Hän oli kahlittuna koivuun ja ulvoi kivusta, mutta vanhus uskalsi lähestyä.
Se talvi päätti unohtaa Sodankylän kartalta. Pakkanen puri niin hurjasti, että kuukkelit tipahtivat taivaalta matkalla Syväjärven yli. Sellaisessa viimassa kovinkin isäntä pitäisi koiran tuvassa, mutta juuri pyryn ytimessä vanha eränkävijä Unto, jota kyläläiset kutsuivat Hiidenkalloksi, suuntasi kohti metsän peilimaailmaa. Sitä ajoi outo, painostava tunne, kuin joku kuiski jäällä.
Routaisen Mustakoivun notkon laitaan paikkaan, josta vanhatkin tarinat vaikenivat hän näki näkyvän, joka salpasi hengityksen. Jättimäinen valkea susinarttu oli kahlittu rautavaijerilla koivuun, viimeisillä voimillaan lämmitellen kuutta kylmettyvää pentua. Tämä ei ollut metsästysonnettomuus vaan jäänkylmä teloitus, jonka kylän eläinrääkkääjänä tunnettu mies, Jorma-Lihamies, oli järjestänyt.
Unto ymmärsi: askeleella petoon saattoi menettää henkensä, mutta jättää se kipuineen kuolemaan oli mahdottomampi ajatus. Hän veti esiin puukon ei surmatakseen, vaan vapauttaakseen. Edessä oli taisto, jossa vastaan asettui sekä talven armottomuus että ihmisen pahuus, jota ei selitä järki.
Valkea laikku mustuneen koivun juurella näytti ensin varjolta. Kun Unto tuli lähemmäs, hän tajusi todistavansa vanhaa pohjoisen tarinaa jäinen susi oli jäänyt pyydykseen, jonka tarkoitus oli hitaasti riistää elämä. Teräsvaijeri oli viiltänyt syvän haavan niskaan, ja käpawojen ympärillä kiemurteli pienet, jäykistyneet mytyt.
Susi paljasti hampaansa, eikä silmissä näkynyt anelua vain emon raivo, joka kuolisi ennemmin kuin luovuttaisi pentunsa. Unto riisui lapikkaat ja paljasti tyhjät kouransa. “Hiljaa vain, kaunokainen. En ole hän. Tulen leikkaamaan vaijerin, en sinua”, hän lausui matalasti, askeltaen veren värjäämässä hangessa.
Ja silloin tapahtui jotakin unenkaltaista. Kun raskaista oksista murtui risu heidän yläpuolellaan, Unto ei väistynyt hän peitti kehollaan pennut. Vapautettu susi ei rynnännyt kurkkuun. Sen sijaan, se nuolaisi vanhusta ohimolle. Niin syntyi ääneen lausumaton sopimus.
Vanhus rakensi kiireellä laudoista ahkiot ja alkoi jurnuttaen vetää raskasta emoa ja sen laumaa kohti omaa mökkiä. Samalla hän tiesi, ettei ollut enää yksin.
Talon täytti elämän humina. Paikalle saapui eläinlääkäri Aila tuimailmeinen, niukasti puhuva nainen, jonka käsissä kultakin olisi nöyrtynyt. Hän ompeli sudelle haavat umpeen, ja Unto antoi eläimelle nimeksi Lumi. Onni ei kuitenkaan kestänyt pitkään: pienin pennuista, Topi, lakkasi hengittämästä. Kylmyys oli pysäyttänyt kaiken.
“On myöhäistä,” totesi Aila. Mutta Unto ei taipunut. Hän alkoi suurilla karkeilla kämmenillään painella rintaan ja puhalsi ilmaa suoraan pienen kuonon kautta. Aika venyi kummallisen pitkäksi. Sitten Topi nytkähti ja veti henkeä. Vanhus kiskaisi pojan takaisin tältä maailmalta, eikä pentu sen jälkeen enää nukkunut muualla kuin Unton vanhalla lapikkaalla.
Kuin painajainen olisi ohitse pennut reipastuivat, koti täyttyi riemulla, ja Lumi katsoi Untoon sellaisella luottamuksella, joka on tuttua vain uskollisimmille koirille. Mutta uhka ei kadonnut. Salametsästäjä Jorma-Lihamies huomasi saaliinsa karanneen ja palasi. Ensin mökin yllä surisi drone, ja seuraavana yönä tuvasta tunkeutui uneen nukutuskaasu.
Talja vai elämä
Unto heräsi päänsäryssä, ja kauhu puraisi verevämpänä kuin pakkanen. Topi oli poissa. Pöydällä, puukolla lävistettynä, oli lappu: “Jos haluat pennun nähdä hengissä, tuo naaras. Vanha kaivos. Keskellä yötä.” Lihamies osasi iskeä sinne, missä tuntui.
“He tarjoavat vaihtokauppaa,” totesi Unto Ailalle, pyyhkien kasvoiltaan lempeyden rippeet. Hän ei ollut enää arka metsämies, vaan entinen rajavartija metsästä uusi sotakenttä. Sängyn alta hän veti valkean jääkamelokan, tumppasi kasvot noella ja tarttui jousipyssyyn hiljaiseen mutta tappavaan aseeseen.
Lumi, kepeästi ontuen, asettui rinnalle. Molemmat ymmärsivät: nyt ei neuvotella. Nyt pelastetaan ja rangaistaan. Aila, vastoin Unton pyyntöä, hiipi perässä lääkepakkaus kainalossa.
Kostoyö
Vanha kaivos hohkasi valoa ja vartijoiden aseet kiilsivät. Unto ja Lumi hiipivät tuulen puolelta. Rosvot odottivat avutonta ukkoa, mutta heidän kimppuunsa hyökkäsi metsän haamu.
Jänne värähti. Nukutushöyryn viilaama nuoli sujahti vahdin kaulaan. Tie oli avoin. Unto rynnisti varastohalliin, missä Lihamies vahti Topin häkkiä. Salametsästäjä nosti haulikon, muttei ehtinyt laukaista.
Varjosta syöksyi valkea salama. Lumi kaatoi Lihamiehen ja painoi maahan pelkällä massallaan. Se ei purrut, vaikka olisi voinut. Se vain piti miestä rautaisessa otteessa, katsoen niin syvälle, että vuosikymmenet harmaantuivat hetkessä. Silloin Aila ehti paikalle, soitti poliisille, ja Unto särki häkin lukon ja painoi värisevän pennun syliin.
Epilogi
Koko Lappi kuuli tarinan. Jorma ja joukkonsa saivat tuomionsa. Ailan avulla Lumi ja pennut kirjattiin laillisesti “koirasusiksi” he jäivät asumaan Unton rajamökille, pois ihmisten katseilta.
Vanhus ei tuntenut tyhjyyttä enää. Iltaisin valkoinen susi tuhahteli jalkojen juuressa, Topi nukahti polvelle. He olivat todistaneet: perhe ei tarkoita vain verta. Joskus se on niitä, joiden kanssa uskaltaa kävellä läpi jäätyneen helvetin.
