Voi kuulkaa, tässä tulee tarina, jonka haluan jakaa ihan kuin istuttaisiin yhdessä kahvikupin äärellä.
Kun olin 18-vuotias, tulin raskaaksi. Mun vanhemmat eivät olleet innoissaan asiasta he ajattelivat, että se oli liian aikaista saada lapsi. Mun mies, Eero, joutui juuri silloin armeijaan. Isoäidit molemmilta puolilta olivat yksimielisiä:
Lapsi on sun asiasi. En halua nyt hoitaa sun vauvaa, sanoi mun äiti suoraan.
Anoppi taas ei suostunut edes puhumaan mulle. Päädyin asumaan mun isän siskon, tätini Ritvan, luokse.
Ritva oli silloin 38-vuotias, lapseton ja omistautunut työlleen. Hän ei tuominnut mun vanhempia:
Ymmärrän heitä silloin kun sä synnyit, aika oli vaikeaa. He tekivät kaikkensa puolestasi. Oli aikoja, jolloin ei ollut mitä syödä. Isäsi lastasi junavaunuja yöllä saadakseen rahaa.
Nyt heillä menee jo hyvin. Isällä on iso palkka ja tilava kaksio, äitikin on töissä. Ja mä oon juuri saamassa lapsen.
Eikö ne välitä yhtään? kysyin Ritvalta.
He haluavat nyt vain elää enemmän itselleen. Älä tuomitse kyllä he vielä joskus ymmärtävät.
Mun vanhemmilta ei tullut tukea. Keräsin tavarani ja muutin Ritvalle.
Kun Eero palasi armeijasta, meidän poika, Oskari, oli jo puolitoista vuotias. Sinä aikana anoppi ei käynyt kertaakaan katsomassa poikaa. Mun vanhemmat kävivät vain kahdesti.
Eero meni töihin automekaanikoksi, yritti samalla jatkaa opintojaan, mutta homma ei oikein onnistunut. Asuttiin edelleen Ritvan luona. Kun Oskari aloitti päiväkodin ja mä sain työtä, Ritvan työ vei hänet toiselle paikkakunnalle. Siispä muutimme vuokra-asuntoon. Hetkeä myöhemmin Eeron isoäiti menehtyi.
Anoppi myi isoäitinsä asunnon, teki itse remontin ja osti kaiken haluamansa. Eero yritti puhua anopin ympäri, ettei myisi asuntoa, lupasi maksaa kuukausittain ja myöhemmin ostaa asunnon takaisin mutta turhaan.
Miksi mun pitäisi uhrata omat etuni ja elämäni? Olen halunnut tehdä remontin jo pitkään. Aiotteko tehdä sen mun puolesta? vastasi anoppi kylmästi.
Viisi vuotta myöhemmin syntyi meidän tytär ihan oikea suomalainen nimi: Aino. Tajuttiin, että tarvitaan oma koti. Eero alkoi tehdä töitä ulkomailla, mutta oman asunnon säästäminen ei ollut helppoa. Asuttiin edelleen vuokralla lasten kanssa.
Mun äiti taas jäi yksin kolmion kanssa, isä erosi pari vuotta aiemmin. Mutta valitettavasti siellä ei ollut tilaa omalle tyttärelle ja lapsenlapsille. Anopillekaan ei voinut mennä hän remppasi jatkuvasti eikä ollut auttamassa.
Eero teki töitä ulkomailla. Muutaman vuoden päästä saatiin vihdoin oma asunto, ihan ilman apua.
Nyt Oskari on kahdeksannen luokan lopussa, Aino on toisella. He tietävät kyllä, mikä rahan arvo on säästettiin jokainen euro. Meillä ei enää ole samat ongelmat. Joka perheenjäsenellä oma auto ja lomalla käydään joka kesä Turun saaristossa.
Ainoa ihminen, jolle aidosti ollaan kiitollisia, on Ritvan täti. Hän saa aina soittaa ja pyytää apua, jos tarvitsee.
Mun vanhemmilla meni sittemmin huonosti. Äiti jäi työttömäksi, soitti vasta hetki sitten ja pyysi apua, mutta kieltäydyin.
Anopilla sama juttu hän jäi eläkkeelle eikä halunnut elää vaatimattomasti. Kaikki myynnistä saadut eurot menivät remontteihin ja ostoksiin, eikä rahaa ole enää jäljellä. Eerokin kieltäytyi auttamasta: neuvoi myymään ison remontoidun asunnon ja ostamaan pienen yksiön.
Me ei Eeron kanssa olla velkaa kenellekään. Me kohdellaan meidän lapsia täysin eri tavalla kuin mitä omat vanhemmat kohtelivat meitä. Autamme aina parhaamme mukaan. Mä uskon, että voimme luottaa lasten apuun sitten vanhana.
