Isoäitini oli kyllä aika hankala ihminen, jopa todella hankala tietyissä asioissa.
Äitini ja isäni erosivat jo varhain olin silloin niin pieni, että en muista isästäni mitään. Muutimme äitini kanssa isoäitini luokse, kun olin viisi vuotta vanha, ja siitä lähtien hän piti minua hyppysissään läpi koko lapsuuteni.
Ihmisenä isoäitini oli oikea jäänne menneisyydestä, vaativa ja ankara. Päävaatimukset olivat tottelevaisuus ja ahkeruus, eikä muistissani ole hänestä mitään erityisen hyvää.
Toiset saattavat haikailla lapsuuden muistoja, mutta minä en edes halua niitä muistella. Mikään ei houkuttele katsomaan taaksepäin. Äitini ei ollut juuri avuksi. Eikä ollut mihin paeta: 1990-luvun lama. Voin vain unelmoida rahasta ja työstä, niillä piti tyytyä. Isoäitini komenteli meitä minua ja äitiäni kuin kenraali konsanaan, kaiken piti sujua hänen mielensä mukaan.
Siinä sitä elettiin. Ulospäin tietenkin hymyiltiin ja esitettiin, että kaikki on hyvin.
Kun olin viidennellä luokalla, äitini rakkauselämä kirkastui. Hän muutti uuden miehen luo. Vuoden päästä tämä mies otti minutkin mukaan taloonsa. Uusi isäpuoli ei erityisemmin välittänyt minusta, mutta ei myöskään kohdellut huonosti. Isoäitihin verrattuna elämä tuntui taivaalliselta, vaikka ystävyyttä ei syntynyt.
Isoäitini paheksui järjestelyä, kun taas äitini käytti heti tilaisuuden päästä pois kotipuolen diktaattorista. Siitä lähtien he eivät ole puhuneet toisilleen sanaakaan.
Soitan isoäidille silloin tällöin.
Soitan hänelle kerran kuussa, mutta joudun psyykkaamaan itseäni moneen otteeseen. Puhelut ovat napakoita, aiheissa ei ole mitään painavaa. Pysyn positiivisissa uutisissa, vaihdamme pari sanaa ja yleisiä lauseita. Kerran puolessa vuodessa, syntymäpäivänä ja nimipäivänä, menen kukkien ja kakkupalan kanssa kylään. Puoli tuntia riittää ihan hyvin. Se on siinä. Näin kommunikoimme.
Nyt elämäni on ihan mallillaan rakas puoliso, pieni lapsi ja läheinen perhe. Hiljattain päätimme puolisoni kanssa ostaa asunnon Turusta lainalla. Isoäitini täytti viime vuonna 80 vuotta.
Ennen tuota hän oli terävä ja hoiti vielä omat arjen asiansa, mutta viime aikoina on käännytty huonompaan suuntaan.
Isoäiti on vetäytynyt, ei pääse edes ulos omasta kodistaan, saati sitten kokkaisi. Hän viettää päivänsä lähinnä makuulla, vaikka liikkuu joten kuten sisällä. Viime aikoina hän on sairastellut naapurit ovat auttaneet häntä kaikessa arjen pyörittämisessä. Tilanne on sellainen, että hän tarvitsee apua.
Isoäidillä on pitkä lista sukulaisia, jotka nyt soittelevat minulle jatkuvasti ja syyttelevät! Äitini ja hänen miehensä asuvat Ruotsissa, eikä heidän kanssaan voi olla yhteydessä. Niinpä kaikki luulevat minun olevan velvollinen.
Mutta minä kyllä tiedän, millainen piina siitä tulisi. Kyllä, hän kasvatti minut, hoiti ja opetti. Ja tavallaan olisi minun vuoroni maksaa takaisin. Mutta en halua! Hän ei koskaan osoittanut rakkautta lapsuuteni aikana. Olen onnistunut irrottautumaan katkeruudestani häntä kohtaan, mutta en pysty antamaan anteeksi! Silti jollain tapaa syyllisyys kaihertaa, ymmärrän että vanhaa ihmistä pitää auttaa.
Hyvä ratkaisu olisi palkata hoitaja, mutta euroja ei ole siihen. On lapsi ja asuntolainaa, poikani sairastelee usein.
Mitä pitäisi tehdä?
Onko lapsenlapsen pakko huolehtia ikääntyvästä isoäidistä vai voiko tyynesti kieltäytyä etenkin kun ei halua perintöä? Hän ei kaipaa sellaista isoäitiä eikä perintöä.
