsoi poikaansa, joka nyt näytti pelkältä varjolta.
Pue päälle Olli sanoi matalasti.
Minne? Kaisa katsoi minua peläten. Jäin eteiseen tärisemään, kyyneleet vuolaina.
Poliisiin Olli sanoi, äänensävyssä lopullisuus.
Kaisalta petti polvet. Hän rojahti tuolille.
Isä, ei! Äiti on jo hoitanut! En jaksa! Isä, älä vie!
Äiti järjesteli? Olli virnisti katkerasti. Hän osti sinulle matkan tuhoon, poika. Olet kolmen viikon ajan elänyt tietäen tappaneesi, mutta syöt, nukut ja pelaat täällä kuin mitään ei olisi tapahtunut?
En nuku! Kaisa itki. Näen häntä joka yö! Isä, minua pelottaa.
Pelottaakohan sillä tytöllä, joka makasi yksin tiellä? Tai hänen isällään asuessaan siinä tyhjässä kodissa.
älä Olli, älä hän vielä lapsi menin väliin.
Ei ole! hän karjaisi. Hän on täysi-ikäinen mies, joka teki rikoksen ja piiloutui äidin helmaan! Ja sinä… hän katsoi minuun surullisesti. Sinä petät minua enemmän salailullasi kuin pettämisellä. Teit minusta narin. Ajattelitko, että en kestä totuutta? Myit perheen kunniamme kahdella tuhannella eurolla.
Pelkäsin, että ilmoittaisit! kiljuin epätoivoisena.
Ja olisin ilmoittanutkin hän nyökkäsi. Olisin ollut hänen tukenaan kuitenkin. Olisimme palkanneet lakimiehen, taistelleet ehdollisen ja korvausten puolesta. Olisimme katsoneet ihmisiä silmiin. Nyt me olemme pelkureiden ja rikollisen perhe.
Kaisa lyyhistyi lattialle, itki kämmeniin. Hän ulvoi rikki.
Olli polvistui hänen eteensä.
Kaisa, katso minuun.
Poika käänsi kasvonsa, niiskautti.
Jos emme nyt mene poliisiin, et ole koskaan enää ihminen. Pelko syö sinut sisältä. Haluatko elää koko elämäsi peläten, että joku tulee oven taakse?
Kaisa pudisti päätään.
En jaksa enää, isä En pysty, en pysty.
Sitten mennään. Olen kanssasi. En jätä sinua. Mutta vastattava on.
Hitaasti poika nousi. Hän pyyhki kasvonsa, silmissä ensimmäistä kertaa toivottomuutta vahvempana päättäväisyys.
Mennään Kaisa sanoi.
Olli nyökkäsi. Käänsi katseensa minuun.
Sinä jäät.
Tulen mukaan! tartuin takkiin.
Et tule. Sait maksaa hintaa, mutta nyt minä yritän pelastaa hänen sielunsa.
Olli Voisitko antaa anteeksi? kysyin hiljaa ja tiesin, että vastaus murtaisi minut.
Olli katsoi minua pitkään, tutkivasti, kuin haluaisi painaa piirteeni mieleensä.
Salasuhteen olisin voinut antaa anteeksi. Ihminen on heikko. Mutta tämän Katsoit, kun kiduin mustasukkaisuudessa et kertonut mitään. Näit, kuinka kärsin, mutta peittelit vain omaa syntiäsi.
Hän avasi oven, päästi pojan edeltä.
En tiedä, pystynkö enää elämään kanssasi, tietäen mihin kaikkeen olet valmis.
Ovi paukahti kiinni.
Jäin yksin. Eteisessä lattialla lojui panttilainakuitin repale tippunut Ollin takin taskusta.
Kävelin ikkunaan. Kadulla, katuvalojen kajossa, kaksi hahmoa toinen pitkä ja leveä, toinen kumarainen ja hento tallusti hangessa autolle. He eivät koskettaneet toisiaan, mutta kulkivat rinnakkain.
Painoin otsani kylmää lasia vasten. Totuus on tullut esiin. Se olikin kaikesta pahinta. En vain menettänyt menneisyyttäni tein mahdottomaksi yhteisen tulevaisuuden. Mutta tuolla kadulla isä ja poika kulkivat silti yhdessä, yrittäen edes rehellisesti kohdata elämänsä.
Lysähdin seinää vasten ja nyt, vasta kolmen viikon jälkeen, annoin itseni itkeä ensimmäistä kertaa muuta kuin pelosta tästä peruuttamattomasta, peruuttamattomasta elämästä. Oikeudenkäynti tulee olemaan pitkä. Tuomio oikea. Mutta kaikkein raskain tuomio langetettiin täällä, tämän käytävän päässä eikä siitä voi valittaa.
