Minä ja vaimoni olemme jo useana vuonna lähteneet kesälomalle merelle ystäviemme kanssa, omilla autoillamme. Olemme vähän sellaisia eränkävijöitä valitsemme jonkin sopivan merenrantakaistaleen, pystytämme teltat ja asetumme sinne. Päivisin uimme meressä, otamme aurinkoa ja hoidamme leirielämän askareita. Iltaisin, kun aurinko laskee, istumme nuotion äärellä kitaraa soittaen ja juomme lasin kuivaa valkoviiniä.
Tänä vuonna mukaan liittyi kälyni Annikki, jonka kaksivuotias poika oli myös ensi kertaa mukanamme. Meille asettui tiukkaa porukkaa, sillä mukaan mahtui vielä anoppinikin ota tai jätä, niinhän sitä sanotaan.
Valitettavasti annoimme suostumuksemme. Jälkikäteen ajateltuna pojasta ei ollut mitään harmia, kaikki ongelmat johtuivat Annikista. Vaikeudet alkoivat jo matkalla. Annikki halusi pysähtyä tunnin välein hänen mukaansa hän oli ihan poikki ja tarvitsi taukoa venytelläkseen. Niinpä pääsimme perille vasta, kun ystävämme olivat jo täydessä leirissä ja ehtineet käydä meressäkin. No, niinhän siinä kävi.
Kun pääsimme perille, alkoi toinen näytös. Kälyni pisti pystyyn kunnon kohtauksen: “En kyllä aio asua täällä!”
Miksi et? Mehän sanottiin jo kotona, että täällä mennään ihan “eräilijämeiningillä”!
Luulin, että sillä tarkoitettiin vain, että etsimme itse sopivan paikan, en sentään että joudumme hotelliin kautta vuokravälittäjän!
“Miksi meidän muuten piti ottaa mukaan makuupussit ja teltat?” murahti vaimoni.
Luulin, että kyse oli vaan telttailusta.
Lopulta oli pakko vuokrata Annikille huone. Lisäksi veljeni joutui hakemaan Annikin lasta varten, tuomaan hänet leirille ja palauttamaan illalla takaisin. Eikä siinä kaikki: hänen piti ajella vielä kahviloihin ja torille, sekä vahtia poikaa aina kun Annikki tarvitsi lepohetken “raskaasta arjestaan”.
Kaikki meistä huolehtivat pojasta, vaikka hän yksin oli porukan helpoin. Poika oli iloinen ja sopuisa, juoksi rannalla, ui meressä, söi kaiken mitä tarjottiin eikä valittanut, vaan nukkui päiväunet tyytyväisenä teltassa. Toisin oli äitinsä laita.
Ensi kesänä emme kyllä ota Annikia mukaan. Mutta veljenpojan voisimme mielellämme ottaa, jos vanhemmat kysyvät. Onhan hän ihan erityinen tyyppi.
