RAKKAUDESTA VIHAAN ON VAIN YKSI ASKEL
Olen vihannut Liisa Virtasta siitä asti, kun olimme ensimmäisellä luokalla, pelkästään hänen synnynnäisen laihuuden takia. Tämä luikku oli kuitenkin paras ystäväni.
Kahden euron oppilas ja ikinuori Matti Kivelä keksi meille lempinimet jo ysiluokalla. Liisasta tuli Liisa Marketta. Aina kun hän asteli luokkaan, Matti laittoi kädet kuin mukissa lämpenemään ja hyräili iloisesti:
Viisi minuuttia, viisi minuuttia! Onko se paljon vai vähän?
Liisan naama lehahti leveään itsetyytyväiseen hymyyn. Hän käveli hitaasti pulpettien välissä ja keinutti luisevia lanteitaan.
Minä taas yritin aina luikahtaa luokkaan kellon soiton jälkeen puolikyyryssä. Ei se tietenkään usein onnistunut. Jos ei onnistunut, Matti-karju avasi shown:
Terveee, Liisa Katariinaaaa!
Ja perään hän alkoi kailottaa:
Kaukaa joki Saimaa virtaa, virtaa kaukaaa…
Minun naama oli punaisempi kuin puolukka jouluna. Kyyneleet valuivat poskia pitkin ja kastelivat ei-ollenkaan-tyttömäisen kokoisen rintani. Liisa puolusti minua viskoi lietsoja ja matikan kirjoja Mattia päin, kutsui häntä ääliöksi ja nauroi sillä tavalla kuin vain kauniit naiset osaavat varmasti ja kirkkaasti.
Kaikki tiesivät, että Matilla ja Liisalla oli säpinää. Kukaan taas ei ymmärtänyt, miksi se vuohi Virtanen hengaili tällaisen lehmän Sairasen kanssa. Sairanen, se olin minä.
En minäkään tajunnut, miksi Liisa oli ystäväni. Hän hermostui kun kysyin ja alkoi huutaa:
No ootpa tyhmä, Sairanen! Sähän oot ihan kympin tyttö mut et vieläkään tajua, ettei ihminen ystävysty laihojen reisien tai pitkien ripsien takia. Sä olet hyvä tyyppi. Liisa, haloo, et kai sä usko että kaikki haluaa olla luikkuja! Kaikki rakastaa julkkiksissa just niitä pyöreitäkin!
Tähtien massat eivät kiinnostaneet minua. Ei oikeastaan mikään muu kuin Matti Kivelä. Ja Mattia kiinnosti vain Liisa. Näin miten Matti katsoi häntä. Minuun hän katsoi vain ohimennen tai kiirehti kääntämään päänsä kuin köyhään jolta ei jää kolikkoa annettavaksi eikä seteliäkään raaski lahjoittaa. Hän joko vitsaili minulle tai katsoi suoraan pois.
Uutenavuotena anelin vanhempiani, että pääsisin toiseen kouluun. Äiti kirjoitti paperit ja haki todistukset kansliasta. Loman jälkeen odotti uusi elämä vanhasta jäi jäljelle vain Liisa.
Kaveri suuttui minulle siitä kamalasti. Nimesi minut petturiksi, paiskasi oven kiinni ja marssi pois. Mutta tuli pian takaisin ja painoi sormensa ovikelloon uudestaan.
Ravistin oven iloisesti auki iso hymy kasvoilla ja jähmetyin. Matti Kivelä seisoi eteisessä. Vihainen, toppatakki auki, ilman pipoa, lunta hiuksissa kuin joulukortissa.
Onko sulla kaikki muumit laaksossa, Sairanen? Miksi muutat kouluja kesken lukuvuoden? Viiden kuukauden päästä on päättökokeet ja sä lähdet karkuun? Siltäkö sun pitää kysyä, Sairanen?
En kuullut mitä hän oikeasti sanoi. Ei! Kuulin kyllä, mutta en ymmärtänyt sanaakaan. Halusin vain painaa mieleen sen hetken: itse Matti Kivelä meidän ovella. Niin komea ettei sanat riitä! Posket punaiset pakkasesta ja silmät loisti. Siitä rohkaistuneena iskin suuni käteen:
Miten, pelottaako et löydä toista näin nöyrää hölmöä kiusaamiseen?
Mitä sä oikein horiset? Missä ihmeessä mä toisen Sairasen löytäisin? Sä oot ainutlaatuinen höpsö maailmassa! Matti murisi hampaidensa välistä ja nappasi kädestäni, veti minut käytävään ja rutisti.
Ei se ollut mikään halaus! Halaukset ovat helliä. Tuo oli epätoivoinen kuin häneltä olisi otettu pois jotain niin tärkeää, ettei suostu luopumaan. Kämmen jättiläisenä hän puristi pääni rinnalleen piikikkään villapaidan päälle, toinen käsi piti minua selästä kuin häkkilintu kädessään. Jäin ansaan eikä minua pelottanut yhtään. Hienoa oli, niin hienoa ettei unissakaan. Tai vähän kuin päiväunissa. Mutta mistä se tiesi, miten olen haaveillut tästä tilanteesta? Ehkä taas aikoi pilkata. Ei hän voinut arvata! Vai voisiko?
Siitä ajatuksesta säikähdin ja aloin itkeä. Itkin vuolaasti kuin kevätjänkä. Kun kaikki kyyneleet oli itketty, rauhoituin hiljalleen. Nyyskäisin pari kertaa, en heti tajunnut missä olin, kun Matti piteli minua nyt pehmeämmin kuin koskaan ja keinutti kuin pikkulasta.
Anna mennä, Liisa. Jos itkettää, pitää antaa itkeä. Äiti aina sanoo niin. Ja toinen suosikki: mä olen ihan pöljä. Että jos joku tykkää, pitää kertoa suoraan. Liisa, mä tulin sanomaan sulle vaan mä olen urpo. Mutta tykkään susta, kuulitko?
Ja… mä ujostelen sua. Sä oot priimatyttö, menossa lääketieteeseen, ja minä? Jos nyt satun pääsemään edes autotekniikan puolelle niin hyvä on. Mitä jos sun vanhemmat ei anna sulle lupaa seurustella minun kanssa! Mitä järkeä niiden nähdä tytärtään tuollaisen tohelon kanssa? Mutta en minä ole typerä! Ei mua vaan nämä sinit ja kostit kiinnosta Haluan olla mekaanikko, rakastan autoja ja… sinua.
Entäs Virtanen?
Virtanen on meidän häissä todistajana parin vuoden päästä!
Nostin päätäni, katsoin kiusaajiani silmiin ja kuiskasin:
Mä vihaan sua…
Hyvä juttu! Rakkaudesta vihaan on vain yksi askel kyllä sä vielä rakastut! tuleva aviomieheni virnisti.
Siitä on vierähtänyt kolmekymmentä vuotta.
Hääpäivää ei ikinä juhlita, perheen syntymäpäivää kylläkin. Tänään kolmaskymmenes kerta. Ensin kahdestaan, sitten kolmestaan tyttären kanssa, neljän vuoden päästä nelistään kun poika syntyi.
Illalla kokoonnutaan taas parhaiden kanssa pöydän äärelle. Poika tuo tyttöystävän. Odotan parasta ystävääni Liisaa miehineen ja poikineen. Vain tytär puuttuu pöydästä hänellä kun on tärkeä homma. Teki meille öisin lahjan: aamulla syntyi pikku Liisa Virtanen. Nyt me Liisan kanssa olemme mammuja, vihdoin ja viimein.
