Hei kuule, mun on ihan pakko kertoa sulle, mitä mulle kävi viime viikolla. Istuin vastapäätä Juhani, 57 vuotta, Helsingissä yhdessä sellaisessa ravintolassa, jossa tarjoilijat liukuu kuin jäällä ja menu on ilman euro-merkintöjä you know, sellaista paikkaa jossa hinnat kai pitää arvata, eikä niiden kyseleminen ole suotavaa. Juhani vaan nyökkäsi sommelierille, eikä vilkaissutkaan pulloa, vaikka se Bordeaux maksoi varmaan pari tonnia. Hänellä ilmeisesti ei ollut tapana tarkistaa hintaa tottunut vaan ottamaan mitä haluaa.
Juhani oli tyylikäs. Hopeista partaa, puku istui kuin valettu, vähän hillityt mutta kalliit rannekellot. Hänen käytöstavat oli hiottu, ääni rauhallinen ja itsevarma. Sellainen suomalainen self-made mies, oikeasti noussut pohjalta ja rakennellut kaiken itse, joten koki että on oikeus valita mitä haluaa.
Alku meni oikeastaan hyvin juteltiin töistä, lomista, kirjoista. Hän kertoi bisneksistään ilman turhaa brassailua, mutta selvästi ylpeänä itsestään. Mä avasin vähän markkinointiprojekteja ja naureskelin, miten Teams-palaverit ja näyttöpäivät uuvuttaa.
Mut sitten hän leaning back tuolissa, otti huikan viiniä ja pudotti sellaisen lauseen, joka pysäytti mut ihan täysin: Tiedätkö, en enää halua vakavia suhteita oman ikäisten naisten kanssa. Viiskymppinen nainen se on kuluerä, ei mikään voimavara. Pelkkää biologiaa, ei henkilökohtaista.
Mä jäin siinä kiinni, lasi jäi roikkumaan käteen.
Ei pahalla, hän sanoi.
Todellako ei pahalla?
Kuinka me ylipäänsä päädyttiin saman pöydän ääreen: Tutustuminen ilman vaaleanpunaisia silmälaseja
Me tavattiin ihan klassisesti Tinderissä. Mä olin liittynyt sinne vähän vastentahtoisesti, kun ystävät painosti: Tuukka, et kai ajatellut viettää loppuelämän yksin? He vakuuttelivat että pitää kokeilla ja mennä ulos.
Juhanin profiili oli asiallinen: ei selfieitä hississä, vaan kuvia Lapista, vaelluksista ja reissuista. Selkeä lyhyt esittely: Yrityksen omistaja. Rakastan luontoa, laadukasta viiniä ja fiksuja naisia. Etsin kiinnostavaa keskustelukaveria.
Mä olen 51. En vedä mitään kolmekymppisen linjaa. Kuvissa ei ole filtteriä tai photoshoppia, profiilissa lukee suoraan: Eronnut, aikuiset lapset, työelämässä, tykkään matkoista ja kirjoista. En etsi sponsoria, mutta en myöskään halua roikkua kenenkään kaulassa.
Me chatattiin pari viikkoa. Jutut kulki, sopivasti huumoria ja kohteliaisuutta, ei mitään härskistelyä. Sitten Juhani ehdotti tapaamista. Suostuin, ilman kummempia odotuksia halusin vaan nähdä millaisia treffit viisikymppisenä on.
Illallinen alkoi hyvin, mutta loppui sanan kuluerä
Ravintolan Juhani valitsi kalliimpi kuin olisin ikinä valinnut itse, vähän sellainen, jonka valintaa ei voi olla huomaamatta. Mä menin klassisessa, siistissä mekossa, ilman mitään ylitsevuotavaa glitteriä halusin olla oma itseni. Hän nousi kun saavuin, suikkasi käden, siirsi tuolin.
Alussa ajattelin että oikein kelpo mies, osaa käyttäytyä.
Keskustelut pyöri bisneksessä. Hän kertoi tarinoita kaupoista, kumppaneista, ongelmista. Mä avasin vähän, miten oma markkinointiprojektini onnistui vaikeissa olosuhteissa. Hän kuunteli tarkkaan, kysyi fiksuja kysymyksiä.
Sitten puhuttiin menneestä. Mä kerroin erosta lyhyesti ja rationaalisesti, ei valituksia tai syytöksiä, pelkästään faktaa: ei toiminut, erottiin sovussa.
Hän nyökkäsi:
Ymmärrän. Mulla kaksi avioliittoa takana. Eka nuoruuden höpsöilyä. Toinen, kun ei enää jaksanut jatkuvia vaatimuksia.
Mä hymähdin:
Vaatimuksia on kaikilla. Kyse on vaan, onko ne perusteltuja.
Hän hymyili: Siksi katsonkin naisia nyt eri tavalla. Enemmän järkevästi.
Ja siitä koko homma alkoi murtua.
Viiskymppinen nainen on kuluerä. Kuinka hän perusteli sen
Hän otti siemauksen viiniä, katsoi mua rauhallisesti ja alkoi selittää:
Olen miettinyt. Viidenkymmenen jälkeen nainen siirtyy ihan toiseen kategoriaan. Ei enää lapsia, ura jo takana, kaikkinensa mukana entiset puolisot, lapset, tavat, pelot, kauna. Hän haluaa vakautta mutta samaan aikaan on emotionaalisesti epävakaa. Odottaa taloudellista tukea, mutta tarjoaa vastineeksi arkea ja rutiinia.
Mä vaan kuuntelin, jää kylmenee sisällä.
Juhani jatkoi, entistä varmemmin:
Nuori nainen on sijoitus. Hänen kanssaan voi rakentaa tulevaisuutta, energiaa riittää, ei väsytä menneisyyden taakka. Kaikki käy kevyemmin. Jos taas on saman ikäinen Anteeksi, mutta se on kuin ostaisi auton jossa on paljon kilometrejä. Saattaa kulkea, mutta huolto voi tulla kalliiksi.
Laskin lasin pöydälle.
Oletko tosissasi?
Hän kohautti olkapäitä:
Parempi olla rehellinen. Useimmat miehet ajattelee näin, eivät vaan sano ääneen. Mä uskon suoraan puhumiseen.
Suoruus on kunnioitusta keskustelukumppania kohtaan, totesin rauhallisesti. Nyt sä arvioit mua kuin kirjanpitäjä kuluissa.
Hän hymähti:
Olet fiksu. Ymmärrät, että tässä iässä turhien haaveiden aika on ohi. Pitää katsoa rehellisesti.
Mä otin laukun.
Miksi mä lähdin ja jätin viinin juomatta
Nousin tyynesti, ilman draamaa. Kaivoin kukkaron ja laitoin 75 euroa omasta osuudesta pöytään.
Hän katsoi yllättyneenä:
Mihin nyt? En tarkoittanut loukata. Tämä on miehen näkemys.
Katsoin häntä suoraan ja sanoin:
Tiedätkö mikä tässä on huvittavaa? Puhut kuluista ja sijoituksista mutta katsotaanpa sinua. 57-vuotias, kaksi eroa, harmaata tukkaa, paine-lääkkeitä varmaan taskussa, lapset jo aikuisia ja viettänyt heidän kasvunsa bisneksen parissa. Ja etsit nuorta naista, et rakkauden vuoksi vaan siksi, että pelkäät, että oman ikäinen nainen näkisi sut oikeasti väsyneenä, pelokkaana, tyhjänä menestyksen maskin takana.
Hänen ilme meni vakavaksi.
Olet väärässä, hän alkoi.
Et ole edes sijoitusta etsimässä haluat peilin, jossa ei ikä näy. Haluat nuoren naisen joka ihailee, eikä kysele hankalia.
Laitoin takin päälle.
Ja kyllä sinäkin olet samanlainen kuluerä. Miehet vaan tykkäävät ajatella, että he vanhenevat arvokkaasti, naiset pelkästään vanhenevat.
Lähdin. En katsonut taakse.
Mitä mä ymmärsin sen illan jälkeen
Kävelin iltahämärässä Aleksanterinkatua pitkin ja tunsin oudolla tavalla rauhaa. Ei vihaa, ei katkeruutta, pelkkää selkeyttä.
Tajusin, että tämänkaltaisia miehiä on paljon. Yli viidenkymmenen he kuvittelevat, että maailma velkaa heille nuoruuden, energian ja ihailun. He vaativat naisilta sitä, mitä eivät enää itse anna.
Usein kyse ei ole rakkaudesta vaan pelosta ikää ja kuolemaa vastaan. Oman ajan kieltämistä.
Tajusin myös: yksinäisyys ei ole rangaistus, se on valinta. Mahdollisuus olla rehellisesti oma itsensä, eikä suostua kulueräksi kenenkään systeemissä.
Mitä tapahtui myöhemmin
Viikko myöhemmin näin Juhanin profiilin taas. Muokannut tekstiä: Etsin 28-38 vuotiasta vakavaan suhteeseen. Vakiintunut mies, voin tarjota vakautta ja mukavuutta.
Hymähdin ja kirjoitin tämän tarinan. En kostoksi, vaan niille naisille, jotka epäilee: Vaadinko liikaa? Pitäisikö laskea rimaa? Onko tämä viimeinen mahdollisuus?
Ei.
Et ole kuluerä, sijoitus etkä resurssi. Olet nainen elävä, monimutkainen, kokemus ja tarina. Jos mies katsoo sinua kuin kirjanpitäjä taulukkoa, nouse ja lähde. Jätä viini, ei selityksiä.
Loppu
Kolme kuukautta myöhemmin tapasin toisen miehen. Kari, ikä 53. Eronnut. Kaksi lasta. Historian opettaja. Ei rikas, kaukana Juhanin menestyksestä.
Mutta kun hän katsoo mua silmissä ei ole laskelmointia. Siellä on kiinnostus, lämpöä ja halua tietää. Hän kysyy miten päivä meni, nauraa mun jutuille, pitää kädestä leffassa ja suukottaa hiuksia ihan vaan koska.
Mä olen onnellinen. Ei siksi että hän olisi täydellinen, vaan koska voin olla hänen kanssa oma itseni ryppyineen, menneisyyksineen ja epäilyksineen.
Ja hän myös. Harmaat hiukset, vaatimaton palkka ja väsymys iltaisin, mutta elävä sielu.
Se on enemmän kuin yksikään pullo Bordeauxta.
